Hiukan alkaa hävettää tämä reissailun määrä, mutta melkein heti Islannista palattuani lensin Geneveen ja otin bussikyydin Chamonixiin. Bussista noustuani soitin Vänskän Arille, joka olikin sattumalta ihan parinkymmenen metrin päässä. Jukka (o.s. Rouhiainen), Hahkalan Joni ja Kaide tulivat muutamaa tuntia myöhemmin, ja siitä se sitten alkoi.
Heti lauantaiaamuna lähdin Vänskän kanssa Papillon-harjanteelle, kun loppupoppoo suuntasi jonnekin Midin nurkille akklimatiositumaan. Parin kuukauden kiipeilytauon jälkeen (reväytin sormeni kesäkauden alussa, ja sen jälkeen olin käynyt kiipeämässä vain kerran) koneen käynnistyminen vei aika kauan. Reitti oli kylmä, ensin jäätyivät näpit tunnottomiksi, sitten psyyke ja seuraavaksi vauhti. Olin ihan tutkalla nelosen maastossa, ja harvat vitosen muuvit tuntuivat jo miltei ylivoimaisilta. Reitin etsimiseen käytin aikaa aivan erityisen ruhtinaallisesti.
No, ei Arillakaan ollut pää ihan joka köydenpituudella mukana, ja lisäksi kahdeksas köydenpituus venähti pitkäksi ja mutkikkaaksi, niin ettei kommunikointi enää toiminut ja jouduin odottamaan melkoisen tovin, ennen kuin pääsin liikkeelle. Siinä vaiheessa olimmekin jo käyttäneet helponpuoleisella mutta paikoitellen ihan hienolla reitillä jo melkein kahdeksan tuntia, ja tajusimme, ettemme ennätä illan viimeiseen hissiin, ellemme hankkiudu alas reitiltä vähän äkkiä. Ja viimeiseen hissiin me halusimme, sillä seuraavan päivän suunnitelmissa oli 1300 metrin nousu.
Huomasin oikealle laskeutuvan rännin, jota pitkin oli selvästi joskus menty. Lähdimme sinne mekin, vaikka opaskirja ei mitään pakotietä siinä kohdin mainostanutkaan. Virhesiirto. Laskeutuminen vei pari tuntia, sisälsi vaarallisia hetkiä Arin lähtiessä laskeutumaan paikallisesta maillonista, jota ei ollut ruuvattu kiinni sekä loppuvaiheen kivisissä pyllymäkiosuuksissa. Satoi. Kastelimme kengät ja jalat. Myöhästyimme hissistä ja saimme lopulta kävellä alas laaksoon asti.
Päätin saman tien sulkea Frendo-harjanteet ja muut vastaavat ulos matkasuunnitelmistani.
Sunnuntaina ajoimme Italiaan kaikki viisi ja tarvoimme Vittorio Emanuel 2 -tuvalle. Hyvä tupa, saimme ihan oman huoneen, mikä on melkoista luksusta verrattuna vuoristomajoilla yleisempiin makuusaleihin. Pienen breikin jälkeen Joni ja minä teimme pienen tiedusteluretken kolmeen kilometriin, jotta maanantaiaamuyönä tietäisimme, minne olemme menossa. Murmelit olivat levottomia.
Maanantaina söimme kello neljän aamiaisen ja paarustimme haarautuvien polkujen kivitarhaan, jossa kaikki tiet veivät tuvalta huipulle.
Gran Paradison (4061 m) laelle noudeminen oli loivahkoa ylämäkikävelyä aivan viimeisiä metrejä lukuunottamatta. Ohut ilma otti kuitenkin veronsa, ja Kaide jättäytyi jossain vaiheessa joukosta.
Valtaosa vuorituristeista kiipesi Madonna-patsaan merkitsemälle valehuipulle, jolla olikin sitten tungosta kuin tokiolaisessa metrossa.
Ohitimme Madonnan (joku katolinen juttu) ja kapusimme vaikeudeltaan vain hieman tikapuita hankalamman kallio-osuuden todelliselle huippuharjantelle. Hieno ilmava paikka kaivoi minusta vanhan kunnon korkean paikan kammon esille, mutta sitä osasin odottaa. Se on aina semmoista, kun vuosien tauon jälkeen joutuu avariin paikkoihin.
Sitten pitikin vain kävellä 2160 metriä alempana odottavalle autolle.
Oikeaa polvea vihlaisi silloin tällöin, mikä hieman huolestutti. Toivottavasti ne eivät menisi rikki. Kannattiko reppu todella pakata kaikkein pahimpien skenaarioiden mukaan? Mitä kaikilla köysillä ja kalliokamoilla muka Gran Paradisolla teki?
Olihan se aika raskas urakka kumminkin, mutta onneksi tiistaina olisi lepopäivä.
(Jatkuu.)