Kiipeily yms. – Jukka Laajarinne

Jumalten huippu

Korona-aikaan, kun vuorille ei ole ollut pääsyä, on pitänyt tunnelmoida vuoristofiktion parissa. Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta ja Robert Seethalerin Kokonainen elämä ovat olleet mainioita kirjamatkoja alppimaisemiin ja pikkukylien elämänmenoon.

Vähän dramaattisempaa meininkiä on tarjonnut Jirô Taniguchin sarjakuvasovitus Yumemakura Bakun romaanista Kamigami no itadaki – Jumalten huippu.

Enimmäkseen 70- luvulta 90-luvun puoliväliin ajoittuva tarina käynnistyy Katmandussa, jossa valokuvaaja nimeltä Fukamachi yrittää toipua kahden toverinsa kuolemaan päättyneestä Everestin-retkueesta. Hän löytää käytettyjen tavaroiden myymälästä ikivanhan kameran – samanlaisen, jollainen Mallorylla oli mukanaan, kun hän katosi vuorelle vuonna 1924! Olisiko kyseessä sama kamera? Miten se on päätynyt myymälään? Onko filmikin ehkä tallella?

Salapoliisikertomuksen tavoin etenevä juoni johdattaa Fukamachin Habu Jôjin jäljille. Pakkomielteinen, epäsosiaalinen kiipeilylegenda on tehnyt aikanaan vaarallisia ensinousuja kilpaillut ankarasti Japanin pelottomimman kiipeilijän tittelistä soolonousuistaan tunnetun Hase Tsuneon kanssa.

Ja nimenomaan Habu Jôjin kertomus tämä, noin 1500-sivuinen manga-eepos on. Miksi Habu oli sellainen kuin oli? Mihin hänen tiensä on vienyt, ja mitä hänellä on suunnitelmissaan? Jos Habu kiipeää kuin riivattu, alkaa Fukamachikin muuttua obsessiiviseksi etsiessään Habua ja yrittäessään selvittää kameran arvoitusta.

Kunnolla tehtyä taustatyötä arvostan aina – niin tarinoissa kuin kuvituksissakin. Jirô Taniguchin taide on kerta kaikkiaan tyylikästä. Aikakauden kiipeilyvarusteet ja kiipeilytekniikat osuvat melko lailla kohdilleen, samoin itse vuoret ja niiden seinämät ovat erinomaisen tunnistettavia. Ihmisten kuvaajanakin Taniguchi on mainio: samat henkilöt eri ikävaiheissa piirtävät mainioita, uskottavan näköisiä elämänkaaria.

Viiteen osaan jaetun kokonaisuuden kaksi ensimmäistä osaa sisältävät sekä teoksen dramaattisesti kiinnostavimmat että ongelmallisimmat vaiheet.

Omassa elämässään hieman irrallinen ja angstaileva Fukamachi jututtaa tyyppejä, jotka ovat aiemmin tunteneet Habun tai Hase Tsuneon. Nämä kertovat hurjista kiipeilyreissuista ja elämänkäänteistä, joita on kiinnostava seurata, mutta kehystyksenä toimivat kuppilatapaamiset toistava itseään. Näissä jaksoissa keskenään kilpailevat Habu ja Hase Tsuneo kiipeilevät Japanin tiukimpia reittejä – ja sooloilevat lopulta Euroopan Alppien vaikeimmilla seinämillä.

Eepoksen loppupuoli fokusoituu Habun tavoitteeseen tehdä jotakin ennennäkemätöntä Everestin rinteillä, ja siihen, miten hänen ja Fukamachin tiet yhtyvät. Tässä vaiheessa itse kiipeily muuttuu pykälän tylsemmäksi, mutta draaman kaari rakentuu muuten varsin mainiosti. Tarina lähestyy supersankarimaisia inhimillisen rajoja mutta pysyy enimmäkseen realismin puolella. Toisteisuus on edelleen tarinan ongelma: nyt vain päädytään uudelleen ja uudelleen päivittelemään, miten hurjaa on, kun ilma on raakaa ja kovaa mutta kovin, kovin ohutta.

Teoksen isona kysymyksenä pyöritellään tekemisen mieltä: Miksi kiivetä? Miksi altistaa itsensä kuoleman vaaralle? Mikä on elämän merkitys?

Kiipeilysarjakuva on kaiken kaikkiaan tavattoman harvinaista herkkua (vinkki lajityypistä kiinnostuneille: Instagramissa julkaistava Betamonkeys kannattaa ottaa seurantaan). Ilman, että tästä johtuen tarvitsisi antaa mitään tasoituksia, Jumalten huippu on pienine ongelmineenkin erinomaisen vaikuttava ja suositeltava sarjakuvaromaani.

Sarjakuva on käännetty ainakin ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kirjan pohjalta on tehty jo kaksi filmatisointiakin: toinen ihmisten näyttelemä, toinen anime-elokuva (Tsekkaa trailerit: https://youtu.be/0PUVHqpAAig ja https://vimeo.com/428137439).

Kaksi poikaa vuoren laella

Muutama ajatus Monika Fagerholmin romaanista Kuka tappoi bambin?

Lapsina Gusten ja Nathan olivat parhaat ystävykset, tarkkailivat tähtiä ja harrastivat ornitologiaa. He lukivat H.P. Lovecraftia ja fantasioivat oudoista maailmoista ja ihmisen sisäisistä hirviöistä.

He seisoivat vuorella –

Kaksi poikaa, ja heillä oli ajatusleikki, joka piti heitä jonkin aikaa pauloissaan, pari uotta kasvuiässä, ja joka jatkui sen jälkeenkin tietyissä tilanteissa: Vaihdokkaat.

He seisoivat vuorella. Ja piste. Ja sitten hiljaisuus.

Kallionyppylän huipulta avautuu esteetön näkymä järvelle ja sen rannoille. Näkyvissä on kaksi rakennusta. Ensimmäinen niistä on Nathanin kotitalo, Aavelaiva, kuten pojat sitä mielikuvitusleikissään nimittävät.

Talo on organismi, se liikkuu pimeydessä kuin aavelaiva…

Toinen rakennuksista on Grawellin tyttökoti, sopeutumattomille ja puolirikollisille tarkoitettu hoitolaitos, niin kuin siitä myöhemmin puhutaan.

Lukioikäisinä pojat, Nathan päätekijänä, muuttavat Aavelaivan todelliseksi kauhujen taloksi, tekevät sen kellarista vapaudenriiston ja brutaalin joukkoraiskauksen näyttämön. Sidottu uhri, tyttökodin asukas Sascha, anoo armoa, mutta sitä ei anneta. Häntä hyväksikäytetään julmasti tuntikaupalla, ja Nathan pitää häntä vankinaan vielä päiviä.

Vuosia myöhemmin Gusten elää jakautunutta elämää. Hän rakastaa Emmyä, muttei voi kertoa tälle entisestä elämästään. Emmy jättää hänet, mutta Gusten ei pysty irrottautumaan. Hän käy edelleen juoksemassa triathlon-vaatteet päällä tämän kotinurkilla, ja jos onnistuu vahingossa kohtaamaan tämän, sepittelee fantasioita nykyisestä elämästään: on kiireitä, kokouksia ja vuoristokiipeilyä. Sisäisestä helvetistään hän ei vieläkään puhu. Hänestä on tullut todellinen vaihdokas – joku muu kuin tähtiä ja lintuja tiiraileva viaton poika, joka hän joskus oli. Katkos henkilöhistoriassa on räikeä.

Mutta mistä Gusten valehtelee, kun kertoo harrastavansa vuoristokiipeilyä? Vuorimaisemat ja outdoor-elämä esiintyvät Fagerholmin romaanissa huomiota herättävän usein toistuvana elementtinä.

Emmyn menetettyään on Gusten jumittunut seksisuhteeseen tämän ystävän, Saga-Lillin, kanssa. Gustenin hirviöt estävät myös tätä suhdetta kehittymästä miksikään eheäksi. Saga-Lillin sanoin:

Tiedätkö, Gusten. Ihan kuin sisälläsi olisi lumivyöry. Kaikkea vanhaa tukahdutettua sontaa, en tiedä mitä se on, mutta sen pitäisi päästä ulos.

Saga-Lillin perhettä on kohdannut traumaattinen tragedia. Saga-Lillin veli Joel on saanut surmansa bussionnettomuudessa ollessaan matkalla hiihtoleirille Lappiin. Ehkä perheen hajoaminen on alkanut jo aiemmin, mutta Joelin kuolema näyttäytyy prosessissa taitekohtana. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin hammaslääkäri-isä Bror on karannut vastaanottoapulaisensa, ulkoilmaelämää harrastavan Gunvejn kanssa tämän kotimaahan, Norjaan, vapauteen.

Siinä (Facebookissa) meillä on Gunvej, Bror, norjalaisen tunturin huipulla tai kanootin vieressä jonkin vuonon rannalla.

Äiti puolestaan on jo aiemmin kiinnittänyt unelmansaparemmasta elämästä Minun Afrikkani -elokuvan maisemiin, Ngong-vuorelta avautuviin näköaloihin.

Toisinto asetelmasta: Joukkoraiskauksen jälkeen Nathanin perhe hajoaa. Juuri ennen rikosilmoituksen tekoa perheen äiti, Annelise, on Davosin alppikylässä, World Economic Forumin talvikokouksessa edustamassa Gayn Handin (On moraalinen velvollisuus tehdä voittoa.) ajatuksille perustettua ultraliberaalia järjestöä, Kultaista suihkulähdettä, jonka agendaan kuuluu muun muassa yhtiöiden vastuuttomuuden puolustaminen. Ei haittaa, jos kehitysmaissa ihmiset kuolisivat siksi, että lääkkeiden hinnat pidetään mahdollisimman korkeina.

Raiskauskohun vielä velloessa isä Abbe reagoi täsmälleen niin kuin Bror: muuttaa vuorten keskelle.

Jo samana keväänä, Nathanin saatua ehdollisen tuomionsa, hän jättää Annelisen ja Nathanin oman onnensa nojaan ja muuttaa sihteerinsä kanssa Sveitsiin.

Hyvien perheiden poikien päitä taputtelevan näytösoikeudenkäynnin, valheellisen esityksen, jälkeen niin rikolliset kuin uhrikin ottavat etäisyyttä tapahtuneeseen.

Sascha oli lähtenyt Pellegrinojen, maanisen huvilakaupunkilaisperheen, kanssa (he olivat kuulemma jonkinlaisia kaukaisia sukulaisia tai ystäviä), Pellegrinot olivat kaikki kiipeilijöitä. Äiti oli kiipeilijä, isä oli kiipeilijä, ja lapset olivat kiipeilijöitä: neljä ulkoiluintoilijaa.

Siis eri paikkoihin kiipeilemään. Pitääkseen niinä aikoina, tervehenkisessä kiipeilymiljöössä, ajatukset ja tunteet loitolla.

Myös raiskaajapoikaparoille järjestetään terapiaretriitti: matka hiihtokeskukseen Sveitsin Alpeille.

Niin jää ehkä vähän aikaa hiihtämiseenkin.

Muut lähtevät, mutta Gusten ei.

ÄITI EN MINÄ HALUA LÄHTEÄ ALPEILLE. HALUAN KÄRSIÄ RANGAISTUKSEN!!!!!

Romaanissa vuoret näyttäytyvät vastuun pakenemisen paikkana tilanteissa ja todellisuudessa, jossa, vastuullinen elämä vaatisi sisäisten hirviöidensä ja elämän ahdistavimpienkin piirteiden kohtaamista. Eivätkä ympäröivän yhteiskunnan arvot ja sosiaaliset voimat välttämättä tee karkaamisesta vaikeaa.

Edes Gustenin ystävä Cosmo, joka aikoo tehdä tapahtumista elokuvan, ei välty lankeamasta vuorten viekotteluun. Loppukuvissa hänetkin nähdään poseeraa Nathanin, Abben ja tämän hiihtoasuisen naisen kanssa alppiauringossa.

Vaikka Gusten, ainoana koko tarinassa, katsoo kauhujaan suoraan silmiin ja haluaisi kantaa vastuuta, sitä mahdollisuutta hänelle ei oikeastaan anneta. Joka tapauksessa paljaan todellisuuden näkeminen – aivan kuten Lovecraftin kertomuksissa – vie hullujenhuoneeseen.

***

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ruotsinkielisestä teoksesta Vem dödade bambi? suomentanut Laura Jänisniemi
Teos, 2019

Kursivoitujen lainausten korostukset ja eräät muut yksityiskohdat poikkeavat paikoin alkuperäistekstistä.

Vuorella Vuosaaressa

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä teimme vaimoni kanssa lähiseutumatkan Itä-Helsinkiin, aivan Vuosaareen asti. Lueskelimme tovin biitsillä, kunnes aloitimme kävelyretken kohti Vuosaaren huippua.

Lähestyimme jätemäkeä suorimmaksi kuvittelemaani tietä pitkin: ensin katuja pitkin Vuosaarenhuipun länsipuolelle, ja siitä sitten suoraan polkuja myöten kukkulan laelle. Kartat eivät varoittaneet siitä, ettei huipulle noin vain mennä. Meidän ja mäen välissä oli saastunut alue, jolla tupakoiminen ja kipinöinti oli maaperästä purkautuvien kaasujen vuoksi kielletty, ja lisäksi alue oli aidattu ja asiattomilta suljettu. Lähdimme kiertämään kiellettyä vyöhykettä etelän suuntaan, mikä osoittautui – tavallaan – virheeksi. Reitti mäelle muodostui pitkäksi ja paikoin ryteikköiseksi, mutta toisaalta näimme paintball-sotureiden asemakaivannot poteroineen ja juoksuhautoineen.

Ehkei lähestymismarssista sen enempää. Löysimme kuin löysimmekin itsemme lopulta Vuosaarenhuipun ruohoisilta rinteiltä. Mäki on rakennettu enimmäkseen sataman alta louhitusta kiviaineksesta. Vuonna 2003 aloitetun maisemoinnin yhteydessä rinteitä on paikoin ladottu seinämiksi, polku nousee välillä kivisiä portaita, ja vaikka mäki ei olekaan kauhean korkea, kohoaa se reilusti ympäröivän maaston yläpuolelle.

Maisemoinnissa on tavoiteltu muun muassa ulkosaariston luontotyyppejä ja tunturinäkymiä. Rinteillä kasvava niitty on runsaslajinen ja kukkaloistossaan suorastaan häikäisevä. Mäen päällä törröttää ilmeisesti varta vasten paikalle tuotuja keloja, alueella kasvaa useita harvinaisia lajeja, ja myös monenlaiset villieläimet kuuluvat viihtyvän siellä.

Tästä kaikesta etukäteen tietämättömänä – kuvittelin nousevani aivan tavalliselle jätemäelle – olin suorastaan järkyttynyt. Mäen laella tuntui kuin olisin saapunut kotiin, jonnekin Alppien niittyvyöhykkeille tai Juravuorille. Huomasin höpöttäväni tunnelmia aivan suuna päänä, onnessani ja tohkeissani. Miten jotakin tällaista voikin löytyä näin läheltä, Helsingistä!

Täpinöissä höpöttämistäni pohtiessani tajusin, että vuoristoassosiaatiot olivat aktivoineet dopamiiniratani. Olin maisemasta päihtynyt.

Millaisiin vaikutuksiin maisema-arkkitehtuurin keinoin voikaan päästä!

Tulossa maaliskuussa: Tiloissa.

Ultima Thule

Kevät – alkukesä. Valmistautuminen

Talvella, tai ehkä alkukeväällä, alkavat kesäsuunnitelmat jälleen kehkeytyä. Minne suunnata jokakesäinen kiipeilyreissu? Annamari rupeaa puhumaan Blåmannenin pohjoisseinästä, reitistä nimeltä Ultima Thule. Siitä se on puhunut jo ennen Tromssaan muuttoaan, isoa seinää pitäisi päästä kiipeämään, ja viime kesänä hän ja Selinin Mikko sitä jo yrittivätkin, mutta ottivat pakit ensimmäisen köydenpituuden jälkeen.

No jaa, epäröin ja varovaisesti toppuuttelen. Se olisi sitä teknoamista, joka on aina tuntunut jotenkin pelottavalta touhulta, ja lisäksi joutuisimme yöpymään seinällä roikkuen, yöllä käytäisiin lähellä pakkasrajaa, ja minähän saan vanhana ukkona nykyään selän kipeäksi ihan normitelttailustakin. Mutta Mikko on jutussa mukana: tällä kertaa hänkin valmistautuisi koitokseen ajoissa. Kolmen hengen porukasta olisi ehkä jotain hyötyä jos kohta haittaakin, mutta ainakin seurue olisi hyvä ja reissusta voisi tulla hauska.

Olen minäkin sitä paitsi aina ajatellut, että kerran on isoakin seinää kokeiltava. Ja nyt siihen tarjoutuu mahdollisuus. Joten okei. Kai se on vaan lähdettävä.

Loppukeväästä ja alkukesästä treenailemme Mikon kanssa sitä sun tätä: lähinnä jumarointia ja teknoamista. (Kiipeilykeskukselle kiitos nousukahvojen lainasta.) Teknoaminen on hidasta ja hermostuttavaa, jumarointi hankalaa ja rasittavaa. Ei nautintoa. Blåmannenilla ei todellakaan tule oleman hauskaa. Ja Mikon mukaan jo reitin aloituspiste on vihamielinen ja luotaantyöntävä paikka.

Etenemisen perusteet alkavat kesäkuun lopulla olla hallussa, mutta kokonaisuus ei. Big wall -ankkurihässäköitä olen lähinnä mielikuvaopiskellut netistä, ja kaikki vaikuttaa jotenkin kompleksiselta. Pitäisi saada superhyvä perusankkuri, ja sitten siinä pitäisi olla tilaa vinssata ruoka, juoma ja leirintäkamat ylös. Stressaava ajatus kaiken kaikkiaan.

2.7. Takaisku

Viikkoa ennen matkaa Mikko muljauttaa polvensa potkupallopelissä, ja parin päivän epäröinnin jälkeen alkaa olla selvää, että kolmen hengen tiimimme kutistui juuri kahden hengen köysistöksi. Emme siis menekään junalla, vaan ostan lentoliput Tromssaan.

7.7. Pohjoiseen

Saavun Annamarin ja Katjan kämpille tiistaina joskus yhdentoista jälkeen, ja alamme saman tien käydä läpi kaikkea roinaa, mitä olemme haalineet kasaan. Ihan vähällä tästä ei selvitä. Minulla on, paitsi Kiipeilykseskuksen jumarit, lainakamaa myös Suskilta, Odelta ja Mikolta, sillä eihän meidän peruskamoilla pitkällekään päästä. Kaiken kaikkiaan rautaa tulee kantoon semmoiset parikymmentä kiloa, lisäksi majoituskamat ja yli 20 litraa vettä. Yhteensä varmaan jotain 60 kiloa tavaraa. Tarkoituksenamme on heti huomenna keskiviikkona fiksata yksi tai kaksi ensimmäistä köydenpituutta, yöpyä sitten reitin juurella ja olla topissa joskus perjantai-iltana.

Annamarilla ja minulla on takanamme monia yhteisiä reissuja, sekä koettelemuksia että huippukokemuksia. Tunnemme toisemme ja luottamus on kovaa. Meidän onkin helppo päästä vakaan päättäväisyyden tilaan: pelkkä viheliäinen olo tai pelko ja epävarmuus eivät olisi syitä ottaa pakkeja. Kääntymistä ei edes harkita, elleivät asiat ala mennä jotenkin hengenvaarallisesti pieleen.

8.7.-11.7. Ylös ja alas

Katjan verisiteet kouvolalaisen kantajaklaaniin antavat meille pehmeän laskun (vaiko nousun?) big wall -touhuun: hän, Minna, Auvo ja Manu Leinonen auttavat tavaroiden kantamisessa reitin juurelle, mikä on ihan hyvä – suoraan sanottuna to-del-la hyvä – juttu, sillä jo reitin juurelle päästäkseen joutuu haikkaamaan, mitä, jotain 600-700 nousumetriä. Samalla tulee ruksattua toinenkin kiipeilyn alalaji suoritetuksi: tämä on nyt sitä retkikuntakiipeilyä.

Edellisinä päivinä on satanut, ja seinämä on vielä pilvien verhoama, kun lähdemme parkkipaikalta liikkeelle. Olemme edenneet autoilta suunnilleen sata metriä, kun liukastun puroa ylittäessäni ja putoan vyötäröäni myöten jääkylmään virtaan. Vaelluskengät ovat saman tien vettä täynnä ja housut läpimärät. Eikä vaihtokamojakaan ole ihan hirveästi liikaa. Yöllä lämpötila saattaa lähestyä nollaa, päivällä viittätoista astetta, ja vettä valuva olotila sotkee lämpötalouteni varmasti. Voi v—n v—-. Ovatko asiat jo hengenvaarallisesti pielessä? Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Mutta sehän oli tiedossa, ettei koko ajan olisi mukavaa. Kyllä kesä kuivaa, minkä kastelee?

Matka jatkuu. Sherpat jättävät meidät lumikentän juurelle, ja me lähdemme kiipeämään. Aika nopeasti, vuolaana lorisevaa kalliota kiivetessämme minulle selviää, ettei se puroon mulaaminen mikäään katastrofi ollut. Jos en olisi kastunut siellä, olisin joka tapauksessa kastunut seinällä.

Ensimmäisen köydenpituuden yläpäässä olen märkä, viluinen ja uuvuksissa, ja alkaa sataa. Jumarointi oli helvettiä. Palaamme reitin juurelle ja yövymme sammalvuoteilla kivien välissä.

Ja seuraavana päivänä jatketaan.

Ja seuraavana päivänä.

"Vuorilla on jotenkin vaikeaa saada horisontti suoraan." — ”Vuorilla on jotenkin vaikeaa saada horisontti suoraan.”

Ja seuraavana aamuna.

Toppaamme reitin joskus viiden jälkeen lauantaiaamuna, ja aikanamme saamme taas kantajat avuksemme. Autolta autolle tämä oli pikkuriikkisen alle kolmen vuorokauden suoritus.

Muuttuneet tajunnantilat ja vuorten viisas mies

Olimme aika hitaita. Itse seinällä vietimme suunnilleen 48 tuntia. Mutta toisaalta olimme kiipeilyssämme melko uudenlaisella alueella eikä meillä ollut mitään varsinaista kiirettä. Aikaa vain kului. Pelkästään kiilojen irrotteluun ja portaledgen kokoamiseen ja purkamiseen meni tunteja. Ei erityistä draamaa, missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että olisimme jotenkin väärässä paikassa. Ei iso seinä mitään rakettitiedettä ole vaan ennemminkin raa’an fyysistä logistiikkaa huonolla ergonomialla: kädet kyllä tulivat kipeiksi ja turvoksiin, ja paraneminen on edelleen käynnissä.

Miten tuolla sitten viihtyy? Pystyykö roikkuvassa leirissä oikeasti nukkumaan? Hyvin viihtyy. Etukäteen psyykattu päätös auttoi sulkeistamaan kaikenlaiset pikku koettelemukset: niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, joten ne eivät sitten oikeastaan tuntuneetkaan kovin pahoilta. Ja porttiksella tulee uni helposti, jos on tarpeeksi väsynyt.

Kun olimme viimeisellä köydenpituudella ja portaledgellä otetuista kolmen tunnin tirsoista oli kulunut parikymmentä tuntia (ja niitä edeltäneetkin unet olivat arviolta vain neljän tunnin mittaiset) aloin nähdä senässä upeita kalliomaalauksia, kaikenlaisia riistaeläimen kuvia. Ne olivat niin vakuuttavia, että jouduin oikein tosissani selittämään itselleni niiden todellisen luonteen: pelkkiä jäkäläläiskiä. Ja myöhemmin laaksossa jotkut rätit ja muut, joissa olisin normaalisti ehkä juuri ja juuri pystynyt pinnistelemällä kuvittelemaan jotain etäisesti kasvoja muistuttavaa, tuijottivat minua todella häiritsevän elävinä. Hieno kokemus.

Kolmen päivän mittainen melko totaalinen, uuvuttava ja lopulta tajunnan tilaa muuttava irtiotto normaalielämästä, jota seurasi vielä sunnuntainen baarikierros, nollasi pollan tehokkaasti, ja väitän palanneeni kotiin hieman aiempaa parempana ihmisenä. Vähän niin kuin systeemin reboottaus. Sain itseeni etäisyyttä, monta vahingollista ja häiritsevää prosessia sammui, pää selkeni, tiedän taas paremmin miten haluan elää. Näitä kirkastumisen kokemuksia olen saanut vuorilla joskus ennenkin; kyllä sinne tosiaan kannattaa aina välillä lähteä.

12.7. Pohjoisen Pariisi

Sunnuntai-iltapäivänä lähdemme Tromssaan pitsalle. Sieltä voisimme jatkaa esimerkiksi retkelle jollekin rannalle.

Pitsat syömme Casa Infernossa. Sanon ihan heti, että ruoka oli hyvää, ja jos sattuu pitämään semmoisesta steampunk-estetiikasta, niin tänne! Jos Infernoa vaikkapa vertaa Steam Hellsinkiin, niin jälkimmäinen kyllä ottaa tyyliseikoissa turpiin oikein huolella. Infernon sisustus on toteutettu hienostuneesti, paikka näyttää tarkoituksenmukaiselta eikä siltä kuin tavalliseen baariin olisi vain roudattu rekvisiittaa näytille. Painemittarit ja putket näyttävät enimmäkseen kuin niillä olisi todellisia funktioita. Ja ah, valaisimet!

Mutta emme me rannalle mene, vaan Skarvenin terassille. Aurinko paistaa, täällä pärjää teepaidassa. Ja sitten jatkamme johonkin muuhun ravintolaan, jonka nimeä en enää muista.

Seuraavienkaan ravintoloiden nimiä en muista, mutta hyviä ne ovat. Ja meillä on juhlaan aihetta. Elävä metropoli, paljon kokoaan isompi kaupunki.

Emännille kii-tos!

Askartelua paskartelua: Paakkuuntumisenestoläpyskät M10-rautoihin

Jäärautojen antiball-kumit olivat tulleet tiensä päähän. Ne olivat jo pitkään repsottaneet sieltä täältä, ja kun vasemmalta puolelta etummainen repesi irti liitoksistaan oli pakko ryhtyä toimiin. Nuo M10-raudat alkavat olla jo vanhaa kalustoa, eikä lisävarusteita enää myydä. Tai no, okei, yhdessä ulkomaan verkkokaupassa olisi ollut vielä yksi paketti jäljellä, mutta kun kengätkään eivät enää monta vuotta vetele, niin ehkä nuo jalkopään vekottimet joutuu joka tapauksessa lähiaikoina uusimaan. Ei kuitenkaan vielä. Eikä tee mieli ostaa niitä 50 euron läpysköjä, jos kuitenkin hommaan uudet raudat jo parin vuoden päästä.

Parvekkeelta löytyi mehukanisteri.

Josta sitten aloin askarrella-paskarrella:

Pienen sovittelun ja muotoilun jälkeen minulla olikin ihan esteettiset pohjamuovit:

…joten pakkohan niihin oli liimata jesaria koristeeksi ja lisävahvikkeeksi. Kun en yhtään tiedä, miten hyvin tuo Mehukatti-muovi kestää rasitusta pakkasessa.

Sitten vain reikiä, nippusiteitä ja lisää jesaria. Nyt on rumat:

Vähän jännittää, kestävätkö viritelmät edes yhtä reissua. Mutta ainakin ovat ihan itse tehdyt.

Ei kun testaamaan!

René Daumal: Mont Analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä. Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Miksi ihmeessä?

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.

Putoaminen

Lintoja, Valkeala. Sunnuntai 19.1.

Olemme lopulta avaamassa jääkiipeilykautta. (Tai kävin minä Kauhalassa kuukausi sitten, mutta sitä ei oikeastaan lasketa, koska se kausi loppui saman tien.) Talven tuloa on odoteltu, mutta nyt sitä saa.

Aloitamme oikeasta laidasta. Vähän jännittää, sillä pakkasta on viitisentoista astetta ja kauden alussa lämmönsäätelyjärjestelmäni on usein ollut aivan tillin tallin, niin että olen joskus ollut pyörtymäisilläni kesken nousun. Suoraan liidaamaan kuitenkin, ja hyvinhän kaikki alkaa.

Kiipeilemme jonkun tovin oikealla sektorilla, jonka jälkeen siirrymme vasempaan laitaan. Jeppe ja minä pidämme pienen neuvoa-antavan evästauon, kun Ossi lähtee liidaamaan sitä jyrkkänä alkavaa kapeahkoa luiroa, jolla hakun karkuremmi pelasti minut kolme vuotta sitten (Se tapahtui näin: aloin olla siinä nelisen metrin korkeudessa, kun päätin ruuvata ensimmäisen välivarmistuksen. Löin hakut aloilleen, pitelin toisesta kiinni ja aloin ruuvata. Hakku, josta pitelin kiinni, korkkasi, ja sain kaapimen silmieni väliin. Killuin siinä toisen hakun karkuremmissä naama veressä ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Ja sitten kiipesin reitin loppuun. Karkuremmi ei ole tarkoitettu ihmisen pysäyttämiseen, mutta onneksi se toimi niinkin. Muuten olisin ollut selälläni maassa.).

Ossi saapuu niille paikkeille, jossa olin lipsahtanut, ja yrittää kiinnittää ruuvin. Hän ei löydä oikein hyvää tasapainoa, eikä varmistuksen laittamisesta meinaa tulla yhtään mitään.

Ja sitten seuraa kauhea hetki: Ossi putoaa. Jääraudat iskevät kipinää kalliosta, ja pyöräyttävät hänet kyljelleen. Hän korisee ja menettää tajuntansa. Soitamme ambulanssin. Muutaman minuutin kuluttua Ossi palaa tajuihinsa muistinsa menettäneenä.

Tapauksesta selvittiin ilman pysyviä vammoja, luulen, mutta täytyy tunnustaa, että se pysäytti miettimään. Yksittäistapauksena reipas aivotärähdys ei olisi kummoinenkaan juttu, mutta kun rupean laskeskelemaan, kuinka moni kaveri tai kaverin kaveri on menettänyt tajuntansa pudotessaan tai joutunut vieläkin vakavempaan onnettomuuteen, on pakko tunnustaa, että kiipeily ei ehkä sittenkään ole aivan niin turvallinen laji, kuin millaisena olen sen yrittänyt ajatella. Millaisilla turvamarginaaleilla itse kiipeän? Kuinka vakavia ja kuinka todennäköisiä riskejä otan? Kiinnostaisiko minua rajoittaa touhuni matalan riskin sisä- ja sporttikiipeilyyn?

Viimeisimpään kysymykseen minun on vastattava kielteisesti. Se Hemingwayn kuuluisa ero urheilun ja pelien välillä. Vaaran on oltava läsnä. Kysymys on siitä, miten siihen suhtautuu. Ainakin minulle on edelleenkin turha kuittailla siitä, miten lujasti hakkuni jäähän lyön.

Putoajan oma kuvaus kokemuksestaan.

Italian-retki. Osa 2: Aosta

23.7. Auto-Grill

Säätiedote lupaa Monte Cervinolle 15 senttiä uutta lunta, ja Leijonaharjan pitäisi olla sulahko, jotta sille kannattaisi lähteä. Hörnli-harjanteen kautta vuorelle varmaan pääsisi, jos ensin kävisi jollakin triviaalimmalla mäellä akklimatisoitumassa, mutta turistiruuhka ei kyllä yhtään houkuttele. Hyllytämme siis Monte Cervinon tämän reissun suunnitelmista. Päätämme sen sijaan ajaa Valpellineen ja nousta Dent d’Hérens’lle.

Hiki alkaa valua heti, kun nousemme autoon. Paahdamme tietä eteenpäin ja tie paahtaa meitä. Minkä teit, GoldCar!

Lounasaikaan piipahdamme Comoon tauolle, jotta saisimme nähdä hämmästyttävän järviharavan. Kyseessä on siipirataskäyttöinen vesitraktori, todennäköisesti maailman tehottomin menetelmä poistaa levää järvestä. Minuutin aikana laite liikkuu kahden hengen miehistöineen parikymmentä metriä ensin taakse, sitten eteen, ja saa nostettua järven pinnalta kokonaisen kourallisen levää, samalla kun sotkee suurimman osan levästä sen verran pinnan alle, ettei pysty enää poimimaan sitä. Mahtavaa! Pidetään sedät poissa pahanteosta.

Mutta moottoritie on kuuma. Näin jälkikäteen tunnen raskaan velvollisuuden valistaa lukijaani: Älä koskaan, ikinä, milloinkaan matkusta heinäkuisessa Italiassa ilmastoimattomassa autossa. Auto-Grill -niminen taukopaikka kylmine limonadeineen suo vain lyhyen helpotuksen. On jatkettava matkaa.

Saavumme illan tullen Aostan laaksoon. Griffinin topo Valais Alps West toimii tiekarttanamme: Aostan keskustasta jonkin matkaa kohti Tunnelia, kunnes oikealle erkanee tie Valpellineen. Ei mittakaavaa.

Tankkaamme ja syömme sitten Courmayerissa. Eli persiilleen meni. Griffinin kirjan kartta on ajalta ennen moottoritietä. Hämärä vaihtuu jo pimeäksi, kun kysymme tarjoilijalta, mistä löytyy lähin leirintäalue. Hän viittoo ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan, kysyy seuraavaksi joltakulta muulta ja selittää lopulta, että viisainta on palata laaksoa alas Morgex’n tienoolle, josta kyllä löytyy.

Teen varmuuden vuoksi vielä nettihaun. Google näyttää molemmat tarjoilijan ensiksi viittomat paikat. Ajelemme kohti lähempää. G-kartan pinnin paikalla ei ole yhtään mitään. Väsyttää, turhauttaa, potuttaa. Olisi pitänyt uskoa paikallista eikä internettiä. Ajamme sitten takaisin, kunnes lopulta löydämme leirintäalue Arc en Cielin. Sateenkaarileiriä ylläpitävät maastoshortsiset klanipäät herättävät minussa lieviä epäilyksiä, mutta paikka on sotilaallisen hyvässä järjestyksessä ja siisti. Pystytämme teltat. Alkaa sataa. Käymme nukkumaan.

24.7. Ylös

Yön mittaan muistan, miksi inhoan telttailemista. Makuupussi ahdistaa. Untuvatakista muotoilemani ”tyyny” leviää uuteen muotoon kerran toisensa jälkeen. Asennon vaihtaminen sattuu selkään. En ole enää aivan nuori. Selviydyn kuitenkin.

Tänään meillä ei ole kiire. Tarvitsee vain ajaa muutama kymmenen kilometriä ja patikoida Rifugio Capanna Aostaan. Meillä on aikaa jopa syödä kunnon lounas Aostassa ja ostaa vähän eväitä. Sen teemme. Ei mikään alppilähtö tänäänkään.

Jalkaudumme vaellusreitille kello kahdelta. Oho! Kirahveja!

Olemme puoli tuntia aiemmin vilkaisseet karttaa jollakin pysähdyspaikalla mutta muistamme sen enää huonosti, joten varsin pian valitsemme väärän polun ja hankimme – Katso, murmeleita! – matkallemme kolmisensataa ylimääräistä nousumetriä. Ei tässä ole ennenkään suorinta saati parasta tietä kuljettu.

(Kuvassa murmeli.)

Lopulta tulemme karttamme alueelle ja saamme majankin näkyviin:

Todellisuutta vuoden 2003 karttaan vertaamalla voimme huomata, että jäätiköt ovat vetäytyneet satoja metrejä.
Saavumme majalle juuri, kun illallinen on aloitettu. Hiljaista. Lisäksemme majalla on tasan neljä ihmistä. Kaksi on matkalla jonnekin muualle, kaksi on meidän tavoin kiipeämässä huomenna Dent d’Hérensille. Aika luksusta, jos tilannetta vertaa vaikkapa Chamonix’n tohinaan.

25.7. Dent d’Hérens huonossa hapessa.

Herätys klo 3:15. Aamiainen. Otsalamput päässä moreenia tallaamaan. Päivästä tulee vielä pitkä. Emme ole nimittäin lainkaan hoitaneet tuota akklimatisoitumisasioita: 3300 metrissä piipahtaminen kolme päivää sitten ja nyt vajaassa 2800 metrissä vietetty yö ovat kaukana riittävästä. Ja sitä saa, mitä tilaa.

Sitoudumme köyteen, kun moreeni vaihtuu jäätiköksi, ja aika pian alkaakin jo puuskututtaa. Toinen majalta lähtenyt tiimi on viettänyt hyvin aikaa ylhäällä ja etenee jonkin verran nopeammin. Jaksaa, jaksaa, ihan hyvin jaksaa. Eteenpäin vain.

Tiefmattenjochia kolmen ja puolen kilometrin paikkeilla lähestyessämme näemme, että jäätikölle pystytetystä teltasta on edellemme tullut vielä kolmen hengen tiimi.

Riuhdomme itsemme kiinteää köyttä pitkin länsiharjanteelle, ja alamme kiivetä. Ilarin vuoro mennä edellä. Rupukivestä kokoonpantu ilmava kallioharjanne jatkuu jatkumistaan noin kilometrin verran. Samalla korkeutta kerätään muutama sata metriä. Vielä vähän. Kun ohut ilma alkaa toden teolla tuntua suorituskyvyssä, siirrytään jyrkkään lumi- ja jäärinteeseen harjanteen vasemmalla puolella.

(Kuva: Kilometrin mittainen kiviköny takana. Kuvassa siis edessä. Riippuu siitä, hahmottaako tilanteen spatiaalisesti vai temporaalisesti.)

Alkaa hyydyttää. Päätä särkee.

Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Enää muutama sata metriä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. ”Hyvin menee. Hyvä tahti”, Ilari kannustaa takaani. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Hengitys, Hengitys. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ihan vähän vielä. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Vielä vähän. Muutama sata metriä enää. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Ei kyllä enää ikinä näin ylös näin kylmiltään. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Hengitys. Askel. Zombie-walk.

Aikanaan lumi ja jää ohenevat ja jyrkkenevät mikstaksi. Klippaan välivarmistuksia parinkymmenen metrin välein sijoitettuihin laskeutumisankkureihin. Miksta muuttuu kalliokiipeilyksi. Kaksi muuta köysistöä rappeloivat jo alaspäin.

Sitten olemmekin huippuharjanteella, ja loppu on enää muodollisuus. Muutamaa minuuttia myöhemmin räpsimme toisistamme geneeriset huippukuvat. Kello on noin kaksitoista.

(Taustalla Matterhorn. (c) Ilari Aula)

Syömme vähän evästä ja alamme laskeutua. Ensimmäinen rappelointi. Toinen. Kolmas. Vielä vähän, ja pääsemme lumelle. Sohjoontunut lumirinne tuntuu pitkältä. Miten ihmeessä me jaksoimme sen ylämäkeen?

Lopulta olemme siinä, mistä alkaa kiviharjanteen alaskiipeäminen. Tuolla, ihan vähän matkan päässä on sola, josta päästään alemmalle jäätikölle. Kiviä, halkeamia, hyllyjä. Kapean harjanteen päällä kävelemistä; kumma, miten siihen on taas tottunut. Jäärautojen raapimat naarmut tiemerkkeinä. Kiila sinne, kamu tänne. Eteenpäin. Päätä särkee. Vielä vähän.

Harjanteen puolivälissä Ilari kertoo, että vesi on loppunut, ja että takki on ihan tyhjä. Oma vesipussini tyhjenee parikymmentä minuuttia myöhemmin. Kiviä. Halkeamia. Hyllyjä. Helppoa maastoa, mutta väsyneitä miehiä. Vielä vähän. Miten tolkuttoman pitkä tämä harjanne oikein on?

Loputonkin köny päättyy aikanaan. Kaksi laskeutumista, enää vähän jäätikköä ja moreenia. Lumi on niin pehmeää, ettei jäärautoja tarvitse. Kahlaamme rinnettä alas polvet kipeinä, reidet jynkyssä. Alas, alas. Vielä vähän. Loputon jäätikkö. Pari railon ylitystä siellä täällä. Lunta. Jano. Pää kipeä. Jalat muusina. Alas.

Saavumme moreenille, raahustamme polkua alaspäin. Olen kaatua, kun hiekka rullaa jalkojeni alta. Se toistuu monta kertaa. Rauhallisesti vain alaspäin. Askel. Askel. Askel. Jano. Veden loppumisesta on jo melkein kolme tuntia.
”Mikä eläin tuolla lumella on?” Ilari osoittaa majan suuntaan menevää hahmoa.
”Murmeli?” ehdotan.
”Se on kyllä paljon isompi.”
Niinpä onkin. Etäisyyksiä on joskus vähän hankala hahmottaa.

Majan pihalla klo 18:20. Emme taida enää tänään kävellä autolle.

Oho, pihalla liikuskelee vuorikauris! Sehän se eläin oli!

26.7. Lepopäivä

Yöllä Ilari huutaa varoitushuutoja ja tehostaa huutojaan viheltämällä. Aamulla saan kuulla, että retkeilyyn painajainen oli jotenkin liittynyt.

Kävelemme kolme neljä tuntia autolle ja kohtaamme hämmentävän näyn: auto ei ole parkkiruudussa. Onko käsijarru jäänyt pois päältä? Parkkipaikalla on vain yksi toinen auto, ja sekin on poissa ruudusta. Ja ruudut on muuten maalattu aivan äsken. Parkkipaikalla ja sen edessä on 15.7. päivättyjä pysäköintikieltomerkkejä, joissa kerrotaan asfalttitöistä. Absurdia. Emmekö me muka huomanneet niitä tullessamme? Liikkeelle lähtiessämme näemme onneksi useita merkkejä siitä, että pysäköintikiellot on tuotu paikalle takautuvasti sillä aikaa, kun olimme rinteessä. Tuollaista toimintaa on kyllä vaikea olla arvostamatta.

Lounastauolla laadimme suunnitelmia. Meillä on enää yksi kokonainen päivä. Leppoisaa sporttia, ehkä? Muistan AP:n blogissa aivan hiljattain olleen kirjoituksen (Kiitos, Miia!) , jonka uudelleen luettuani ehdotan, että ajamme Arnadiin. Corma di Machaby on minulle ennestään tuttu, mutta siinä lähellä on näemmä muutakin kiivettävää.

Piz Badilen lumilla kastuneet lenkkarini eivät muuten ole päässeet missään vaiheessa kunnolla kuivumaan. Haisevat saatanalle. Vieläköhän ne saa reissun jälkeen tapettua sellaiseen kuntoon, että niitä voi vielä käyttää?

Saunomme taas autossa jonkin matkaa, ja netti neuvoo Arnadista hostellin nimeltä Forte di Machaby. Google-kartan osoittaman nastan kohdalla se ei kuitenkaan sijaitse. Tajuan, että G-kartta ei osaakaan ilmoittaa sijainteja katunumeroiden mukaan. Hakutoiminnon laittama nasta tulee kyllä oikean tien tuntumaan, mutta saattaa olla aivan väärässä kohdassa tietä. Kuinkahan lähellä leirintäaluetta kävimmekään Courmayerissa?

Kyselemme paikallisilta, ja he sanovat, että paikka on kiinni. Emme luovuta. Soitamme Mattsbyn linnaan, ja aukihan se on. Ajo-ohjeet ovat selvät: Arnad’n keskustasta seuraillaan Matinkylän luostariin osoittavia tienviittoja, ja parkkipaikalta kävellään vielä parikymmentä minuuttia. Suosittelen. Vanhan linnoitusketjun osana toiminut kasarmirakennus on restauroitu idylliseksi majoituspalveluksi. Kiipeilykalliot sijaitsevat lähellä. Ruoka on hyvää. Hinnat edulliset (puolihoito 33 €). Henkilökunta osaa antaa ajo-ohjeita pelipaikoille ja lainaa vieläpä topokirjaakin. Ympäristö vanhoine luostareineen on rauhallinen ja terapeuttinen.

27.7. Gruviera

Yöllä Ilari herää siihen, että on rakentamassa ankkuria lakanasta.

Nousemme seitsemän huippeilla ja suunnistamme Gruvieran juurelle. Leppoisa kiipeilypuisto: mielenterveyttä hivelevät pulttivälit, reittien nimet ja greidit laatoitettuna kallioon, kahden minuutin lähestyminen parkkipaikalta, ravintolapalvelut lähellä. Kiipeämme lämppäriksi leppoisan Topo Pazzon (3kp, 5b), jonka jälkeen siirrymme yksilösuorituksiin. Ilari rimpuilee jotakin 6b:n reittiä, minä alisuoriudun vähän helpommalla.

Käärme! Ja iso. Ehdin nähdä sen häntää metrin verran, kun se livahtaa kivimuurin vieressä oleviin pusikkoihin. Mikähän se oli? Ei ainakaan kyy, todennäköisemmmin jonkin sortin tarhakäärme. Istun maahan kiveä vasten odottelemaan, että se tulisi taas näkyville, mutta ei se tule.

Puolen päivän aikaan aurinko osuu jo kalliolle, ja kiipeileminen muuttuu mahdottomaksi. Eiköhän tämä ollut tässä. Siirrymme ravintolapalveluiden pariin.

Istumme iltaa Forte di Machabyssa. Aurinko laskee ja tulee pimeää. Salamat välähtelevät kaukaisuudessa, kun Ilari lähtee taas telttailemaan. Kunnioitettavaa ulkoilmahenkisyyttä.

28.7. Keltainen valo

Herään yöllä siihen, että ukkonen tulee päälle. Jyrähtelee ja sataa ihan törkeästi. Menen lasikatetulle sisäpihalle ihastelemaan keliä. Alkaa rämähdellä. En näe, mitä välkkyvässä pimeydessä tapahtuu, mutta jääpaloilta se kuulostaa. Rämähdykset tihenevät korvia huumaavaksi rytinäksi. Veikkaan, että Ilarikin on hereillä.

Kohtaamme aamulla auton luona ja aloitamme matkamme kohti Milanoa. Aikaa on, joten päätämme poiketa Lago Maggioren rantaan lounaalle. Ulkolämpötila on jossain 36 asteen paikkeilla; auton sisälämpötilaa emme uskaltaudu arvailemaan. Tiekarttaa emme käytä, joten teemme tyhmän maisemakierroksen Biandratessa, jossa aktivoin jälleen Google-kartan navigaattorin. Pyrimme Sesto Calendeen, mutta lounastammekin Aronassa, sillä G-navigaattorin ohjeet tulevat välillä viiveellä: ”Seuraavaksi.. olisit kääntynyt vasemmalle.” Tämä eksyminen – Viimeisemme? – on kuitenkin onnekas. Pääsemme näkemään Iron Man -triathlonin päätösetapin. 1,9 km uintia, 90 km pyöräilyä ja 21 km juoksua yli 35 asteen helteessä… Kyllä sitä voi jo urheilusuoritukseksi sanoa, jopa hemingwaylaisessa mielessä.

Miten vuoristokiipeily vertautuu muihin kestävyyslajeihin? Maratonilla, triathlonissa ja vastaavissa tarvitaan ainakin paljon enemmän päätä ja tahdonvoimaa kuin meidän tekemillämme nousuilla. Maratonin tai triathlonin voi nimittäin keskeyttää milloin tahansa. Sen sijaan, kun kiipeilijä alkaa olla pahimmin hyydyksissä, hänen ei enää tarvitse miettiä, jatkaako vaiko ei. Perille (pois vuorelta) päästäkseen on yksinkertaisesti pakko jatkaa. Helppo valinta!

Katselemme hikisiä, punoittavaia urhelijoita ja iloitsemme siitä, ettemme ole kisassa mukana. Lopulta päätämme ajaa lentokentälle.

Ilari käy palauttamassa auton avaimet. GoldCarin huoltomies tulee ajoneuvomme luo, avaa oven ja istuutuu kuljettajan paikalle.

”Tätä tuulettimen nuppia tekee tosiaan intuitiivisesti mieli vain käännellä… mutta kun painaa tästä keskeltä”, mies selittää ja näyttää. Nupin keskelle syttyy keltainen valo.

Italian-retki. Osa 1: Val Masino

17.7. Pakkaamista

Pitää valmistautua vähän kaikkeen ja tehdä kuitenkin valintoja jo nyt. Minä haluan ensisijaisesti Val Masinoon: hyvälaatuista trädikiipeilyä. Piz Badile jotain hienoa reittiä pitkin olisi hyvä juttu. Ilari puolestaan kaipaa lumihuippuja ja korkeita mäkiä, joten myöhemmin siirrymme vielä Aostaan. Aika paljon on ollut puhetta Monte Cervinosta. Lisäksi olen bongannut kiinnostavan näköisen nelitonnisen, Dent d’Hérens’n, ja kaikenlaista muutakin on leijunut ilmassa. Yhdeksän pelipäivää on kuitenkin vähän ja johtaa aivan varmasti siihen, että kompromisseja joudutaan vielä tekemään eikä millään alueella tehdä parasta mahdollista suoritusta. Sääennustekin ainakin ensimmäisiksi päiviksi on kehno, mutta katsotaan nyt, mitä ehditään ja pystytään.

Ilarin jalkinepuheet palaavat vielä pakatessa mieleeni. Hän oli suunnitellut ottavansa reissuun kovat kengät, sandaalit ja yhden tai kaksi paria kiipeilytossuja. Lähetän hänelle tekstarin: ”Lenkkarit voivat olla omiaan lähestymisillä.”

Ilari vastaa harkitsevansa kenkäkirjoa.

18.7. Hikinen siirtymäriitti

Helsingin kentällä siemaistaan aloitusoluet, ja yhtäkkiä ollaankin jo Välimerellisessä ilmastossa.

Milano Malpensa menee kertaheitolla lentokenttien suosikkilistalleni. Vain viisitoista minuuttia lennon laskeutumisen jälkeen meillä on matkatavarat hallussamme ja olemme jo ehtineet käydä vessassakin.

Poimimme auton vuokraamolta ja alamme huristella kohti Val Masinoa, Italian graniittiparatiisia.

Pikku-Fiatissa on pirun kuuma. Varausta tehdessäni auton tiedoissa mainittiin mielestäni ilmastointi, mutta ei tässä mitään ilmastointia ole. Hikoilemme kuin siat (mistä tämäkin idioma on kotoisin?), ja matka on henkisesti pitkä ja haastava. Ohitamme Como-järven ja saavumme vuoristoon. Illan pimetessä nousemme Filorera-nimiseen kylään ja ensimmäiseen yöpaikkaamme, Bed and Breakfast di Dolci Grazianoon.

Bed and Breakfast ei sisällä aamiaista, mutta keittiötä saa käyttää ja majatalon emäntä on erittäin ystävällinen ja avulias. Hinta-laatusuhde oivallinen. Jos tänne päin on joskus asiaa, uskallan vilpittömästi suositella paikkaa halvan majoituksen ystäville.

Majoitusasiat ratkottuamme kello on jo kymmenen ja meillä melkoinen nälkä. Viereisessä rakennuksessa on ravintola, joka tarjoaa Menu Turisticoa kympillä. Sinne! Mutta keittiö on chiuso. Vähän matkan päässä on toinen ravintola. Sama juttu siellä. Chiuso se on pienikin chiuso. Kolmannesta paikasta ostamme kumpikin kaksi suklaapatukkaa, ettemme alkaisi tapella. Suklaa on pahaa ruokaa, mutta nyt pystymme autoilemaan S. Martinoon, josta saamme paninit ja salaattia.

19.7. Tutustumista greideihin

Päivä käynnistyy verkkaisesti. Aamiaistarvikkeiden osteskelua, eväiden valmistelua ja sen sellaista. Seuraa päivän ensimmäinen takaisku. Val di Melloon ei saakaan ajaa tietä pitkin, vaan auto pitää jättää S. Martinoon ja kävellä. Maisemat ovat kuitenkin mitä idyllisimmät. Lehmät kelloineen luovat aitoa alppitunnelmaa, vaikka Sveitsissä asuvana kirjailijana olenkin sitä mieltä, että sveitsiläiset lehmät – etenkin gruyérelaiset – ovat kauniimpia.

Metsäiseen rinteeseen sijoitettujen kiipeilysektoreiden löytäminen on hämmentävää puuhaa. Hikoilemme pusikoissa edestakaisin, kunnes joskus puolen päivän jo lähestyessä olemme hikisinä ensimmäisen reittimme juurella.

Linkitämme Stomaco Peloson (Pelkoa mahassa?) ja L’Alba del Nirvanan parisataametriseksi yhdistelmäksi. Ensimmäinen köydenpituus on jännittävä: 5a-tasoinen kitkasläbi ei tarjoa teknisiä haasteita, mutta jonkinlainen helpotuksen huokaus minulta kuitenkin pääsee, kun jossain 15-20 metrin huippeilla saan klipata ensimmäisen välivarmistuksen vanhaan heiluvaan pitoniin. Mutta kivaa, täällähän on sisiliskoja!

Toisen köydenpituuden jälkeen teemme taas pienen ekskurssin pusikkoon, mutta laskeutumispolkuhan se on. Oikea reitti jatkuu reilusti vasemmalle. Vastaan tulee reitin jyrkin ja fyysisin kohta. Ei paha. Olikohan se kruksi? Jos oli, niin täkäläinen 5c on helppoa kuin mikä. No niin, nyt on edessä jännän näköinen kattouloke. Oikealta vai vasemmalta ohi? Vasemmalta voisi olla niukin naukin mentävissä, jos nauttisi huonosti varmisettavasta kutosesta. Kaikki mankkajäljet näyttävät johtavan ulokkeen alle, sitten oikealta yli. Sinne sitten. Ei ollut paha. Sitten vielä pari helppoa kp:tä, 5b ja 5a, ja alas.

Pysähdymme joen varrella pienille oluille. Ravintolassa puhutaan suomea oikein isolla joukolla. Ketäs täältä oikein löytyykään? Ihan kuin olisi vähän tutunomaista naamaakin… Tuomo Pesonen, Juho Risku ja kolme muuta, jotka eivät onnistu pesiytymään surkeaan nimimuistiini.

Paikallinen greidaus on kuulemma täpäkkää. 5c:t vastaavat hyvinkin suomalaista 6a:ta. Kruksi olisikin ollut siinä vasemmalla, ei siellä missä mankkajäljet. Oli kuulemma ollut aika pelottava.

Yöllä sataa kaatamalla.

20.7. Lisää treeniä

Yritämme päästä selville siitä, kuinka kova greidaus oikeastaan on, ja Brontosaurus-sektorille erään 5c+ -tasoisen reitin juurelle. Joudumme toteamaan, että ei tule mitään. Kruksiköydenpituus on heti alussa: kitkasläbiä, ohuesti sammaleista – ja ensimmäisten reilun viiden metrin matkalta läpimärkää. Ensimmäinen klippi mahdottomuuden päässä.

Vaihdamme viereiselle sektorille, 4 köydenpituuden mittaiselle Tunnel Diagonalelle (5b). Kolmen italialaisen köysistö on juuri kiivennyt sen ja kommentoi kokemaansa seuraavasti: ”Huono reitti. Liian lyhyt.”

Ilari liidaa ensimmäisen köydenpituuden, minä toisen. Kivoja köydenpituuksia, mukana jopa ilmava kohta.

Kruksin pitäisi sijoittua kolmannelle kp:lle, mutta Ilari vetää köyden tappiin missään vaiheessa yhtään hidastamatta. Täällä on muuten lisää sisiliskoja! Seuraamaan lähtiessäni tajuan, että valitessaan luontevimman linjan ylöspäin kumppanini on vahingossa sivuuttanut kruksin. Pääsen itse boulderoimaan sen, ja vaikka linja tuntuukin vähän tekemällä tehdyltä, on kohta suhteellisen vaikea.

Sitten ollaankin jo topissa. Italialaisten reittikuvaus oli täsmällinen eikä päivä tunnu ollenkaan täydeltä. Mitä muuta tästä läheltä löytyisi?

Teemme taas pienen odysseian metsään, tiedustelemme sinne tänne, ja lopulta olemme Sarcofago-sektorilla, josta poimimme reitin nimeltä Cunicolo acuto (Akuutti jänistys? 5b), jolla on erityistä historiallista arvoa: Mellon laakson ensimmäinen kallioreitti. Kaksi ensimmäistä köydenpituutta ovatkin todellista old school -rypemistä: ensin vettä valuva leikkaus, sitten ahdas hormipönkeämä. Reitin kruksi on hormiin pääsyssä, ja näyttää ainakin Ilarin tekemänä erittäin raskaalta ja haastavalta vedolta. Ilarin rakennellessa toista ankkuripaikkaa alkaa taivaalta putoilla raskaita pisaroita. Luolamaisessa tilassa hormin alla sade näyttää oikeinkin hauskalta – ja tulipa tuo orava lähelle! – mutta kiireen tuntu siitä tulee, niin että fuskaan kruksissa jatkoista vetämällä. Siitä tulee tietenkin paha mieli: koko köysistömme ei ole mennyt vielä yhtään reittiä puhtaasti kruksin kautta ylös.

Sadekuuro lakkaa ständille saapuessani, joten kiirehtiminen oli kaiken lisäksi turhaa.

Kolmas köydenpituus on mainiota suoraa halkeamaa, jonka päälle päästyämme olemme jo tyytyväiset päivän saavutuksiin ja valmiit laskeutumaan kylille.

Illalla luemme säätiedotteita ja laadimme suunnitelmia. Kelit näyttävät epävakaisilta, mutta jos oikeasti haluamme kiivetä vielä Aostassakin, pitää Piz Badilea alkaa jo lähennellä. En kuitenkaan voi olla ihastumatta laaksoa hallitsevaan Cavalcortoon. Vuori on jyrkkä ja komea – ja sille vie ainakin yksi reitti, joka olisi meidän mentävissämme! Mutta sen ottaminen ohjelmaan vaatisi muiden mahdollisten kohteidemme tilapäistä unohtamista.

”Mä vaihtaisin ton Cavalcorton mihin tahansa muuhun meidän kohteeseen”, sanon Ilarille, mutta hän ei lämpene ajatukselle. No, tämä on ehkä muutenkin uusintavierailun arvoinen laakso, ja nyt on taas yksi syy olla lopettamatta kiipeilyä.

21.7. Ylös majalle

Bagni Masinosta Rifugio Gianettille on noin 1400 metrin nousu. Evästä matkaan ja tossua toisen eteen. Lenkkareissa jalkani hikoavat, viisaampi Ilari kävelee sandaaleissa. Lisää sisiliskoja. Hevosia. Aasi! Murmeleita! Pitkähäntäisiä lampaita!

Lähestyessämme majaa kello neljän huippeilla sää on oikein mainio. Muutamat pilvet verhoavat kolmetonnisten huippuja, mutta niillä ei näytä erityisesti tuulevan eikä satavan. Emme ole eilen emmekä toissapäivänä osoittaneet erityistä vauhdikkuutta (tässä vaiheessa lukijalle paljastettakoon, että vaikka Ilari on minua huomattavasti vahvempi sporttikiipeilijä, käytännössä hän vasta aloittelee träditouhuja ja multipitch-kiipeilyä, ja ständien rakentelu on ymmärrettävästi ollut epävarmaa ja pohdiskelevaista), mutta jos huomennakin on tällaista, meillä on aikaa kiivetä se, mitä havittelemme: 14 kp:n mittainen Molteni – Camporini -reitti (5a).

Kohta majalle päästyämme ryöpsähtää taivaalta oikein kunnon vesisade, ja hetkeä aiemmin iloisina huomisia nousujaan suunnitelleet kiipeilijät vaikenevat mietteisiinsä.

(Kuva: Mutta täällähän sataa! (c) Ilari Aula)
Vatvomme ja jahkailemme huomisia mahdollisuuksiamme. Juttelemme parin kaverin kanssa, joista toinen on vuotta aiemmin kiivennyt Molteni – Camporinin, ja joka kertoo lumen aiheuttamista reitille pääsyn hankaluuksista: ”Tänä vuonna reitin alla on vielä paljon enemmän lunta. Sitä on hankala nousta. Onhan teillä hyvät kengät?”

Ilari esittelee sandaalejaan.

”No, ei se mitään. Me varmaan mennään siihen reitille kanssa. Tulkaa meidän perään, niin löydätte, siinä alkupuolella on jotain eksymisen mahdollisuuksia. Jos me herätään klo 4:00, me ollaan reitillä kuuden maissa, kun aurinko nousee, ja mä luulen, että me kiivetään se reitti kuudessa tunnissa. Sade ei huoleta, mutta ukkonen… Eilen kun kiivettiin, ukkoset tulivat tosi aikaisin, heti puolen päivän jälkeen. Onneksi mulla oli vasara ja pitoneja mukana, niin päästiin pois.”

Ja niin edelleen. Kuuntelemme miehen selitystä, ja kysyn, mitä tasoa hän kiipeää. 6b kuulemma menee mukavasti. Alkaa epäilyttää. Jos nuo arvelevat kiipeävänsä reitin kuuteen tuntiin, meillä menee kymmenen. Ja jos sää kehittyykin samoin kuin eilen eikä samoin kuin tänään (ennusteissa ei mitään eroa), olemme hankkimassa itsellemme ikävyyksiä.

Juttelemme keskenämme hetken. Tunnustan, että kaikki tosiasiat huomioon ottaen ainoa syy, miksi nyt lähtisin Molteni – Camporinille, olisivat sosiaaliset paineet. Päätämme yhdessä tuumin downshiftata AD-tasoiselle perusreitille. Tänne jää yhä enemmän syitä tulla takaisin.

22.7. Piz Badile

Heräämme neljältä, syömme aamiaisen (Tiedoksi: Rif. Gianettin illallinen oli maja-ateriaksi harvinaisen kevyt, aamiainen suorastaan köyhä), käpöttelemme louhikkoa ja potkiskelemme yön aikana kovettunutta lumirinnettä ylös, ja Ilarin sandaalit täyttävät kuin täyttävätkin tehtävänsä. Reitille pääsemme kello 6:20. Ja sitten kiivetään.

Enimmäkseen se on semmoista 3c:tä, eli juuri ja juuri kiipeilyä. Välillä poluilla kävelemistäkin. Pieni harharetki tuo sentään jännitystä. Jossakin siellä polku näyttää ensi silmäyksellä umpikujalta, mutta sitten vasemmalla ylempänä roikkuu kiinteä köysi. Sieltä se varmaan menee. Kiipeän kohti kiinteää köyttä, jonka luona seinä muuttuu jyrkemmäksi ja vaikeammaksi. Ohuiden ja silminnähden heiveröisten fleikkien taakse ei kannattane laittaa omia varmistuksia, joten varmistan itseni siansorkalla kiinteään köyteen. Kiipeän ylemmäs, ja vaistoni alkavat varoittaa siitä, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on nyt kyllä ennemminkin 5-:aa kuin sitä, mitä topo lupasi. Jonkin matkaa edettyäni saan hyvän näkymän ”kiinteän” köyden yläosaan: köyden paljas ydin kukkii ja repsottaa kaikkiin suuntiin. Katselen sinne, minne polku oli näyttänyt päättyvän, ja siellähän on punainen läiskä kiveen maalattuna!

Kiipeän alas Ilarin luo. Hitaasti. Varovasti. Tämän köyden varaan ei tee mieli pudota. Phuih. Olipas turha sivupolku!

Toinen jännittävä kohta tulee, kun etenemme suoraviivaista ja ilmeistä kuluaaria simultaanisti, ja reitti muuttuu hiljalleen ihan oikeaksi kiipeilyksi samalla, kun varmistusmahdollisuudet harvenevat ja huononevat ja runnarit pitenevät. Mutta tarkasti vain, tarkasti vain, en minä tähän kuole. Ylhäältä päin on jälkikäteen helppo nähdä, minne olisi pitänyt mennä – vaikka hienompi linjahan tämä näin oli!

Saavutamme huipun puolilta päivin. Ne kovemmat kaverit tulevat sitä toista reittiä pitkin perille vähän meidän jälkeemme, ja muita vuorelle ei nyt näytäkään nousevan.

Pilvet näyttävät miltei uhkaavilta, joten emme hengaile ylhäällä puoltakaan tuntia. Laskeudumme alas uutta hienoa laskeutumislinjaa pitkin (kysy lisää, jos aihe kiinnostaa), ja kun lopulta selviämme köysiin sitaisemastani pään kokoisesta Gordionin solmusta ja pääsemme etelälounaisen seinämän juurelle, ukkonen alkaa jyrähdellä. Haemme tavarat majalta, ja alamme tallata kohti laaksoa. Autolle saavumme kello 20. Reidet alkavatkin olla jo kivasti jynkyssä.

Yövyn jälleen Dolcissa, kun taas Ilari telttailee mieluummin rankkasateessa.

Huomenna Aostaan!