Uuden oppimisesta

Uusien taitojen opetteleminen on hienoa hommaa, niin itseisarvoisesti kuin välineellisestikin. Kun jotain juttua ei ensinkään osaa, tuntuu alkeiden oppiminen nopealta, suorastaan riemastuttavalta asiantilan muutokselta: puoli tuntia sitten en osannut ollenkaan, mutta nyt jo osaan! Kaksi erityisen hienoa kokemusta viime vuosien ajalta: pari surffireissua – parasta hommaa ikinä! – ja salsatuntien ottaminen. Välineellinen puoli: erityisesti salsatunneilla en voi olla huomaamatta, miten dementian puhkeaminen lykkääntyy yhä kauemmas – tai ainakin sen paheneminen hidastuu.

Oikeastaan heti ensimmäisestä surffailukokemuksestani lähtien muukin lautailu on alkanut kiinnostaa. Lonkkarin hankkimista ennätin harkita pari vuotta, kunnes lopulta tilasin laudan Tanskasta. Eilen pääsin aloittamaan uuden harrastuksen, joka tarjoaisi oppimisen haasteita, olisi hauska ja vieläpä tukisi lainelautailua. Laudan pohjassa olevat kalankuvatkin johdattelevat ajatuksia lämpimille merille!

Ei, kyseessä ei ole keski-iän kriisi, vaikka se siltä näyttäisikin, vaan luonteva osa jatkumoa elämässäni. Ei toki voi välttyä siltäkään ajatukselta, että sitten kun osaisi homman hyvin ja tyylillä, olisi tosi cool kruisailla pitkin rantabulevardeja, mutta suhteellisuudentajuisena ihmisenä tajuan tietenkin, että se päivä on vielä kaukana – ehkä vasta ensi viikolla.

No, ei muuta kun pihalle ja laudan päälle. Tasaisella pysyn pystyssä, saan potkaistua vähän vauhtia, käännyttyä, pienessä vauhdissa hypättyä kyydistäkin. Kotitalon edessä ei kehtaa kuitenkaan harjoitella näitä perusjuttuja kuin kaksi minuuttia, etteivät naapurit näe. Siispä pyörätielle.

Vaatimattomassakin alamäessä vauhti karkaa nopeasti lapasesta, eikä ensimmäisestä laudan päälle astumisestani ole kulunut varttiakaan, kun olen jo pannuttanut itselleni luunmurtuman. Tehokasta liikuntaa! Vamma tuntuu tosin ihan tavalliselta pikku kolhulta aluksi, niin että jatkan vielä, kunnes kaadun toistamiseen. Mieleen juolahtaa, että niin internet kuin ystäväkin ovat suositelleet kypärän ja muiden suojusten käyttämistä näin aluksi, ja päätän lopettaa tältä erää, kun olen vielä hengissä.

Illan mittaan kolhu alkaa tuntua murtumalta. Kyynärpää rutisee ja poksuu ja turpoaa, ja loppuillasta kädellä ei oikeastaan voi tehdä paljon mitään, ei edes syödä, koska se ei koukistu tarpeeksi.

Värttinäluun päässä on tosiaan murtuma, mutta osat ovat paikoillaan. Jos kaikki menee hyvin, niin levolla selvitään. Mutta silti harmittaa. Tämän kesän kiipeilyt ja melomiset taisivat olla nimittäin tässä. Eniten potuttaa, että vamma johtuu pelkästä tyhmyydestä: niistä suojuksista oli sanottu. Mutta kuten kaverini Jani kommentoi: Kovat jätkät eivät käytä suojuksia. Eivätkä kuuntele neuvoja.