Lasten- ja nuortenkirjallisuus

Erlend Loe: Kurt kuriirina

Erlend Loen Kurt-kirjat ovat olleet minun ja tyttäreni suuria suosikkeja siitä lähtien, kun luimme niistä ensimmäisen nelisen vuotta sitten. Niiden viehättävin piirre on kerronnan kauttaaltaan läpäisevä naivismi. Vaikka aiheet ja teemat saattavat olla aikuisia ja joskus hyvinkin karuja, tekee henkilöiden ja kirjoittajan lapsellisuus niistä absurdeja ja hauskoja, mitä Kim Hiorthøyn kuvitukset tukevat parhaimmillaan älyttömän hienosti. Erityisen hassua on, että Kurt-kirjojen aikuiset käyttäytyvät kuin päiväkotilapset.

Ne kaksi tohtoria, jotka järjestävät juhlat, ovat nimeltään Tohtori Nina ja Tohtori Petter. Kun Kurt on seissyt itsekseen kauan aikaa, tohtori Petter tulee Kurtin luo kysymään, miten menee. Kurt sanoo, että menee ihan hyvin.
Ajatko sinä vielä trukkia? tohtori kysyy.
Ajan, vastaa Kurt.
Viihdytkö siinä hommassa? tohtori utelee.
Pidän paljon trukin ajamisesta, Kurt kertoo.
Olen aina pitänyt.
Tohtori nyökkää. Mutta ei kai se ole kovin tärkeää, hän sanoo.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä, 2004. Suom. Tuula Tuuva.)

Sarjassa toistuu rakenne, jossa Kurt saa välillä mahdollisuuden, välillä tulee pakotetuksi jättää työnsä satamassa. Trukkia ajaen hän kulkee absurdista seikkailusta toiseen ja kaikki ovat lapsellisia ja psykologisesti läpinäkyviä, ja se, mikä lienee pienen lapsilukijan tai -kuulijan näkökulmasta normaalia, on aikuisen silmissä tolkutonta, usein myös hillittömän osuvaa. Vaikka monet sarjan kirjoista tökkivätkin erinäisiä yhteiskunnallisia ja muita kipupisteitä, ne tekevät sen hauskasti: tökkäisyt ennemminkin kutittavat kuin satuttavat. Sarjan viides, Kurttila, sen sijaan lähestyy – ja kenties ylittää – vaarallista lahkoa kuvatessaan hyvän maun ja sopivaisuuden rajoja. Tästä kävimmekin keskustelua pari vuotta sitten.

Hiljattain ilmestynyt Kurt kuriirina vie sarjaa uuteen suuntaan.

Tuplaten Kurttilaa paksumpi, alaviittein varusteltu seikkailuromaani on edeltäjistään poiketen selvemmin nuorten- kuin lastenkirja. Ironinen kaksoiskoodaus tekee siitä kuitenkin edelleen myös aikuiselle sopivaa luettavaa. Aikuiselle paremmin kuin laselle avautunevat esimerkiksi viitteet työelämän muutokseen, trendipelleilyyn, Israelin ”turva-aitaan” – ja Jules Vernen parodiointi.

Kurt kuriirina alkaa tilanteesta, jossa pohjoisnorjalaiset separatistit ovat ajaneet maan sisällissodan partaalle, puhelinlinjat ovat poikki. Rupisen näköisiä kapinallisia johtaa naamioitumisen mestari, pirullinen Hektor Hellføkk, muhahahahaha, ja Kurt lähtee trukkeineen kuljettamaan salaista viestiä kauas pohjoiseen, Vuoremijoen suussa sijaitsevalle etelämieliselle satamalaiturille. Matka johtaa avioeroon ja lasten heitteillejättöön (paitsi että päiväkoti-ikäinen Bud piiloutuu trukin konehuoneeseen salamatkustajana). Matkalla tapahtuu sitten vaikka mitä, esimerkiksi tällaista:

Kurt ajaa trukillaan vahingossa lehmän päälle. Maanviljelijä on hyvin vihainen ja haluaa tasapainottaa tilanteen ajamalla jonkin sellaisen päälle, mistä Kurt välittää. ”Anna jotain, minkä päälle voin ajaa!” Kurtin ehdottama kynänpätkä ei kelpaa, ja kohta tielle on sidottuna Kurtin pieni poika (joka salaisen tehtävän vuoksi esittää Kurtin veljeä), ja maajussi ottaa leikkuupuimurilla vauhtia. Ai niin. Kurt on ihastunut matkallaan salaperäiseen Annelianeen.

Anneliane oli herännyt ja seisoi puristaen Kurtin kättä suunniltaan pelosta sen vuoksi, mitä oli tapahtumassa. Kurtin ajatukset olivat sekavammat. Toisaalta hänestä oli vaikea ajatella, että leikkuupuimuri ajaisi pian hänen nuorimman poikansa päälle, ja toisaalta hänestä oli jännittävää, kun Anneliane piti häntä niin lujasti kädestä.
Budia pelotti kamalasti tulla yliajetuksi.
[…]
– Pää pystyyn, veli, Kurt rohkaisi. Se varmaan sattuu hiukan, mutta ei kestä kauan. Sitten pääset paljon parempaan paikkaan, jossa kaikki ovat ystäviä ja kirsikkapuut kukkivat ja veljet auttavat aina toisiaan. Niin ei valitettavasti ole tässä murheen laaksossa.

(Suom. Tuula Tuuva)

Takakannessa mainostetaan, että Loen trukkikuski on jo julistettu Norjan omaksi Homer Simpsoniksi. Vaatimattomuutta. Homer Simpson naurattaa myös, mutta Kurt on jotakin omaperäisempää, jotakin, mikä onnistuu edelleen herättämään minussa nykyään jo muuten erittäin harvinaisia faniuden tuntemuksia.

Kuvassa pohjoisnorjalaisia.

Kirjan aika: Tabut eli mistä nuorille ei saisi kirjoittaa ja miksi

Verkatehtaalla Hämeenlinnassa on paraikaa meneillään Kirjan aika -tapahtuma. Osallistun paneelikeskusteluun kello 13. Tervetuloa kauhistelemaan!
Tapahtuman ohjelma tämän linkin takana.

Kustantamoiden laatuindeksit

Helsingin sanomat pisti kustantamot järjestykseen. Perusteina käytettiin kaunokirjallisuuden myyntiä, käännöksiä ulkomaille sekä tietenkin erilaisia palkintoja. Kukin miettiköön itse, miten relevantteja laatutakuita mikäkin indikaattori antaa. Kertooko Finlandia-voitto esimerkiksi tuplaten enemmän enemmän kustantajan laadusta kuin Finlandia ehdokkuus? Älkäämme kuitenkaan takertuko pikkuseikkoihin. Sen sijaan silmiinpistävä piirre vertailussa on, että lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole Hesarin silmissä kaunokirjallisuutta. LasNu-kirjallisuuden käännökset, palkinnot ja myynti on jätetty huomiotta. TIETYIN POIKKEUKSIN. Remeksen ja Hotakaisen nuortenkirjat on kuitenkin jostakin hämärästä syystä poimittu listalle… Eikö, jos tällaisia listoja kerran aletaan laatia, voisi edes yrittää toimia jotenkin johdonmukaisesti?

* * *

Todettakoon vielä, että kommentoimani laatuvertailu vertaa laadun lisäksi hyvin paljon määrää. Kyseessä on ennen kaikkea kilpailumenestys-, ei niinkään laatuvertailu. Jos kustannettavien nimekkeiden määrä on pieni, ei kustantaja menesty laatukilpailussa, vaikka sen kaikki kirjat olisivat palkintoehdokkaita. Vertailussa saadut pisteet olisikin kenties syytä suhteuttaa julkaistujen nimikkeiden määrään.

Keskusteluja Finlandia Junior -ehdokkaista

Onnitteluja kaikille finalisteille, Lauralle, Markukselle ja Tapanille aivan erityisesti!

Kirjoja esitellään ja valinnoista keskustellaan ainakin Lastenkirjahyllyssä, ja Grafomaniassa. Itse en ole framille päässeistä teoksista ennättänyt lukea ainoatakaan, joten pitäydyn kommentoimasta.

Onnimanni-palkinto Yle Radio 1:n Lukunakki-ohjelmalle

Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin jakaman Onnimanni-palkinnon saa tänä vuonna Yle Radio 1:n lapsille suunnattu Lukunakki-kirjallisuusohjelma. Ohjelma lähetetään lauantai-aamuisin Pikku Ykkösessä klo 11.00. Lukunakki on innostanut lapsia lukemisen pariin vuodesta 2007.

Onnimanni-palkintoraadin perustelut:

Lukunakki on ainoa radion ja television lastenkirjallisuuteen keskittyvä ohjelma. Se käsittelee lastenkirjallisuutta monipuolisella ja lukemaan innostavalla tavalla, unohtamatta nuorien lukijoiden ja kirjailijanalkujen omaa ääntä. Ohjelman toimittajat Riikka Lampinen ja Sari Siekkinen sekä tuottaja Nina Naakka ottavat lastenkirjallisuuden vakavissaan, mutta ilman turhaa vakavuutta.

Ohjelmassa pääsevät virkistävästi esiin taitavat kirjavinkkarit ja lisäksi ohjelman toimittajat onnistuvat tekemään tavanomaisistakin lukunäytteistä äänitaidetta. Erityisen iloinen palkintoraati on siitä, että Lukunakki-ohjelmassa ei keskitytä pelkästään lastenkirjallisuuden bestsellereihin ja uutuuskirjoihin, vaan nostetaan esiin myös suosituimpien kirjojen varjoon jääneitä teoksia ja lastenkirjallisuuden klassikoita.

Lasten Lukunakkiin lähettämät tekstit käsitellään ohjelmassa yhtä kunnioittaen kuin lastenkirjallisuuden klassikotkin. Hilpeänä esimerkkinä lasten itse tuottamasta tekstistä mainittakoon viimekeväinen jatkokertomus Kapteeni Nakkinenästä. Lukunakki tutustuttaa kuulijansa myös kirjallisuusammatteihin. Ohjelmassa on esitelty kirja-alan työntekijöitä kirjallisuuskriitikosta kirjailijaan ja kirjastoauton kuljettajasta antikvariaatin pitäjään.

Palkintolautakuntaan kuuluivat kirjailija Jukka Laajarinne puheenjohtajana sekä Suomen kirjainstituutin toiminnanjohtaja Leena Aaltonen, yliopistonopettaja Kaisa Ahvenjärvi, toimittaja Kaisa Pulakka ja kuvittaja Alexander Reichstein.

Vuonna 1993 ensimmäisen kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta tai sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Sitä ei kuitenkaan voida myöntää kirjailijan, kuvittajan tai kääntäjän työstä. Palkittu saa kunniakirjan, Marjatta Kurenniemen saturomaanin Oli ennen Onnimanni sekä kolme raha-arpaa.

Onnimanni-palkintoa jakava Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti on valtakunnallinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tallennus-, tiedotus- ja tutkimuskeskus sekä alan erikoiskirjasto, joka sijaitsee Tampereella. Instituutti pitää yllä lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntemusta kotisivujensa, julkaisemansa Onnimanni-lehden sekä julkaisusarjansa ja kirjallisuustapahtumien kautta.

Esikoiseni

Hesarissa listattiin tänään syksyn kaunokirjallisuutta. Ensin järkytyin: Kehystä ei ole mainittu! Seuraavaksi hämmästyin: kirja olikin merkitty esikoisteosten joukkoon. Sitten tajusin, ettei oikeastaan olisi pitänyt hämmästyä. Useita lasten- ja nuortenkirjoja julkaisseita kirjailijoita on ennenkin kohdeltu esikoiskirjailijoina, kun nämä ovat tehneet ensimmäisen selkeästi aikuisille markkinoidun romaaninsa.

Niin: esikoisteos voi hyvinkin määrittyä markkinoinnin kohderyhmän ja lajityypin perusteella kirjallisten arvojen asemesta. (Rohkenen nimittäin omahyväisesti kuvitella, että vaikkapa Jäiset jumalat, Ruoalla ei saa leikkiä sekä Muumit ja olemisen arvoitus ovat kirjallisuutta nekin.)

Asiassa on eittämättä hyvät puolensa: esikoisteoksille on tapana antaa lempeähköä kritiikkiä, ja jos sattuu pääsemään Hesarin esikoiskirjakilpaan, saa paljon näkyvyyttä. Pelkään tosin, etteivät esikoisoikeudet ole enää ulottuvillani. Sen sijaan Hannu Hirvonen muistutti edessäni olevista vaikeuksista: toinen kirja on se vaikein.

Nuortenkirjasensuuri

Ruotsissa kirjailijat ovat syyttäneet kustantamoita lasten- ja nuortenkirjallisuuden sensuurista. Alkoholia, tupakkaa, kiroilemista ja jopa yksinäisyyden kuvauksia vaaditaan pois kirjoista, jotta ne möisivät paremmin. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei saa Ruotsissa kuvata todellisuutta, vaan sen tulee olla kaunistelevaa epäkirjallisuutta.

Entäpä meillä?

Kuten olemme jo saaneet lukea, kansanedustaja Leena Rauhala (KD) vaatii lasten suojelemista kirjallisuudelta. Tämä on hölmöä muttei huolestuttavaa: vastaavanlaisia vaatimuksia on aina silloin tällöin esitetty ilman, että sillä olisi muuta välitöntä vaikutusta kuin kiellettäväksi ehdotetun kirjan kohonneet myyntiluvut.

Hesarin jutusta selviää, että Rauhalan paheksuman sarjan ensimmäinen osa oli lähtenyt painoon ennen Rauhalan kysymystä, ja että kustantamo Stabenfeldtin toimituspäällikkö Anne Pölkin mielestä kirja ei ole nuorille sopimaton. Pölkin vastaus on Rauhalan vaatimusta surullisempaa luettavaa: ”Huumeet esitetään kirjassa negatiivisessa valossa. Suomalaisesta laitoksesta on poistettu alkoholi ja tupakka. Sadomasokistinen prostituoitu -vertaus on muutettu muotoon ’aika hurjan tytön näköinen’.”

Lisäksi saamme lukea, ”etteivät kustantajaa huoleta huume- ja muut viittaukset, sillä kaikki on siistitty.”

Tämä ei ollut yllätys. Varsinainen kalavale -vitsikollaasia koostaessani jouduin muuttamaan olutpullon limsapulloksi. 1950-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa Pikku Kaarlo ei saanut päästää suustaan n-sanaa, mikä teki kohtauksesta vaivaannuttavalla tavalla anakronistisen.

Kun katselee vanhaa Peppi Pitkätossu -telkkarisarjaa, jossa olutpullot ovat samalla tavoin näkyvissä kuin siinä maailmassa, jossa lapset elävät… tai kun lukee Muumi-kirjoja, joissa lapsetkin polttavat tupakkaa, voi vain surullisena todeta: lapsemme kasvavat ahtaammin normitetussa kulttuurissa kuin yksikään sukupolvi koskaan aikaisemmin.

Onnimanni-palkinto Kirjaset-tapahtumalle

Onnimanni-palkinto 2009 Sastamalan Kirjaset-tapahtumalle

”Tänä vuonna Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin Onnimanni-palkinto annetaan Suomen Kirjainstituutin alulle panemalle Lasten ja nuorten kirjapäiville, joka on tarjonnut kirjan pariin houkuttavaa monipuolista, ennakkoluulotonta, kekseliästä ja tasokasta ohjelmaa lapsille ja nuorille. Vuodesta 2008 tapahtuman ytimekkäänä nimenä on ollut KIRJASET.

Lasten omat kirjapäivät järjestettiin ensi kerran vuonna 2003 Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä. Seuraavana vuonna Lasten ja nuorten kirjapäivät pidettiin kaksipäiväisinä elokuussa. Lasten ja nuorten kirjapäivillä on vuosittain ollut jokin tärkeä, monitaiteellinen teema, jota on käsitelty aikuisille suunnatuissa seminaareissa, paneeleissa ja luennoissa.

Kirjatapahtuman päätehtävä on kuitenkin ollut innostaa lapsia ja nuoria lukemaan.

Perinteeksi ovat jo muodostuneet Kirjavinkkauksen ja Jästihuispauksen Suomen mestaruus -kisat. Monina vuosina on järjestetty lapsille ja nuorille kirjoituskilpailuja, joiden palkinnot on jaettu tapahtuman aikana. Nuoren yleisön koettavana on ollut

kymmeniä kirjailijavieraita, muusikkoja, voimistelu- ja sirkustaiteilijoita, erilaisia näyttelyitä, kirjojen sairaaloita, sanataidepajoja ja elämystiloja. Tänä vuonna KIRJASET järjestetään 7.11.

Lasten ja nuorten kirjapäivien järjestämisessä ovat olleet mukana myös Sastamalan opisto, koulutoimi ja innokkaiden talkoolaisten joukko. Erilaiset apurahat ovat turvanneet sen, että tapahtumaan osallistuminen on ollut maksutonta. Taloudellista tukea Kirjaset on tänä vuonna saanut Taiteen keskustoimikunnalta, Vammalan kirjapaino oy:ltä sekä kustannusosakeyhtiö Otavalta, Tammelta ja Karistolta.

Vuonna 1993 ensi kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Palkintolautakunta päätyi yksimielisesti kiittämään Onnimanni-palkinnolla Sastamalan Kirjaset-tapahtumaa reippaasta toimeen tarttumisesta kirjan ja lukemisen puolesta. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi toimittaja Kaisu Mikkola ja sen jäseninä olivat lehtori Kaisa Ahvenjärvi, kirjailija Jukka Laajarinne, kuvittaja Jukka Lemmetty ja kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä. Palkinto on Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni, kolme raha-arpaa ja kunniakirja. ”

Virallinen lista

Kaikki, joita asia kiinnostaa, tietävätkin jo varmasti, miltä Finlandia Junior -lista tänä vuonna näyttää.

Olen listaan varsin tyytyväinen. Aika moni muukin kuin minä on nimittäin todennut, ettei ole lukenut palkintoehdokkaista kuin ehkä yhden, ja että monesta ei ole koskaan kuultukaan. Lukemattomien kirjojen laatuun en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta listan voi helposti nähdä vaietun kirjallisuuden esiinnostamisyrityksenä.

Samaa ei voine sanoa aikuisten listasta, kun se aikanaan julkaistaan. Aikuisten kirjat on esitelty isoina juttuina pitkin vuotta, ovathan ne meidän, vallanpitäjien kirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden marginalisointia ilmentävät osaltaan esimerkiksi Jarmo Papinniemen Parnasso-blogin tuoreimmat, aiheeseen pureutuvat kirjoitukset. Papinniemellä onkin ollut kiitettävänä tapana tuoda nopeasti jokseenkin kaikki kirjallisuuden ajankohtaisuutiset keskusteluun. Ison F:n spekuloinnitkin alkanevat ihan kohta.

Juban Minerva-sarjakuva on muuten noista ehdokkaista se, jonka olen lukenut. Se on sattumoisin myös se, joka ei edusta marginaalia vaan on ollut kirjakaupoissa isoina pinoina ja näkyvästi saatavilla. On se kiva sarjakuva. Edellinen Minerva vain oli parempi ja ennen kaikkea tuoreempi. Jotenkin huomaan lievästi häiriintyväni tästä asiasta, vähän niin kuin Tatun ja Patun taannoisesta palkitsemisesta: kunnianosoitus tulee oikeille tekijöille mutta väärästä teoksesta (mielestäni se olisi kuulunut heille jo hieman aiemmin).

Joka tapauksessa: isot onnittelut ehdokkaille!

Toinen kansa keskuudessamme

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?