Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.
Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.
Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.
Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.
Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)
Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.
Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.
Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.
Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.
Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”
Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.
Jukka Laajarinne 