Vuoret – Jukka Laajarinne

Muutama ajatus Monika Fagerholmin romaanista Kuka tappoi bambin?

Lapsina Gusten ja Nathan olivat parhaat ystävykset, tarkkailivat tähtiä ja harrastivat ornitologiaa. He lukivat H.P. Lovecraftia ja fantasioivat oudoista maailmoista ja ihmisen sisäisistä hirviöistä.

He seisoivat vuorella –

Kaksi poikaa, ja heillä oli ajatusleikki, joka piti heitä jonkin aikaa pauloissaan, pari uotta kasvuiässä, ja joka jatkui sen jälkeenkin tietyissä tilanteissa: Vaihdokkaat.

He seisoivat vuorella. Ja piste. Ja sitten hiljaisuus.

Kallionyppylän huipulta avautuu esteetön näkymä järvelle ja sen rannoille. Näkyvissä on kaksi rakennusta. Ensimmäinen niistä on Nathanin kotitalo, Aavelaiva, kuten pojat sitä mielikuvitusleikissään nimittävät.

Talo on organismi, se liikkuu pimeydessä kuin aavelaiva…

Toinen rakennuksista on Grawellin tyttökoti, sopeutumattomille ja puolirikollisille tarkoitettu hoitolaitos, niin kuin siitä myöhemmin puhutaan.

Lukioikäisinä pojat, Nathan päätekijänä, muuttavat Aavelaivan todelliseksi kauhujen taloksi, tekevät sen kellarista vapaudenriiston ja brutaalin joukkoraiskauksen näyttämön. Sidottu uhri, tyttökodin asukas Sascha, anoo armoa, mutta sitä ei anneta. Häntä hyväksikäytetään julmasti tuntikaupalla, ja Nathan pitää häntä vankinaan vielä päiviä.

Vuosia myöhemmin Gusten elää jakautunutta elämää. Hän rakastaa Emmyä, muttei voi kertoa tälle entisestä elämästään. Emmy jättää hänet, mutta Gusten ei pysty irrottautumaan. Hän käy edelleen juoksemassa triathlon-vaatteet päällä tämän kotinurkilla, ja jos onnistuu vahingossa kohtaamaan tämän, sepittelee fantasioita nykyisestä elämästään: on kiireitä, kokouksia ja vuoristokiipeilyä. Sisäisestä helvetistään hän ei vieläkään puhu. Hänestä on tullut todellinen vaihdokas – joku muu kuin tähtiä ja lintuja tiiraileva viaton poika, joka hän joskus oli. Katkos henkilöhistoriassa on räikeä.

Mutta mistä Gusten valehtelee, kun kertoo harrastavansa vuoristokiipeilyä? Vuorimaisemat ja outdoor-elämä esiintyvät Fagerholmin romaanissa huomiota herättävän usein toistuvana elementtinä.

Emmyn menetettyään on Gusten jumittunut seksisuhteeseen tämän ystävän, Saga-Lillin, kanssa. Gustenin hirviöt estävät myös tätä suhdetta kehittymästä miksikään eheäksi. Saga-Lillin sanoin:

Tiedätkö, Gusten. Ihan kuin sisälläsi olisi lumivyöry. Kaikkea vanhaa tukahdutettua sontaa, en tiedä mitä se on, mutta sen pitäisi päästä ulos.

Saga-Lillin perhettä on kohdannut traumaattinen tragedia. Saga-Lillin veli Joel on saanut surmansa bussionnettomuudessa ollessaan matkalla hiihtoleirille Lappiin. Ehkä perheen hajoaminen on alkanut jo aiemmin, mutta Joelin kuolema näyttäytyy prosessissa taitekohtana. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin hammaslääkäri-isä Bror on karannut vastaanottoapulaisensa, ulkoilmaelämää harrastavan Gunvejn kanssa tämän kotimaahan, Norjaan, vapauteen.

Siinä (Facebookissa) meillä on Gunvej, Bror, norjalaisen tunturin huipulla tai kanootin vieressä jonkin vuonon rannalla.

Äiti puolestaan on jo aiemmin kiinnittänyt unelmansaparemmasta elämästä Minun Afrikkani -elokuvan maisemiin, Ngong-vuorelta avautuviin näköaloihin.

Toisinto asetelmasta: Joukkoraiskauksen jälkeen Nathanin perhe hajoaa. Juuri ennen rikosilmoituksen tekoa perheen äiti, Annelise, on Davosin alppikylässä, World Economic Forumin talvikokouksessa edustamassa Gayn Handin (On moraalinen velvollisuus tehdä voittoa.) ajatuksille perustettua ultraliberaalia järjestöä, Kultaista suihkulähdettä, jonka agendaan kuuluu muun muassa yhtiöiden vastuuttomuuden puolustaminen. Ei haittaa, jos kehitysmaissa ihmiset kuolisivat siksi, että lääkkeiden hinnat pidetään mahdollisimman korkeina.

Raiskauskohun vielä velloessa isä Abbe reagoi täsmälleen niin kuin Bror: muuttaa vuorten keskelle.

Jo samana keväänä, Nathanin saatua ehdollisen tuomionsa, hän jättää Annelisen ja Nathanin oman onnensa nojaan ja muuttaa sihteerinsä kanssa Sveitsiin.

Hyvien perheiden poikien päitä taputtelevan näytösoikeudenkäynnin, valheellisen esityksen, jälkeen niin rikolliset kuin uhrikin ottavat etäisyyttä tapahtuneeseen.

Sascha oli lähtenyt Pellegrinojen, maanisen huvilakaupunkilaisperheen, kanssa (he olivat kuulemma jonkinlaisia kaukaisia sukulaisia tai ystäviä), Pellegrinot olivat kaikki kiipeilijöitä. Äiti oli kiipeilijä, isä oli kiipeilijä, ja lapset olivat kiipeilijöitä: neljä ulkoiluintoilijaa.

Siis eri paikkoihin kiipeilemään. Pitääkseen niinä aikoina, tervehenkisessä kiipeilymiljöössä, ajatukset ja tunteet loitolla.

Myös raiskaajapoikaparoille järjestetään terapiaretriitti: matka hiihtokeskukseen Sveitsin Alpeille.

Niin jää ehkä vähän aikaa hiihtämiseenkin.

Muut lähtevät, mutta Gusten ei.

ÄITI EN MINÄ HALUA LÄHTEÄ ALPEILLE. HALUAN KÄRSIÄ RANGAISTUKSEN!!!!!

Romaanissa vuoret näyttäytyvät vastuun pakenemisen paikkana tilanteissa ja todellisuudessa, jossa, vastuullinen elämä vaatisi sisäisten hirviöidensä ja elämän ahdistavimpienkin piirteiden kohtaamista. Eivätkä ympäröivän yhteiskunnan arvot ja sosiaaliset voimat välttämättä tee karkaamisesta vaikeaa.

Edes Gustenin ystävä Cosmo, joka aikoo tehdä tapahtumista elokuvan, ei välty lankeamasta vuorten viekotteluun. Loppukuvissa hänetkin nähdään poseeraa Nathanin, Abben ja tämän hiihtoasuisen naisen kanssa alppiauringossa.

Vaikka Gusten, ainoana koko tarinassa, katsoo kauhujaan suoraan silmiin ja haluaisi kantaa vastuuta, sitä mahdollisuutta hänelle ei oikeastaan anneta. Joka tapauksessa paljaan todellisuuden näkeminen – aivan kuten Lovecraftin kertomuksissa – vie hullujenhuoneeseen.

***

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ruotsinkielisestä teoksesta Vem dödade bambi? suomentanut Laura Jänisniemi
Teos, 2019

Kursivoitujen lainausten korostukset ja eräät muut yksityiskohdat poikkeavat paikoin alkuperäistekstistä.

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.