Kevät – alkukesä. Valmistautuminen
Talvella, tai ehkä alkukeväällä, alkavat kesäsuunnitelmat jälleen kehkeytyä. Minne suunnata jokakesäinen kiipeilyreissu? Annamari rupeaa puhumaan Blåmannenin pohjoisseinästä, reitistä nimeltä Ultima Thule. Siitä se on puhunut jo ennen Tromssaan muuttoaan, isoa seinää pitäisi päästä kiipeämään, ja viime kesänä hän ja Selinin Mikko sitä jo yrittivätkin, mutta ottivat pakit ensimmäisen köydenpituuden jälkeen.
No jaa, epäröin ja varovaisesti toppuuttelen. Se olisi sitä teknoamista, joka on aina tuntunut jotenkin pelottavalta touhulta, ja lisäksi joutuisimme yöpymään seinällä roikkuen, yöllä käytäisiin lähellä pakkasrajaa, ja minähän saan vanhana ukkona nykyään selän kipeäksi ihan normitelttailustakin. Mutta Mikko on jutussa mukana: tällä kertaa hänkin valmistautuisi koitokseen ajoissa. Kolmen hengen porukasta olisi ehkä jotain hyötyä jos kohta haittaakin, mutta ainakin seurue olisi hyvä ja reissusta voisi tulla hauska.
Olen minäkin sitä paitsi aina ajatellut, että kerran on isoakin seinää kokeiltava. Ja nyt siihen tarjoutuu mahdollisuus. Joten okei. Kai se on vaan lähdettävä.
Loppukeväästä ja alkukesästä treenailemme Mikon kanssa sitä sun tätä: lähinnä jumarointia ja teknoamista. (Kiipeilykeskukselle kiitos nousukahvojen lainasta.) Teknoaminen on hidasta ja hermostuttavaa, jumarointi hankalaa ja rasittavaa. Ei nautintoa. Blåmannenilla ei todellakaan tule oleman hauskaa. Ja Mikon mukaan jo reitin aloituspiste on vihamielinen ja luotaantyöntävä paikka.
Etenemisen perusteet alkavat kesäkuun lopulla olla hallussa, mutta kokonaisuus ei. Big wall -ankkurihässäköitä olen lähinnä mielikuvaopiskellut netistä, ja kaikki vaikuttaa jotenkin kompleksiselta. Pitäisi saada superhyvä perusankkuri, ja sitten siinä pitäisi olla tilaa vinssata ruoka, juoma ja leirintäkamat ylös. Stressaava ajatus kaiken kaikkiaan.
2.7. Takaisku
Viikkoa ennen matkaa Mikko muljauttaa polvensa potkupallopelissä, ja parin päivän epäröinnin jälkeen alkaa olla selvää, että kolmen hengen tiimimme kutistui juuri kahden hengen köysistöksi. Emme siis menekään junalla, vaan ostan lentoliput Tromssaan.
7.7. Pohjoiseen
Saavun Annamarin ja Katjan kämpille tiistaina joskus yhdentoista jälkeen, ja alamme saman tien käydä läpi kaikkea roinaa, mitä olemme haalineet kasaan. Ihan vähällä tästä ei selvitä. Minulla on, paitsi Kiipeilykseskuksen jumarit, lainakamaa myös Suskilta, Odelta ja Mikolta, sillä eihän meidän peruskamoilla pitkällekään päästä. Kaiken kaikkiaan rautaa tulee kantoon semmoiset parikymmentä kiloa, lisäksi majoituskamat ja yli 20 litraa vettä. Yhteensä varmaan jotain 60 kiloa tavaraa. Tarkoituksenamme on heti huomenna keskiviikkona fiksata yksi tai kaksi ensimmäistä köydenpituutta, yöpyä sitten reitin juurella ja olla topissa joskus perjantai-iltana.
Annamarilla ja minulla on takanamme monia yhteisiä reissuja, sekä koettelemuksia että huippukokemuksia. Tunnemme toisemme ja luottamus on kovaa. Meidän onkin helppo päästä vakaan päättäväisyyden tilaan: pelkkä viheliäinen olo tai pelko ja epävarmuus eivät olisi syitä ottaa pakkeja. Kääntymistä ei edes harkita, elleivät asiat ala mennä jotenkin hengenvaarallisesti pieleen.
8.7.-11.7. Ylös ja alas
Katjan verisiteet kouvolalaisen kantajaklaaniin antavat meille pehmeän laskun (vaiko nousun?) big wall -touhuun: hän, Minna, Auvo ja Manu Leinonen auttavat tavaroiden kantamisessa reitin juurelle, mikä on ihan hyvä – suoraan sanottuna to-del-la hyvä – juttu, sillä jo reitin juurelle päästäkseen joutuu haikkaamaan, mitä, jotain 600-700 nousumetriä. Samalla tulee ruksattua toinenkin kiipeilyn alalaji suoritetuksi: tämä on nyt sitä retkikuntakiipeilyä.
Edellisinä päivinä on satanut, ja seinämä on vielä pilvien verhoama, kun lähdemme parkkipaikalta liikkeelle. Olemme edenneet autoilta suunnilleen sata metriä, kun liukastun puroa ylittäessäni ja putoan vyötäröäni myöten jääkylmään virtaan. Vaelluskengät ovat saman tien vettä täynnä ja housut läpimärät. Eikä vaihtokamojakaan ole ihan hirveästi liikaa. Yöllä lämpötila saattaa lähestyä nollaa, päivällä viittätoista astetta, ja vettä valuva olotila sotkee lämpötalouteni varmasti. Voi v—n v—-. Ovatko asiat jo hengenvaarallisesti pielessä? Tässäkö tämä nyt sitten oli?
Mutta sehän oli tiedossa, ettei koko ajan olisi mukavaa. Kyllä kesä kuivaa, minkä kastelee?
Matka jatkuu. Sherpat jättävät meidät lumikentän juurelle, ja me lähdemme kiipeämään. Aika nopeasti, vuolaana lorisevaa kalliota kiivetessämme minulle selviää, ettei se puroon mulaaminen mikäään katastrofi ollut. Jos en olisi kastunut siellä, olisin joka tapauksessa kastunut seinällä.
Ensimmäisen köydenpituuden yläpäässä olen märkä, viluinen ja uuvuksissa, ja alkaa sataa. Jumarointi oli helvettiä. Palaamme reitin juurelle ja yövymme sammalvuoteilla kivien välissä.
Ja seuraavana päivänä jatketaan.
Ja seuraavana päivänä.
Ja seuraavana aamuna.
Toppaamme reitin joskus viiden jälkeen lauantaiaamuna, ja aikanamme saamme taas kantajat avuksemme. Autolta autolle tämä oli pikkuriikkisen alle kolmen vuorokauden suoritus.
Muuttuneet tajunnantilat ja vuorten viisas mies
Olimme aika hitaita. Itse seinällä vietimme suunnilleen 48 tuntia. Mutta toisaalta olimme kiipeilyssämme melko uudenlaisella alueella eikä meillä ollut mitään varsinaista kiirettä. Aikaa vain kului. Pelkästään kiilojen irrotteluun ja portaledgen kokoamiseen ja purkamiseen meni tunteja. Ei erityistä draamaa, missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että olisimme jotenkin väärässä paikassa. Ei iso seinä mitään rakettitiedettä ole vaan ennemminkin raa’an fyysistä logistiikkaa huonolla ergonomialla: kädet kyllä tulivat kipeiksi ja turvoksiin, ja paraneminen on edelleen käynnissä.
Miten tuolla sitten viihtyy? Pystyykö roikkuvassa leirissä oikeasti nukkumaan? Hyvin viihtyy. Etukäteen psyykattu päätös auttoi sulkeistamaan kaikenlaiset pikku koettelemukset: niillä ei ollut merkitystä kokonaisuuden kannalta, joten ne eivät sitten oikeastaan tuntuneetkaan kovin pahoilta. Ja porttiksella tulee uni helposti, jos on tarpeeksi väsynyt.
Kun olimme viimeisellä köydenpituudella ja portaledgellä otetuista kolmen tunnin tirsoista oli kulunut parikymmentä tuntia (ja niitä edeltäneetkin unet olivat arviolta vain neljän tunnin mittaiset) aloin nähdä senässä upeita kalliomaalauksia, kaikenlaisia riistaeläimen kuvia. Ne olivat niin vakuuttavia, että jouduin oikein tosissani selittämään itselleni niiden todellisen luonteen: pelkkiä jäkäläläiskiä. Ja myöhemmin laaksossa jotkut rätit ja muut, joissa olisin normaalisti ehkä juuri ja juuri pystynyt pinnistelemällä kuvittelemaan jotain etäisesti kasvoja muistuttavaa, tuijottivat minua todella häiritsevän elävinä. Hieno kokemus.
Kolmen päivän mittainen melko totaalinen, uuvuttava ja lopulta tajunnan tilaa muuttava irtiotto normaalielämästä, jota seurasi vielä sunnuntainen baarikierros, nollasi pollan tehokkaasti, ja väitän palanneeni kotiin hieman aiempaa parempana ihmisenä. Vähän niin kuin systeemin reboottaus. Sain itseeni etäisyyttä, monta vahingollista ja häiritsevää prosessia sammui, pää selkeni, tiedän taas paremmin miten haluan elää. Näitä kirkastumisen kokemuksia olen saanut vuorilla joskus ennenkin; kyllä sinne tosiaan kannattaa aina välillä lähteä.
12.7. Pohjoisen Pariisi
Sunnuntai-iltapäivänä lähdemme Tromssaan pitsalle. Sieltä voisimme jatkaa esimerkiksi retkelle jollekin rannalle.
Pitsat syömme Casa Infernossa. Sanon ihan heti, että ruoka oli hyvää, ja jos sattuu pitämään semmoisesta steampunk-estetiikasta, niin tänne! Jos Infernoa vaikkapa vertaa Steam Hellsinkiin, niin jälkimmäinen kyllä ottaa tyyliseikoissa turpiin oikein huolella. Infernon sisustus on toteutettu hienostuneesti, paikka näyttää tarkoituksenmukaiselta eikä siltä kuin tavalliseen baariin olisi vain roudattu rekvisiittaa näytille. Painemittarit ja putket näyttävät enimmäkseen kuin niillä olisi todellisia funktioita. Ja ah, valaisimet!
Mutta emme me rannalle mene, vaan Skarvenin terassille. Aurinko paistaa, täällä pärjää teepaidassa. Ja sitten jatkamme johonkin muuhun ravintolaan, jonka nimeä en enää muista.
Seuraavienkaan ravintoloiden nimiä en muista, mutta hyviä ne ovat. Ja meillä on juhlaan aihetta. Elävä metropoli, paljon kokoaan isompi kaupunki.
Emännille kii-tos!
Jukka Laajarinne 