Turismi – Jukka Laajarinne

Lentokoneperspektiivistä

propelli Kun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?

Osittain kokemus selittynee etäisyydellä. On selviö, että saman kohteen muodostama kuva verkkokalvollamme on pienempi silloin, kun se on kaukana kuin jos se on lähellä.

Toinen etäisyyden tuottama ilmiö on, että yksityiskohdat häviävät. Emme näe 200 metrin päässä allamme olevan auton naarmuja emmekä kuraläiskiä. Tällaisten, aitoon todellisuuteen väistämättä liittyvien ”virheiden” katoaminen havainnosta on omiaan idealisoimaan tarkastelun kohteen. Kaukainen kohde näyttää mallilta tai kitschiltä, ei oikealta. Alhaalla ajoneuvot kiiltävät epätodellisina ja talojen seinien ja kattojen pinnat ovat liian tasaisia, liian isolla pensselillä maalattuja.

Paitsi että. Olemme tottuneet etäisyyden aiheuttamiin aistimuksiin. Maan tasalla oleillessamme etäiset kohteet ovat ilmiselvästi etäisiä mutta kovin todellisia kohteita eivätkä lainkaan synnytä leikkikaluvaikutelmaa.

Selittyisikö vaikutelma sillä, että katselemme kohteita ylhäältä päin? Tavanomaisesta nisäkäsperspektiivistämme olemme tottuneet näkemään autot ja talot aivan eri kuvakulmasta. Ylhäältä päin olemme nähneet enemmän niiden pienoismalleja, joihin lentokoneperspektiivi sitten kuin itsestään vertautuu.

Myös valon kulku vertikaalisessa suunnassa on häiriintymättömämpää kuin alhaalla horisontaalisessa: Maan pinnan tuntumassa leijailee paljon pölyä ja lähes huomaamatonta utua, joka himmentää ja sumentaa kaukaisia kohteita. Sumennusfiltteröintiä ei juurikaan tapahdu lentokoneen ja maan pinnan välillä, ainakaan hyvällä säällä, ja siksi alhaalla olevat kohteet ovat etäisyyteensä nähden epätodellisen kirkkaita ja teräviä.

Edellisetkään selitykset eivät silti tyydytä. Kun olen jyrkällä vuoren rinteellä tai seinämällä ja tähyän laakson pohjalla olevaa kylää, se ei näytä lelukylältä vaan oikealta, vaikka katsonkin sitä korkealta ylhäältä päin. Eikä kaupunki muutu lelukaupungiksi, kun sitä katselee korkean tornitalon tai pilvenpiirtäjän ikkunasta.

Kaikilla edellä haetuilla selityksillä lienee osansa kokonaisvakutelman syntymisessä, mutta ehkä viimeisin havainto rinteestä tai rakennuksesta avaa jotakin olennaista. Vuorenrinne tai kerrostalo eroaa lentokoneesta siten, että edelliset ovat kiinteässä yhteydessä tarkastelun kohteeseen, kun taas lentokone ei ole. Vuorenrinne on täynnä yksityiskohtia ja likaa, joiden määrä vähenee vaivihkaa näköhavainnosta, kun etäisyys kasvaa. Kaukaisten rakennelmissakin ne ovat läsnä, vaikkei niitä näe, sillä rakennelmat asettuvat samalle jatkumolle kuin läheiset kohteet. Kiinteä yhteys tarkoittaa, että kaukaisetkin kohteet ovat samaa todellisuutta, josta lähiympäristömmekin koostuu. Siis: todellisuutta. Lentomatkustajalle jatkumo, yhteys maan pintaan, on katkennut. Talot ja junat eivät ole sitä ympäristöä, jossa hän paraikaa istuu. Ehkäpä lopulta juuri tämä ratkaisee? Irrallisuuden johdosta kohteet eivät ole hänelle aivan täyttä todellisuutta vaan vaikuttavat ennemminkin idealisoinneilta, malleilta ja leikkikaluilta.

Italian-retki. Osa 2: Aosta

23.7. Auto-Grill

Säätiedote lupaa Monte Cervinolle 15 senttiä uutta lunta, ja Leijonaharjan pitäisi olla sulahko, jotta sille kannattaisi lähteä. Hörnli-harjanteen kautta vuorelle varmaan pääsisi, jos ensin kävisi jollakin triviaalimmalla mäellä akklimatisoitumassa, mutta turistiruuhka ei kyllä yhtään houkuttele. Hyllytämme siis Monte Cervinon tämän reissun suunnitelmista. Päätämme sen sijaan ajaa Valpellineen ja nousta Dent d’Hérens’lle.

Hiki alkaa valua heti, kun nousemme autoon. Paahdamme tietä eteenpäin ja tie paahtaa meitä. Minkä teit, GoldCar!

Lounasaikaan piipahdamme Comoon tauolle, jotta saisimme nähdä hämmästyttävän järviharavan. Kyseessä on siipirataskäyttöinen vesitraktori, todennäköisesti maailman tehottomin menetelmä poistaa levää järvestä. Minuutin aikana laite liikkuu kahden hengen miehistöineen parikymmentä metriä ensin taakse, sitten eteen, ja saa nostettua järven pinnalta kokonaisen kourallisen levää, samalla kun sotkee suurimman osan levästä sen verran pinnan alle, ettei pysty enää poimimaan sitä. Mahtavaa! Pidetään sedät poissa pahanteosta.

Mutta moottoritie on kuuma. Näin jälkikäteen tunnen raskaan velvollisuuden valistaa lukijaani: Älä koskaan, ikinä, milloinkaan matkusta heinäkuisessa Italiassa ilmastoimattomassa autossa. Auto-Grill -niminen taukopaikka kylmine limonadeineen suo vain lyhyen helpotuksen. On jatkettava matkaa.

Saavumme illan tullen Aostan laaksoon. Griffinin topo Valais Alps West toimii tiekarttanamme: Aostan keskustasta jonkin matkaa kohti Tunnelia, kunnes oikealle erkanee tie Valpellineen. Ei mittakaavaa.

Tankkaamme ja syömme sitten Courmayerissa. Eli persiilleen meni. Griffinin kirjan kartta on ajalta ennen moottoritietä. Hämärä vaihtuu jo pimeäksi, kun kysymme tarjoilijalta, mistä löytyy lähin leirintäalue. Hän viittoo ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan, kysyy seuraavaksi joltakulta muulta ja selittää lopulta, että viisainta on palata laaksoa alas Morgex’n tienoolle, josta kyllä löytyy.

Teen varmuuden vuoksi vielä nettihaun. Google näyttää molemmat tarjoilijan ensiksi viittomat paikat. Ajelemme kohti lähempää. G-kartan pinnin paikalla ei ole yhtään mitään. Väsyttää, turhauttaa, potuttaa. Olisi pitänyt uskoa paikallista eikä internettiä. Ajamme sitten takaisin, kunnes lopulta löydämme leirintäalue Arc en Cielin. Sateenkaarileiriä ylläpitävät maastoshortsiset klanipäät herättävät minussa lieviä epäilyksiä, mutta paikka on sotilaallisen hyvässä järjestyksessä ja siisti. Pystytämme teltat. Alkaa sataa. Käymme nukkumaan.

24.7. Ylös

Yön mittaan muistan, miksi inhoan telttailemista. Makuupussi ahdistaa. Untuvatakista muotoilemani ”tyyny” leviää uuteen muotoon kerran toisensa jälkeen. Asennon vaihtaminen sattuu selkään. En ole enää aivan nuori. Selviydyn kuitenkin.

Tänään meillä ei ole kiire. Tarvitsee vain ajaa muutama kymmenen kilometriä ja patikoida Rifugio Capanna Aostaan. Meillä on aikaa jopa syödä kunnon lounas Aostassa ja ostaa vähän eväitä. Sen teemme. Ei mikään alppilähtö tänäänkään.

Jalkaudumme vaellusreitille kello kahdelta. Oho! Kirahveja!

Olemme puoli tuntia aiemmin vilkaisseet karttaa jollakin pysähdyspaikalla mutta muistamme sen enää huonosti, joten varsin pian valitsemme väärän polun ja hankimme – Katso, murmeleita! – matkallemme kolmisensataa ylimääräistä nousumetriä. Ei tässä ole ennenkään suorinta saati parasta tietä kuljettu.

(Kuvassa murmeli.)

Lopulta tulemme karttamme alueelle ja saamme majankin näkyviin:

Todellisuutta vuoden 2003 karttaan vertaamalla voimme huomata, että jäätiköt ovat vetäytyneet satoja metrejä.
Saavumme majalle juuri, kun illallinen on aloitettu. Hiljaista. Lisäksemme majalla on tasan neljä ihmistä. Kaksi on matkalla jonnekin muualle, kaksi on meidän tavoin kiipeämässä huomenna Dent d’Hérensille. Aika luksusta, jos tilannetta vertaa vaikkapa Chamonix’n tohinaan.

25.7. Dent d’Hérens huonossa hapessa.

Herätys klo 3:15. Aamiainen. Otsalamput päässä moreenia tallaamaan. Päivästä tulee vielä pitkä. Emme ole nimittäin lainkaan hoitaneet tuota akklimatisoitumisasioita: 3300 metrissä piipahtaminen kolme päivää sitten ja nyt vajaassa 2800 metrissä vietetty yö ovat kaukana riittävästä. Ja sitä saa, mitä tilaa.

Sitoudumme köyteen, kun moreeni vaihtuu jäätiköksi, ja aika pian alkaakin jo puuskututtaa. Toinen majalta lähtenyt tiimi on viettänyt hyvin aikaa ylhäällä ja etenee jonkin verran nopeammin. Jaksaa, jaksaa, ihan hyvin jaksaa. Eteenpäin vain.

Tiefmattenjochia kolmen ja puolen kilometrin paikkeilla lähestyessämme näemme, että jäätikölle pystytetystä teltasta on edellemme tullut vielä kolmen hengen tiimi.

Riuhdomme itsemme kiinteää köyttä pitkin länsiharjanteelle, ja alamme kiivetä. Ilarin vuoro mennä edellä. Rupukivestä kokoonpantu ilmava kallioharjanne jatkuu jatkumistaan noin kilometrin verran. Samalla korkeutta kerätään muutama sata metriä. Vielä vähän. Kun ohut ilma alkaa toden teolla tuntua suorituskyvyssä, siirrytään jyrkkään lumi- ja jäärinteeseen harjanteen vasemmalla puolella.

(Kuva: Kilometrin mittainen kiviköny takana. Kuvassa siis edessä. Riippuu siitä, hahmottaako tilanteen spatiaalisesti vai temporaalisesti.)

Alkaa hyydyttää. Päätä särkee.

Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. ”Hyvin menee. Hyvä tahti”, Ilari kannustaa takaani. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Hengitys, Hengitys. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ihan vähän vielä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Muutama sata metriä enää. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ei kyllä enää ikinä näin ylös näin kylmiltään. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Zombie-walk.

Aikanaan lumi ja jää ohenevat ja jyrkkenevät mikstaksi. Klippaan välivarmistuksia parinkymmenen metrin välein sijoitettuihin laskeutumisankkureihin. Miksta muuttuu kalliokiipeilyksi. Kaksi muuta köysistöä rappeloivat jo alaspäin.

Sitten olemmekin huippuharjanteella, ja loppu on enää muodollisuus. Muutamaa minuuttia myöhemmin räpsimme toisistamme geneeriset huippukuvat. Kello on noin kaksitoista.

(Taustalla Matterhorn. (c) Ilari Aula)

Syömme vähän evästä ja alamme laskeutua. Ensimmäinen rappelointi. Toinen. Kolmas. Vielä vähän, ja pääsemme lumelle. Sohjoontunut lumirinne tuntuu pitkältä. Miten ihmeessä me jaksoimme sen ylämäkeen?

Lopulta olemme siinä, mistä alkaa kiviharjanteen alaskiipeäminen. Tuolla, ihan vähän matkan päässä on sola, josta päästään alemmalle jäätikölle. Kiviä, halkeamia, hyllyjä. Kapean harjanteen päällä kävelemistä; kumma, miten siihen on taas tottunut. Jäärautojen raapimat naarmut tiemerkkeinä. Kiila sinne, kamu tänne. Eteenpäin. Päätä särkee. Vielä vähän.

Harjanteen puolivälissä Ilari kertoo, että vesi on loppunut, ja että takki on ihan tyhjä. Oma vesipussini tyhjenee parikymmentä minuuttia myöhemmin. Kiviä. Halkeamia. Hyllyjä. Helppoa maastoa, mutta väsyneitä miehiä. Vielä vähän. Miten tolkuttoman pitkä tämä harjanne oikein on?

Loputonkin köny päättyy aikanaan. Kaksi laskeutumista, enää vähän jäätikköä ja moreenia. Lumi on niin pehmeää, ettei jäärautoja tarvitse. Kahlaamme rinnettä alas polvet kipeinä, reidet jynkyssä. Alas, alas. Vielä vähän. Loputon jäätikkö. Pari railon ylitystä siellä täällä. Lunta. Jano. Pää kipeä. Jalat muusina. Alas.

Saavumme moreenille, raahustamme polkua alaspäin. Olen kaatua, kun hiekka rullaa jalkojeni alta. Se toistuu monta kertaa. Rauhallisesti vain alaspäin. Askel. Askel. Askel. Jano. Veden loppumisesta on jo melkein kolme tuntia.
”Mikä eläin tuolla lumella on?” Ilari osoittaa majan suuntaan menevää hahmoa.
”Murmeli?” ehdotan.
”Se on kyllä paljon isompi.”
Niinpä onkin. Etäisyyksiä on joskus vähän hankala hahmottaa.

Majan pihalla klo 18:20. Emme taida enää tänään kävellä autolle.

Oho, pihalla liikuskelee vuorikauris! Sehän se eläin oli!

26.7. Lepopäivä

Yöllä Ilari huutaa varoitushuutoja ja tehostaa huutojaan viheltämällä. Aamulla saan kuulla, että retkeilyyn painajainen oli jotenkin liittynyt.

Kävelemme kolme neljä tuntia autolle ja kohtaamme hämmentävän näyn: auto ei ole parkkiruudussa. Onko käsijarru jäänyt pois päältä? Parkkipaikalla on vain yksi toinen auto, ja sekin on poissa ruudusta. Ja ruudut on muuten maalattu aivan äsken. Parkkipaikalla ja sen edessä on 15.7. päivättyjä pysäköintikieltomerkkejä, joissa kerrotaan asfalttitöistä. Absurdia. Emmekö me muka huomanneet niitä tullessamme? Liikkeelle lähtiessämme näemme onneksi useita merkkejä siitä, että pysäköintikiellot on tuotu paikalle takautuvasti sillä aikaa, kun olimme rinteessä. Tuollaista toimintaa on kyllä vaikea olla arvostamatta.

Lounastauolla laadimme suunnitelmia. Meillä on enää yksi kokonainen päivä. Leppoisaa sporttia, ehkä? Muistan AP:n blogissa aivan hiljattain olleen kirjoituksen (Kiitos, Miia!) , jonka uudelleen luettuani ehdotan, että ajamme Arnadiin. Corma di Machaby on minulle ennestään tuttu, mutta siinä lähellä on näemmä muutakin kiivettävää.

Piz Badilen lumilla kastuneet lenkkarini eivät muuten ole päässeet missään vaiheessa kunnolla kuivumaan. Haisevat saatanalle. Vieläköhän ne saa reissun jälkeen tapettua sellaiseen kuntoon, että niitä voi vielä käyttää?

Saunomme taas autossa jonkin matkaa, ja netti neuvoo Arnadista hostellin nimeltä Forte di Machaby. Google-kartan osoittaman nastan kohdalla se ei kuitenkaan sijaitse. Tajuan, että G-kartta ei osaakaan ilmoittaa sijainteja katunumeroiden mukaan. Hakutoiminnon laittama nasta tulee kyllä oikean tien tuntumaan, mutta saattaa olla aivan väärässä kohdassa tietä. Kuinkahan lähellä leirintäaluetta kävimmekään Courmayerissa?

Kyselemme paikallisilta, ja he sanovat, että paikka on kiinni. Emme luovuta. Soitamme Mattsbyn linnaan, ja aukihan se on. Ajo-ohjeet ovat selvät: Arnad’n keskustasta seuraillaan Matinkylän luostariin osoittavia tienviittoja, ja parkkipaikalta kävellään vielä parikymmentä minuuttia. Suosittelen. Vanhan linnoitusketjun osana toiminut kasarmirakennus on restauroitu idylliseksi majoituspalveluksi. Kiipeilykalliot sijaitsevat lähellä. Ruoka on hyvää. Hinnat edulliset (puolihoito 33 €). Henkilökunta osaa antaa ajo-ohjeita pelipaikoille ja lainaa vieläpä topokirjaakin. Ympäristö vanhoine luostareineen on rauhallinen ja terapeuttinen.

27.7. Gruviera

Yöllä Ilari herää siihen, että on rakentamassa ankkuria lakanasta.

Nousemme seitsemän huippeilla ja suunnistamme Gruvieran juurelle. Leppoisa kiipeilypuisto: mielenterveyttä hivelevät pulttivälit, reittien nimet ja greidit laatoitettuna kallioon, kahden minuutin lähestyminen parkkipaikalta, ravintolapalvelut lähellä. Kiipeämme lämppäriksi leppoisan Topo Pazzon (3kp, 5b), jonka jälkeen siirrymme yksilösuorituksiin. Ilari rimpuilee jotakin 6b:n reittiä, minä alisuoriudun vähän helpommalla.

Käärme! Ja iso. Ehdin nähdä sen häntää metrin verran, kun se livahtaa kivimuurin vieressä oleviin pusikkoihin. Mikähän se oli? Ei ainakaan kyy, todennäköisemmmin jonkin sortin tarhakäärme. Istun maahan kiveä vasten odottelemaan, että se tulisi taas näkyville, mutta ei se tule.

Puolen päivän aikaan aurinko osuu jo kalliolle, ja kiipeileminen muuttuu mahdottomaksi. Eiköhän tämä ollut tässä. Siirrymme ravintolapalveluiden pariin.

Istumme iltaa Forte di Machabyssa. Aurinko laskee ja tulee pimeää. Salamat välähtelevät kaukaisuudessa, kun Ilari lähtee taas telttailemaan. Kunnioitettavaa ulkoilmahenkisyyttä.

28.7. Keltainen valo

Herään yöllä siihen, että ukkonen tulee päälle. Jyrähtelee ja sataa ihan törkeästi. Menen lasikatetulle sisäpihalle ihastelemaan keliä. Alkaa rämähdellä. En näe, mitä välkkyvässä pimeydessä tapahtuu, mutta jääpaloilta se kuulostaa. Rämähdykset tihenevät korvia huumaavaksi rytinäksi. Veikkaan, että Ilarikin on hereillä.

Kohtaamme aamulla auton luona ja aloitamme matkamme kohti Milanoa. Aikaa on, joten päätämme poiketa Lago Maggioren rantaan lounaalle. Ulkolämpötila on jossain 36 asteen paikkeilla; auton sisälämpötilaa emme uskaltaudu arvailemaan. Tiekarttaa emme käytä, joten teemme tyhmän maisemakierroksen Biandratessa, jossa aktivoin jälleen Google-kartan navigaattorin. Pyrimme Sesto Calendeen, mutta lounastammekin Aronassa, sillä G-navigaattorin ohjeet tulevat välillä viiveellä: ”Seuraavaksi.. olisit kääntynyt vasemmalle.” Tämä eksyminen – Viimeisemme? – on kuitenkin onnekas. Pääsemme näkemään Iron Man -triathlonin päätösetapin. 1,9 km uintia, 90 km pyöräilyä ja 21 km juoksua yli 35 asteen helteessä… Kyllä sitä voi jo urheilusuoritukseksi sanoa, jopa hemingwaylaisessa mielessä.

Miten vuoristokiipeily vertautuu muihin kestävyyslajeihin? Maratonilla, triathlonissa ja vastaavissa tarvitaan ainakin paljon enemmän päätä ja tahdonvoimaa kuin meidän tekemillämme nousuilla. Maratonin tai triathlonin voi nimittäin keskeyttää milloin tahansa. Sen sijaan, kun kiipeilijä alkaa olla pahimmin hyydyksissä, hänen ei enää tarvitse miettiä, jatkaako vaiko ei. Perille (pois vuorelta) päästäkseen on yksinkertaisesti pakko jatkaa. Helppo valinta!

Katselemme hikisiä, punoittavaia urhelijoita ja iloitsemme siitä, ettemme ole kisassa mukana. Lopulta päätämme ajaa lentokentälle.

Ilari käy palauttamassa auton avaimet. GoldCarin huoltomies tulee ajoneuvomme luo, avaa oven ja istuutuu kuljettajan paikalle.

”Tätä tuulettimen nuppia tekee tosiaan intuitiivisesti mieli vain käännellä… mutta kun painaa tästä keskeltä”, mies selittää ja näyttää. Nupin keskelle syttyy keltainen valo.

Italian-retki. Osa 1: Val Masino

17.7. Pakkaamista

Pitää valmistautua vähän kaikkeen ja tehdä kuitenkin valintoja jo nyt. Minä haluan ensisijaisesti Val Masinoon: hyvälaatuista trädikiipeilyä. Piz Badile jotain hienoa reittiä pitkin olisi hyvä juttu. Ilari puolestaan kaipaa lumihuippuja ja korkeita mäkiä, joten myöhemmin siirrymme vielä Aostaan. Aika paljon on ollut puhetta Monte Cervinosta. Lisäksi olen bongannut kiinnostavan näköisen nelitonnisen, Dent d’Hérens’n, ja kaikenlaista muutakin on leijunut ilmassa. Yhdeksän pelipäivää on kuitenkin vähän ja johtaa aivan varmasti siihen, että kompromisseja joudutaan vielä tekemään eikä millään alueella tehdä parasta mahdollista suoritusta. Sääennustekin ainakin ensimmäisiksi päiviksi on kehno, mutta katsotaan nyt, mitä ehditään ja pystytään.

Ilarin jalkinepuheet palaavat vielä pakatessa mieleeni. Hän oli suunnitellut ottavansa reissuun kovat kengät, sandaalit ja yhden tai kaksi paria kiipeilytossuja. Lähetän hänelle tekstarin: ”Lenkkarit voivat olla omiaan lähestymisillä.”

Ilari vastaa harkitsevansa kenkäkirjoa.

18.7. Hikinen siirtymäriitti

Helsingin kentällä siemaistaan aloitusoluet, ja yhtäkkiä ollaankin jo Välimerellisessä ilmastossa.

Milano Malpensa menee kertaheitolla lentokenttien suosikkilistalleni. Vain viisitoista minuuttia lennon laskeutumisen jälkeen meillä on matkatavarat hallussamme ja olemme jo ehtineet käydä vessassakin.

Poimimme auton vuokraamolta ja alamme huristella kohti Val Masinoa, Italian graniittiparatiisia.

Pikku-Fiatissa on pirun kuuma. Varausta tehdessäni auton tiedoissa mainittiin mielestäni ilmastointi, mutta ei tässä mitään ilmastointia ole. Hikoilemme kuin siat (mistä tämäkin idioma on kotoisin?), ja matka on henkisesti pitkä ja haastava. Ohitamme Como-järven ja saavumme vuoristoon. Illan pimetessä nousemme Filorera-nimiseen kylään ja ensimmäiseen yöpaikkaamme, Bed and Breakfast di Dolci Grazianoon.

Bed and Breakfast ei sisällä aamiaista, mutta keittiötä saa käyttää ja majatalon emäntä on erittäin ystävällinen ja avulias. Hinta-laatusuhde oivallinen. Jos tänne päin on joskus asiaa, uskallan vilpittömästi suositella paikkaa halvan majoituksen ystäville.

Majoitusasiat ratkottuamme kello on jo kymmenen ja meillä melkoinen nälkä. Viereisessä rakennuksessa on ravintola, joka tarjoaa Menu Turisticoa kympillä. Sinne! Mutta keittiö on chiuso. Vähän matkan päässä on toinen ravintola. Sama juttu siellä. Chiuso se on pienikin chiuso. Kolmannesta paikasta ostamme kumpikin kaksi suklaapatukkaa, ettemme alkaisi tapella. Suklaa on pahaa ruokaa, mutta nyt pystymme autoilemaan S. Martinoon, josta saamme paninit ja salaattia.

19.7. Tutustumista greideihin

Päivä käynnistyy verkkaisesti. Aamiaistarvikkeiden osteskelua, eväiden valmistelua ja sen sellaista. Seuraa päivän ensimmäinen takaisku. Val di Melloon ei saakaan ajaa tietä pitkin, vaan auto pitää jättää S. Martinoon ja kävellä. Maisemat ovat kuitenkin mitä idyllisimmät. Lehmät kelloineen luovat aitoa alppitunnelmaa, vaikka Sveitsissä asuvana kirjailijana olenkin sitä mieltä, että sveitsiläiset lehmät – etenkin gruyérelaiset – ovat kauniimpia.

Metsäiseen rinteeseen sijoitettujen kiipeilysektoreiden löytäminen on hämmentävää puuhaa. Hikoilemme pusikoissa edestakaisin, kunnes joskus puolen päivän jo lähestyessä olemme hikisinä ensimmäisen reittimme juurella.

Linkitämme Stomaco Peloson (Pelkoa mahassa?) ja L’Alba del Nirvanan parisataametriseksi yhdistelmäksi. Ensimmäinen köydenpituus on jännittävä: 5a-tasoinen kitkasläbi ei tarjoa teknisiä haasteita, mutta jonkinlainen helpotuksen huokaus minulta kuitenkin pääsee, kun jossain 15-20 metrin huippeilla saan klipata ensimmäisen välivarmistuksen vanhaan heiluvaan pitoniin. Mutta kivaa, täällähän on sisiliskoja!

Toisen köydenpituuden jälkeen teemme taas pienen ekskurssin pusikkoon, mutta laskeutumispolkuhan se on. Oikea reitti jatkuu reilusti vasemmalle. Vastaan tulee reitin jyrkin ja fyysisin kohta. Ei paha. Olikohan se kruksi? Jos oli, niin täkäläinen 5c on helppoa kuin mikä. No niin, nyt on edessä jännän näköinen kattouloke. Oikealta vai vasemmalta ohi? Vasemmalta voisi olla niukin naukin mentävissä, jos nauttisi huonosti varmisettavasta kutosesta. Kaikki mankkajäljet näyttävät johtavan ulokkeen alle, sitten oikealta yli. Sinne sitten. Ei ollut paha. Sitten vielä pari helppoa kp:tä, 5b ja 5a, ja alas.

Pysähdymme joen varrella pienille oluille. Ravintolassa puhutaan suomea oikein isolla joukolla. Ketäs täältä oikein löytyykään? Ihan kuin olisi vähän tutunomaista naamaakin… Tuomo Pesonen, Juho Risku ja kolme muuta, jotka eivät onnistu pesiytymään surkeaan nimimuistiini.

Paikallinen greidaus on kuulemma täpäkkää. 5c:t vastaavat hyvinkin suomalaista 6a:ta. Kruksi olisikin ollut siinä vasemmalla, ei siellä missä mankkajäljet. Oli kuulemma ollut aika pelottava.

Yöllä sataa kaatamalla.

20.7. Lisää treeniä

Yritämme päästä selville siitä, kuinka kova greidaus oikeastaan on, ja Brontosaurus-sektorille erään 5c+ -tasoisen reitin juurelle. Joudumme toteamaan, että ei tule mitään. Kruksiköydenpituus on heti alussa: kitkasläbiä, ohuesti sammaleista – ja ensimmäisten reilun viiden metrin matkalta läpimärkää. Ensimmäinen klippi mahdottomuuden päässä.

Vaihdamme viereiselle sektorille, 4 köydenpituuden mittaiselle Tunnel Diagonalelle (5b). Kolmen italialaisen köysistö on juuri kiivennyt sen ja kommentoi kokemaansa seuraavasti: ”Huono reitti. Liian lyhyt.”

Ilari liidaa ensimmäisen köydenpituuden, minä toisen. Kivoja köydenpituuksia, mukana jopa ilmava kohta.

Kruksin pitäisi sijoittua kolmannelle kp:lle, mutta Ilari vetää köyden tappiin missään vaiheessa yhtään hidastamatta. Täällä on muuten lisää sisiliskoja! Seuraamaan lähtiessäni tajuan, että valitessaan luontevimman linjan ylöspäin kumppanini on vahingossa sivuuttanut kruksin. Pääsen itse boulderoimaan sen, ja vaikka linja tuntuukin vähän tekemällä tehdyltä, on kohta suhteellisen vaikea.

Sitten ollaankin jo topissa. Italialaisten reittikuvaus oli täsmällinen eikä päivä tunnu ollenkaan täydeltä. Mitä muuta tästä läheltä löytyisi?

Teemme taas pienen odysseian metsään, tiedustelemme sinne tänne, ja lopulta olemme Sarcofago-sektorilla, josta poimimme reitin nimeltä Cunicolo acuto (Akuutti jänistys? 5b), jolla on erityistä historiallista arvoa: Mellon laakson ensimmäinen kallioreitti. Kaksi ensimmäistä köydenpituutta ovatkin todellista old school -rypemistä: ensin vettä valuva leikkaus, sitten ahdas hormipönkeämä. Reitin kruksi on hormiin pääsyssä, ja näyttää ainakin Ilarin tekemänä erittäin raskaalta ja haastavalta vedolta. Ilarin rakennellessa toista ankkuripaikkaa alkaa taivaalta putoilla raskaita pisaroita. Luolamaisessa tilassa hormin alla sade näyttää oikeinkin hauskalta – ja tulipa tuo orava lähelle! – mutta kiireen tuntu siitä tulee, niin että fuskaan kruksissa jatkoista vetämällä. Siitä tulee tietenkin paha mieli: koko köysistömme ei ole mennyt vielä yhtään reittiä puhtaasti kruksin kautta ylös.

Sadekuuro lakkaa ständille saapuessani, joten kiirehtiminen oli kaiken lisäksi turhaa.

Kolmas köydenpituus on mainiota suoraa halkeamaa, jonka päälle päästyämme olemme jo tyytyväiset päivän saavutuksiin ja valmiit laskeutumaan kylille.

Illalla luemme säätiedotteita ja laadimme suunnitelmia. Kelit näyttävät epävakaisilta, mutta jos oikeasti haluamme kiivetä vielä Aostassakin, pitää Piz Badilea alkaa jo lähennellä. En kuitenkaan voi olla ihastumatta laaksoa hallitsevaan Cavalcortoon. Vuori on jyrkkä ja komea – ja sille vie ainakin yksi reitti, joka olisi meidän mentävissämme! Mutta sen ottaminen ohjelmaan vaatisi muiden mahdollisten kohteidemme tilapäistä unohtamista.

”Mä vaihtaisin ton Cavalcorton mihin tahansa muuhun meidän kohteeseen”, sanon Ilarille, mutta hän ei lämpene ajatukselle. No, tämä on ehkä muutenkin uusintavierailun arvoinen laakso, ja nyt on taas yksi syy olla lopettamatta kiipeilyä.

21.7. Ylös majalle

Bagni Masinosta Rifugio Gianettille on noin 1400 metrin nousu. Evästä matkaan ja tossua toisen eteen. Lenkkareissa jalkani hikoavat, viisaampi Ilari kävelee sandaaleissa. Lisää sisiliskoja. Hevosia. Aasi! Murmeleita! Pitkähäntäisiä lampaita!

Lähestyessämme majaa kello neljän huippeilla sää on oikein mainio. Muutamat pilvet verhoavat kolmetonnisten huippuja, mutta niillä ei näytä erityisesti tuulevan eikä satavan. Emme ole eilen emmekä toissapäivänä osoittaneet erityistä vauhdikkuutta (tässä vaiheessa lukijalle paljastettakoon, että vaikka Ilari on minua huomattavasti vahvempi sporttikiipeilijä, käytännössä hän vasta aloittelee träditouhuja ja multipitch-kiipeilyä, ja ständien rakentelu on ymmärrettävästi ollut epävarmaa ja pohdiskelevaista), mutta jos huomennakin on tällaista, meillä on aikaa kiivetä se, mitä havittelemme: 14 kp:n mittainen Molteni – Camporini -reitti (5a).

Kohta majalle päästyämme ryöpsähtää taivaalta oikein kunnon vesisade, ja hetkeä aiemmin iloisina huomisia nousujaan suunnitelleet kiipeilijät vaikenevat mietteisiinsä.

(Kuva: Mutta täällähän sataa! (c) Ilari Aula)
Vatvomme ja jahkailemme huomisia mahdollisuuksiamme. Juttelemme parin kaverin kanssa, joista toinen on vuotta aiemmin kiivennyt Molteni – Camporinin, ja joka kertoo lumen aiheuttamista reitille pääsyn hankaluuksista: ”Tänä vuonna reitin alla on vielä paljon enemmän lunta. Sitä on hankala nousta. Onhan teillä hyvät kengät?”

Ilari esittelee sandaalejaan.

”No, ei se mitään. Me varmaan mennään siihen reitille kanssa. Tulkaa meidän perään, niin löydätte, siinä alkupuolella on jotain eksymisen mahdollisuuksia. Jos me herätään klo 4:00, me ollaan reitillä kuuden maissa, kun aurinko nousee, ja mä luulen, että me kiivetään se reitti kuudessa tunnissa. Sade ei huoleta, mutta ukkonen… Eilen kun kiivettiin, ukkoset tulivat tosi aikaisin, heti puolen päivän jälkeen. Onneksi mulla oli vasara ja pitoneja mukana, niin päästiin pois.”

Ja niin edelleen. Kuuntelemme miehen selitystä, ja kysyn, mitä tasoa hän kiipeää. 6b kuulemma menee mukavasti. Alkaa epäilyttää. Jos nuo arvelevat kiipeävänsä reitin kuuteen tuntiin, meillä menee kymmenen. Ja jos sää kehittyykin samoin kuin eilen eikä samoin kuin tänään (ennusteissa ei mitään eroa), olemme hankkimassa itsellemme ikävyyksiä.

Juttelemme keskenämme hetken. Tunnustan, että kaikki tosiasiat huomioon ottaen ainoa syy, miksi nyt lähtisin Molteni – Camporinille, olisivat sosiaaliset paineet. Päätämme yhdessä tuumin downshiftata AD-tasoiselle perusreitille. Tänne jää yhä enemmän syitä tulla takaisin.

22.7. Piz Badile

Heräämme neljältä, syömme aamiaisen (Tiedoksi: Rif. Gianettin illallinen oli maja-ateriaksi harvinaisen kevyt, aamiainen suorastaan köyhä), käpöttelemme louhikkoa ja potkiskelemme yön aikana kovettunutta lumirinnettä ylös, ja Ilarin sandaalit täyttävät kuin täyttävätkin tehtävänsä. Reitille pääsemme kello 6:20. Ja sitten kiivetään.

Enimmäkseen se on semmoista 3c:tä, eli juuri ja juuri kiipeilyä. Välillä poluilla kävelemistäkin. Pieni harharetki tuo sentään jännitystä. Jossakin siellä polku näyttää ensi silmäyksellä umpikujalta, mutta sitten vasemmalla ylempänä roikkuu kiinteä köysi. Sieltä se varmaan menee. Kiipeän kohti kiinteää köyttä, jonka luona seinä muuttuu jyrkemmäksi ja vaikeammaksi. Ohuiden ja silminnähden heiveröisten fleikkien taakse ei kannattane laittaa omia varmistuksia, joten varmistan itseni siansorkalla kiinteään köyteen. Kiipeän ylemmäs, ja vaistoni alkavat varoittaa siitä, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on nyt kyllä ennemminkin 5-:aa kuin sitä, mitä topo lupasi. Jonkin matkaa edettyäni saan hyvän näkymän ”kiinteän” köyden yläosaan: köyden paljas ydin kukkii ja repsottaa kaikkiin suuntiin. Katselen sinne, minne polku oli näyttänyt päättyvän, ja siellähän on punainen läiskä kiveen maalattuna!

Kiipeän alas Ilarin luo. Hitaasti. Varovasti. Tämän köyden varaan ei tee mieli pudota. Phuih. Olipas turha sivupolku!

Toinen jännittävä kohta tulee, kun etenemme suoraviivaista ja ilmeistä kuluaaria simultaanisti, ja reitti muuttuu hiljalleen ihan oikeaksi kiipeilyksi samalla, kun varmistusmahdollisuudet harvenevat ja huononevat ja runnarit pitenevät. Mutta tarkasti vain, tarkasti vain, en minä tähän kuole. Ylhäältä päin on jälkikäteen helppo nähdä, minne olisi pitänyt mennä – vaikka hienompi linjahan tämä näin oli!

Saavutamme huipun puolilta päivin. Ne kovemmat kaverit tulevat sitä toista reittiä pitkin perille vähän meidän jälkeemme, ja muita vuorelle ei nyt näytäkään nousevan.

Pilvet näyttävät miltei uhkaavilta, joten emme hengaile ylhäällä puoltakaan tuntia. Laskeudumme alas uutta hienoa laskeutumislinjaa pitkin (kysy lisää, jos aihe kiinnostaa), ja kun lopulta selviämme köysiin sitaisemastani pään kokoisesta Gordionin solmusta ja pääsemme etelälounaisen seinämän juurelle, ukkonen alkaa jyrähdellä. Haemme tavarat majalta, ja alamme tallata kohti laaksoa. Autolle saavumme kello 20. Reidet alkavatkin olla jo kivasti jynkyssä.

Yövyn jälleen Dolcissa, kun taas Ilari telttailee mieluummin rankkasateessa.

Huomenna Aostaan!

Jääkiipeilyä Cognessa

Sehän näissä kiipeilyreissuissa on nyt viime aikoina ollut tendenssinä, että on vain kiivetty, ja kaikenlainen absurdi säätäminen on jäänyt vähemmälle. Mitä semmoisista matkoista oikein pystyy kertomaan?

Näkymä Monte Biancolle huoneistohotelli Les Nigritellesin ikkunasta.

Noh, lauantaina kiipesimme Annamarin kanssa semmoisen puron kuin Cascata di Lillaz. Mikään jatkuva putous se ei ollut, vaan ennemminkin pitkä kanjonihaikki, jossa oli sarja erillisiä putouksia. Maisemareittinä ja lämppärinä oikein hieno ja meille sopiva. Pari viimeistä köydenpituutta olivat noin kylmiltään aikamoista pohjerääkkiä.

Annamari Lillazin putouksen ekalla köydenpituudella.

Ja viimeisellä.

Sunnuntaina kiipesimme Sentiero dei Trollin. Sillä oli korkeutta 350 metriä, pituutta suunnilleen 9 täyttä köydenpituutta. Parin kymmenen metrin könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny… Eikö se ikinä lopu? Tällaisilla harrastelijoilla noin pitkä reitti alkoi tietenkin jo tuntua kokonaisvaltaisesti jokseenkin kaikkialla.

Sentiero dei Trollin kahdeksas kp.

Maanantaina saimme seuraksemme Hahkalan Jonin Genevestä ja ehdotimme näin kolmepäällä ja valmiiksi tukossa kiivettäväksi jotain hieman lyhyempää. Kahdesta vaihtoehdosta Joni valitsi reitin nimeltä E Tutto Relativo, jonka kolmas köydenpituus oli päällelorottava vapaasti seivova pilari. Aika nopeasti siinä sai silmälaseihin semmoisen jääkuorrutuksen, että piti kiivetä puolisokeana.

Joni sateessa, hankaluudet edessä.

Evästauko ennen laskeutumista.

Sulattelua.

Tiistaina ajelimme aurinkoiseen Aostan laaksoon lepopäivää viettämään. Kiipesimme Corma di Machabyssa vähän sporttia. Kalliokiipeily ottaa kuitenkin vähän eri lihaksiin, ja auringossa on mukavan leppoisaa. Valitsimme reitiksemme Diretta al Bananon, joka oli minulle kuuden vuoden takaa tuttu, ja josta minulla oli yksinomaan myönteisiä mielikuvia.

Annamarin naureskelu ja Stetindin-muistot viime kesältä saivat minutkin tällä kertaa ottamaan untuvatakin mukaani. Ei olisi tarvinnut. Lämpötila oli mitä leudoin, ja ankkuripaikoillakin tarkeni ilman minkäänlaista takkia.

Muuten kyllä muistikuvat vähän pettivät. Heti ensimmäiset kymmenen metriä pistivät hiljaiseksi. Laskeuduin kolmannelta pultilta alas, ja vaihdoimme Annamarin kärkeen. Hänkin istui välillä köydessä, mutta onnistui lopulta ratkomaan ongelman. Kaikkineen reitin luonne ja tyyli muistutti melko lailla Olhavan Mäntyä. Varmistusväli viiden metrin huippeilla jokseenkin riippumatta siitä, missä oli vaikeuksia tai ei ollut. Greidinä 5c, pituutena 9 köydenpituuteen jaetut 280 metriä.

Arvaatte varmaan, että päivän päätteeksi olimme todella levänneitä…

Kuva-arvoitus.

Ainakin keskiviikkoaamuna huomasimme, että lepopäivä oli toiminut osin juurikin odottamallamme tavalla: myös ne eri lihakset olivat ihan jumissa. Päätimme siis kiivetä vaihteen vuoksi jotakin lyhyempää. Hyvän näköinen Pattinaggio Artistico oli jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntunut kutsuvalta, ja kun sillä oli mittaakin vain 180 metriä eli luultavasti kolme köydenpituutta, niin sinne sitten. Kyseessä onkin reissun hienoin ja jatkuvin yksittäinen jääputous, mutta se 180 metriä olikin reitin korkeus tai jotain. Oikeasti mittaa oli ehkä 240 metriä, viisi ihan kunnon köydenpituutta, loppukälli ja kaikkea.

Pattinaggio Artistico (vas.). Suora lähtö ei ollut muodostunut, joten jouduimme aloittamaan vähän ylempää. Mittakaavasta niille, joilla on hahmotusongelmia: tuo pysty alku, silloin kun ulottuu jyrkänteen juurelle asti, on 45 metriä eli n. 15 asuinkerrosta korkea.

Aloin olla jo melko kypsä, mutta jotenkin Annamari sai minut puhuttua kiipeämään vielä torstainakin. Teimme suunnitelman, että menemme Valnonteyn laakson vasempaan penkereeseen ja otamme sieltä ensimmäisen kunnossa olevan putouksen. Thulen nähdessäni aloinkin jo lämmetä, ja äkkiä mieleni teki päästä liidaamaan jotain vähän yhtämittaisemmin jyrkähköä. Harvoin jäässä oleva Lauson oli kuitenkin kunnossa, ja Annamari liidasi sen ensimmäisen köydenpituuden ontosti kumisevat kukkakaalijäät ja muut hienoudet – jollakin tavalla reissun hienoin yksittäinen köydenpituus, ja minä sitten nakuttelin triviaalin toisen köydenpituuden.

70-metrinen Lauson. Kuvassa myös kiipeilijöitä.

Nousu oli sen verran lyhyt ja rento, että kerrankin autolle saapuessamme ei ollut mikään paikka kipeänä. Sen sijaan paistoi aurinko, mieli oli hyvä ja reissun kiipeilyt onnellisesti takana.

Kiipeily spektaakkelina, osa 3

(Jatkoa edelliseen osaan.)

Chamonix oli jo 1700-luvulla merkittävä turistikohde. Euroopan korkeimman vuoren houkuttelemat aristokraatit ja muut ottivat tavakseen palkata paikallisia oppaikseen massiivin rinteille ja jäätiköille. Yksi säännöllisistä vierailijoista oli geneveläinen Horace-Bénédict de Saussure, jonka lupaama rahapalkkio oli yhtenä kannusteena Mont Blancin ensinousulla vuonna 1786. Ammattimaiseksi opastoiminta Chamonix’n opastoiminta muuttui 1800-luvun alkupuolella. Compagnie des guides de Chamonix perustettiin vuonna 1821.

Suomalainen lähestymistapa kiipeilyyn on ollut hieman samanlainen kuin ikkunoiden pesuun: asiat tehdään itse eikä ostopalveluin. Opasvetoiseen nousuun saatetaan suhtautua hieman alentuvasti ja kysyä, onko vuorelle kiivennyt asiakas itse vaiko sittenkin se opas, joka on opiskellut reitin, tuntee olosuhteet, tekee pääkökset ja kantaa vastuun. Opastoimintaa kritisoidaan usein myös siitä, että oppaiden vetäminä ihmisiä päätyy paikkoihin, joita he eivät itse ymmärrä, ja joissa he eivät kykene huolehtimaan itsestään, minkä arvellaan lisäävän onnettomuuksia jne.

Jälkimmäinen – vääriä ihmisiä liian vaarallisissa paikoissa – kritiikki ei ilmeisestikään pidä paikkansa. Olen itse aloittanut harrastukseni ilman opasta paikassa, jossa en yllättävän ongelmatilanteen sattuessa olisi kyennyt huolehtimaan itsestäni. Olen vuosien mittaan nähnyt vuorilla uskomattomia omatoimiräpeltäjiä jotka olisivat nimenomaan kuuluneet oppaan matkaan. Osaavan reissukumppanin kanssahan voi vieläpä oppia jotakin. Olen myös törmännyt väitteeseen, jonka mukaan Everestille kiipeäjien suhteellinen kuolleisuus on melkoisesti pienentynyt retkikuntien kaupallistuessa.

Ensimmäinen kritiikki osuu, mikäli kiipeileminen nähdään kilpaurheiluna ja suorittamisena – ja kyllä, ainahan me jollakin tavoin kilpailemme, minne ikinä menemmekin. Mikäli kiipeily sen sijaan on sitä romantisoitua pyyteetöntä itsensä voittamista, vapauden kokemuksia ja hienoja luontoelämyksiä, ei asialla luulisi olevan kovin paljon väliä. Opastetun turistin ylenkatsominen saattaa päin vastoin viedä elämykseltä sen arvon, mikä sille kuuluisi, ja alistaa sen juuri sille sosiaaliselle kilpailu- ja vertailumentaliteetille, jota vuorille kenties paetaan.

On myös huomattava, että monet historialliset ja arvostetutkin nousut on suoritettu oppaan tai oppaiden seurassa. Näin oli jo alppikiipeilyn kultaisella kaudella, jolloin useimmat alppien huiput valloitettiin ensimmäistä kertaa. Kauden päätti kuuluisa kilpajuoksu Matterhornin huipulle: kummallakin puolella työskenteli oppaita, ja erään lukemani – tosin fiktionalisoidun – kuvauksen perusteella kilpailua siivitti kaiken muun lisäksi ymmärrys siitä, että reitin löytäminen ohjaisi jatkossa myös turistivirtoja joko Italiaan tai Sveitsiin. Ja eikö Everestin ensinousukin ollut loppujen lopuksi nimenomaan opastettu nousu? Tenzing Norgay oli käynyt tutustumassa vuoreen ja nousureittiin useita kertoja aikaisemmin ja nosti palkkaa tehtävistään retkikunnan sirdarina. Kun nostamme Gaston Rébuffat’n ja Lionel Terrayn kaltaisia hahmoja romantisoivan mielemme jalustoille, on syytä muistaa, että he olivat, paitsi vuorten suuria rakastajia, myös kovia ammattilaisia.

Ja kyllä Suomi-kiipeilyynkin muutakin mahtuu kuin ITE-kapuilua. Suomalaisen kiipeilyn lähtölaukauskin, Matti A. Jokisen nousu Matterhornille 1954 tapahtui oppaan kanssa. Samaten suuren yleisön hyvin tuntema Veikkka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Everestin huipulle osana kaupallista retkikuntaa.

Kaikkein eniten meitä vuorille vetävät… edulliset lennot. Se tosiseikka, että meillä on varaa ja aikaa. Ja kun päädymme suosituimpiin kohteisiimme, meitä odottavat valmiit majoituspalvelut, ja hiihtohissit. Me emme ehkä palkkaa opasta matkaan mutta ostamme topokirjan kaupasta – sen kaiken muun välineistön lisäksi, johon olemme jo käyttäneet tuhansia euroja. Vuoret ja kiipeily on myyty meille jo ennen kuin tajusimme, että olimme ostamassa. ”Escaping the System” tapahtuu vain mielikuvituksessamme. Todellisuudessa Systeemi vain ulkoiluttaa meitä.

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 2

(Jatkoa edelliseen osaan.)

Kuten olen aiemminkin kertonut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?

Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 luin Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin. Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus eräästä tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalajan-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja on luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka on herättänyt minut oikeasti hieman miettimään, mistä niinkin

kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli kulttuurisesti välittynyttä.

Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita.

Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit ovat tuoneet haasteen tullessaan.

Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, on luonnollisestikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa johtanut siihen, että puuhassa on liikkunut rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.

Christian von Mechel, Descent from Mont-Blanc in 1787 by H.B. de Saussure, copper engraving. Collection Teylers Museum, Haarlem. — Christian von Mechel: H.B. de Saussuren laskeutuminen Mont-Blancilta 1787. Teylerin museon kokoelmat.

(Jatkuu.)

Luolia, luolia

Gotlannin karstimaa on, paitsi kuolleita ötököitä täynnä, eroosiolle alttiimpaa materiaalia kuin suomalainen peruskallio. Visbyn lähistön muinaisrannat ovatkin luolia täynnä. Ulkoa katsottuna ne ovat jännittäviä – aivan ilmeisiä peikkojen ja lohikäärmeiden piilopaikkoja.

Rövar Liljas håla.
Galgberget.

Brucebo grottan.

Liian lähelle tai sisään mennessä ttaa kuitenkin kokea pienoisia pettymyksiä. Suurin osa luolista on pieniä, vain muutaman metrin mittaisia koloja ja onkaloita.

Mutta sitten on vielä Lummelundan luolasto: puolisentoista kilometriä tutkittuja käytäviä, joista osaan pääsee vain sukeltamalla. Luolasn etummaisiin halleihin on rakennettu turisteja varten tasainen lattia, kaiteita ja valaistus. Luolan perimmäiset loukot puolestaan ovat luolaharrastajille avoimina vain yhden viikon vuodessa, silloinkin lupahakemuksen takana. Tämä on aivan oikein: tippukiviä sekä luolan ekosysteemiä pyritään säästämään. Aivan kokonaan maanalaista möyrintää ei kuitenkaan ole muulloinkaan kielletty: luolan eräisiin osiin viedään pienryhmiä parin-kolmen tunnin mittaisille retkille.

Opasvetoinen vierailu ei luonnollisestikaan ole yhtä jännittävä kuin omatoimiseikkailu olisi (ei reitin etsimistä, ei aihetta riskien arviointiin; sen kun menee vaan), mutta erittäin hauska kokemus joka tapauksessa. Ryömimistä ja konttaamista, kahlaamista maanalaisissa joissa. Jules Verne -tunnelmia. Aivan parasta viihdettä tällä saarella.

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 2.

Vaan eipä ollutkaan. Lepopäivää. Ehkäpä matkan raportointia on kuitenkin syytä jatkaa lyhyesti: semmoista perustouhuilua, epävarmoja säätiedotteita, seuraavien päivien suunnittelua viiden hengen porukalla, jossa jokaisella on vähän omat mieltymyksensä, toppahousureittejä, tavanomaisia sähläämisiä – hassuja ja vähemmän hassuja – ja sen semmoisia. Annan kamerani puhua.

Rouhiaisen Jukka Hotel Californian (5b) topissa:

Touhuilijoita Cosmiques-harjanteella:

(Ari on toi sinitakkinen, kiiltäväkypäräinen.)

Pilviä:

Joku Jonin bongaama reitti Les Jumeauxilla nousi tänne:

Kiipesimme siitä vain kaksi ylintä köydenpituutta, koska minua itketti liikaa ja ja lisäksi pääsin käyttämään sadekuuroa tekosyynä, emmekä sitten laskeutuneet kallion juurelle. Hyvä niin, koska olisimme siellä vieläkin.

Viimeisenä päivänä kävimme vanhassa kunnon luolajäätikössä.

Ensimmäinen laskeutuminen maan sisään (kuva kannattaa klikata isommaksi, jos haluaa nähdä Jonin):

Toinen laskeutuminen (kuvassa Jukka Rouhiainen-Grén):

Alamaailman jäät olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin joskus aiemmin. Taaempiin kammioihin pääsy oli ahdasta, ja niihin päästäkseen joutui tekemään kummallisia muuveja:

Taaimmaiset putoukset olivat puolestaan kutistuneet, ja niiden takaa löytyi uusia näkymiä.

Kiivettiinkin:

Reissun suurimmat elämykset olivat kuitenkin kulinaristisia. Chamonix’sta löytyi kahden Michelin-tähden ravintola Albert 1er. Pöytävaraus onnistui edellisenä iltana ja vaikka puitteet olivat juhlavat, sisään pääsi teepaidassa. Koko hintansa arvoinen Pikkugurmanttijuhlamenu maksoi vähän päälle seitsemän kymppiä ja kesti kolmen tunnin ja miljoonan ihmeellisen annoksen verran. Tuollaisessa paikassa ruoka ei oikeastaan ole vain ruokaa vaan ravintolataideperformanssi. Konserteistakin maksetaan. ”Anteeksi, mutta mitähän nämä jännittävät rapeat kirpeät koristeet ovat?” ”Tomaattia.” Erityistä kiitosta ansaitsi paikan sommelier, jolla oli sen verran pelisilmää, ettei edes vihjaillut meille listan kalleimmista viineistä (yli 6000 € pullolta), mutta jonka suositukset kuitenkin osaivat niin nappiin kuin osua voivat.

Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 1.

Hiukan alkaa hävettää tämä reissailun määrä, mutta melkein heti Islannista palattuani lensin Geneveen ja otin bussikyydin Chamonixiin. Bussista noustuani soitin Vänskän Arille, joka olikin sattumalta ihan parinkymmenen metrin päässä. Jukka (o.s. Rouhiainen), Hahkalan Joni ja Kaide tulivat muutamaa tuntia myöhemmin, ja siitä se sitten alkoi.

Heti lauantaiaamuna lähdin Vänskän kanssa Papillon-harjanteelle, kun loppupoppoo suuntasi jonnekin Midin nurkille akklimatiositumaan. Parin kuukauden kiipeilytauon jälkeen (reväytin sormeni kesäkauden alussa, ja sen jälkeen olin käynyt kiipeämässä vain kerran) koneen käynnistyminen vei aika kauan. Reitti oli kylmä, ensin jäätyivät näpit tunnottomiksi, sitten psyyke ja seuraavaksi vauhti. Olin ihan tutkalla nelosen maastossa, ja harvat vitosen muuvit tuntuivat jo miltei ylivoimaisilta. Reitin etsimiseen käytin aikaa aivan erityisen ruhtinaallisesti.

No, ei Arillakaan ollut pää ihan joka köydenpituudella mukana, ja lisäksi kahdeksas köydenpituus venähti pitkäksi ja mutkikkaaksi, niin ettei kommunikointi enää toiminut ja jouduin odottamaan melkoisen tovin, ennen kuin pääsin liikkeelle. Siinä vaiheessa olimmekin jo käyttäneet helponpuoleisella mutta paikoitellen ihan hienolla reitillä jo melkein kahdeksan tuntia, ja tajusimme, ettemme ennätä illan viimeiseen hissiin, ellemme hankkiudu alas reitiltä vähän äkkiä. Ja viimeiseen hissiin me halusimme, sillä seuraavan päivän suunnitelmissa oli 1300 metrin nousu.

Huomasin oikealle laskeutuvan rännin, jota pitkin oli selvästi joskus menty. Lähdimme sinne mekin, vaikka opaskirja ei mitään pakotietä siinä kohdin mainostanutkaan. Virhesiirto. Laskeutuminen vei pari tuntia, sisälsi vaarallisia hetkiä Arin lähtiessä laskeutumaan paikallisesta maillonista, jota ei ollut ruuvattu kiinni sekä loppuvaiheen kivisissä pyllymäkiosuuksissa. Satoi. Kastelimme kengät ja jalat. Myöhästyimme hissistä ja saimme lopulta kävellä alas laaksoon asti.

Päätin saman tien sulkea Frendo-harjanteet ja muut vastaavat ulos matkasuunnitelmistani.

Sunnuntaina ajoimme Italiaan kaikki viisi ja tarvoimme Vittorio Emanuel 2 -tuvalle. Hyvä tupa, saimme ihan oman huoneen, mikä on melkoista luksusta verrattuna vuoristomajoilla yleisempiin makuusaleihin. Pienen breikin jälkeen Joni ja minä teimme pienen tiedusteluretken kolmeen kilometriin, jotta maanantaiaamuyönä tietäisimme, minne olemme menossa. Murmelit olivat levottomia.

Maanantaina söimme kello neljän aamiaisen ja paarustimme haarautuvien polkujen kivitarhaan, jossa kaikki tiet veivät tuvalta huipulle.

Gran Paradison (4061 m) laelle noudeminen oli loivahkoa ylämäkikävelyä aivan viimeisiä metrejä lukuunottamatta. Ohut ilma otti kuitenkin veronsa, ja Kaide jättäytyi jossain vaiheessa joukosta.

Valtaosa vuorituristeista kiipesi Madonna-patsaan merkitsemälle valehuipulle, jolla olikin sitten tungosta kuin tokiolaisessa metrossa.

Ohitimme Madonnan (joku katolinen juttu) ja kapusimme vaikeudeltaan vain hieman tikapuita hankalamman kallio-osuuden todelliselle huippuharjantelle. Hieno ilmava paikka kaivoi minusta vanhan kunnon korkean paikan kammon esille, mutta sitä osasin odottaa. Se on aina semmoista, kun vuosien tauon jälkeen joutuu avariin paikkoihin.

Sitten pitikin vain kävellä 2160 metriä alempana odottavalle autolle.

Oikeaa polvea vihlaisi silloin tällöin, mikä hieman huolestutti. Toivottavasti ne eivät menisi rikki. Kannattiko reppu todella pakata kaikkein pahimpien skenaarioiden mukaan? Mitä kaikilla köysillä ja kalliokamoilla muka Gran Paradisolla teki?

Olihan se aika raskas urakka kumminkin, mutta onneksi tiistaina olisi lepopäivä.

(Jatkuu.)