Ruotsissa kirjailijat ovat syyttäneet kustantamoita lasten- ja nuortenkirjallisuuden sensuurista. Alkoholia, tupakkaa, kiroilemista ja jopa yksinäisyyden kuvauksia vaaditaan pois kirjoista, jotta ne möisivät paremmin. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei saa Ruotsissa kuvata todellisuutta, vaan sen tulee olla kaunistelevaa epäkirjallisuutta.
Entäpä meillä?
Kuten olemme jo saaneet lukea, kansanedustaja Leena Rauhala (KD) vaatii lasten suojelemista kirjallisuudelta. Tämä on hölmöä muttei huolestuttavaa: vastaavanlaisia vaatimuksia on aina silloin tällöin esitetty ilman, että sillä olisi muuta välitöntä vaikutusta kuin kiellettäväksi ehdotetun kirjan kohonneet myyntiluvut.
Hesarin jutusta selviää, että Rauhalan paheksuman sarjan ensimmäinen osa oli lähtenyt painoon ennen Rauhalan kysymystä, ja että kustantamo Stabenfeldtin toimituspäällikkö Anne Pölkin mielestä kirja ei ole nuorille sopimaton. Pölkin vastaus on Rauhalan vaatimusta surullisempaa luettavaa: ”Huumeet esitetään kirjassa negatiivisessa valossa. Suomalaisesta laitoksesta on poistettu alkoholi ja tupakka. Sadomasokistinen prostituoitu -vertaus on muutettu muotoon ’aika hurjan tytön näköinen’.”
Lisäksi saamme lukea, ”etteivät kustantajaa huoleta huume- ja muut viittaukset, sillä kaikki on siistitty.”
Tämä ei ollut yllätys. Varsinainen kalavale -vitsikollaasia koostaessani jouduin muuttamaan olutpullon limsapulloksi. 1950-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa Pikku Kaarlo ei saanut päästää suustaan n-sanaa, mikä teki kohtauksesta vaivaannuttavalla tavalla anakronistisen.
Kun katselee vanhaa Peppi Pitkätossu -telkkarisarjaa, jossa olutpullot ovat samalla tavoin näkyvissä kuin siinä maailmassa, jossa lapset elävät… tai kun lukee Muumi-kirjoja, joissa lapsetkin polttavat tupakkaa, voi vain surullisena todeta: lapsemme kasvavat ahtaammin normitetussa kulttuurissa kuin yksikään sukupolvi koskaan aikaisemmin.
Jukka Laajarinne 
Kissan viikset: ei tämä aikamme kulttuuri ole sen ahtaammin normitettu kuin kulttuurimme menneinä vuosikymmeninä. Hyvin monet vuosikymmenet kokeneena voin sanoa, että tuommoista viccalaisuutta käsittelevää kirjaa ei kukaan olisi edes uskaltanut tarjota kustantajalle vielä parikymmentä vuotta sitten. Viinanjuontia sai kuvata puoli vuosisataa sitten vain raittiuskilpakirjoitusten oheimateriaalissa. Ja kansanedustajat olivat valppaina jatkuvasti: Aku-Ankalle vaaditiin housuja jalkaan!
Tuolla sensuurilla ei kyllä saada mitään aikaan. Nuortenkirjoja lukevat nuoret eivät viitsi kovin ”lapsellsia” juttuja lukea, sanavarastokin on jo niin paljon karttunut nykymenossa, että nuoret eivät hätkähdä, jos puhutaan ”sadomasokistisesta prostituoidusta”, pitävät jopa aasimisena ilmaisua ”aika hurjan tytön näköinen”.
Nyt tältä Leena Rauhalalta pitäisi kysyä, mitä nuortenkirjoja hän on lukenut itse kannesta kanteen. Voivatko yksityiset sanat tai ilmaisut vietellä nuoria rikosten ja kaikenlaisen pahanteon poluille, mitä?
Nykyisiä 15-vuotiasta on turha ruveta ”suojelemaan” nuortenkirjoja sensuroimalla.
Lastenkirjat, ihan kuten muukin kirjallisuus heijastaa omaa aikaansa. Jos totta puhutaan, muakin arveluttaisi nuortenkirja, jossa kerrotaan miten upeeta, siistiä ja hauskaa huumeidenkäyttö on. Tai jossa 5-vuotias Leevi polttelisi tupakkaa ja se olisi ikään kuin normaali itsestäänselvyys tai jopa positiivinen asia (”Palattuaan leikkikoulusta Leevi oli niin uuvuksissa, että sytytti rentouttavan savukkeen. Kylläpä ensimmäisestä henkosesta tuli hyvä olo!”)
Mun mielestä nykyaika on paljon vähemmän normittunut kuin aikaisemmin, noin yleisesti ajatellen. Päihde-, tupakka- yms. asioista toki väännetään aika lailla laajemminkin, siinä on taustalla terveyskysymykset (ja tietenkin perimmäisenä raha, eli kuinka paljon nautintoaineiden käyttö yhteiskunnalle maksaa) ja suhtaudun itsekin aika skeptisesti kaikenlaiseen terveysnatseiluun.
Sitä paitsi penskat röökaa ja dokaa enemmän ja nuorempana kuin koskaan, vaikka kuvakirjoista on siivottu olutpullonkuvat pois. Mistähän se kertoo? 😛
Uskonnoilla taas menee aika kehnosti, ainakin länsimaissa, joten on ymmärrettävää että ne takertuvat mihin tahansa haamuvastustajaan. Jokainen järki-ihminen tajuaa, että wicca-aiheen perusteella kirjojen kieltäminen on joutavaa typerehtimistä. Hämmästyisin suuresti, jos Suomessa menisi läpi tällainen ”kieltolaki”. Mutta tuo kyllä ihmetytti että tupakka ja alkoholi on jo lähtökohtaisesti poistettu kirjasta…
(Taisi tulla vähän haja-ajatuksia, mutta olen juonut vasta yhden kupin kahvia.)
Joo, en mäkään tupakkaa tai huumeita tai viinaa ylistävää lastenkirjaa hyvällä katselisi. Mutta se, että nuo aiheet karsitaan pois ihan aiheina… Kyllä minä niistä luin lapsena, ja telkkarissakin näin, mutta myönnettäköön, etten ihan puolta vuosisataa ole vielä nähnyt.
On totta, että kulttuurimme normit ovat joiltakin osin höltyneet, esimerkkeinä naisten vapautuminen, elämänkaarten monimuotoistuminen, erilaisten vähemmistöjen vapautuminen jne. Tarkemmin miettimättä esitän, että moraaliset normit ovat muuttuneet medikaalisiksi normeiksi (jotka ovat mentaalihygienian osalta lähinnä lääketieteellisten termien taakse piilotettua moraalia). Samaan aikaan yhteisölliset normit ovat kärsineet tappion individualismille ja auktoriteetit itsereflektiolle.
Itsereflektiivisen, egoistisen terveysnormiston näen paljon tiukempana pakettina kuin auktoritatiivis-yhteisöllis-moraalisen normiston.
Jälkimmäistä vastaan pystyy esimerkiksi kapinoimaan – sen normit ovat ulkoisia – kun taas tämä nykyinen kuvio vaatii ihmiseltä jokseenkin kaiken ja ulottuu ytimeen asti: lasten on opittava itsenäistä, vastuullista ajattelua aiemmin kuin ennen; heidän on kehitettävä valmiuksiaan erilaisten harrastusten parissa aiempaa enemmän, heillä on vapaa-aikaa entistä vähemmän (joissain tutkimuksissa lapset ovat esimerkiksi kuvanneet harrastuksiaan työhön liittyvin termein ja ilmaisseet pitävänsä vapaa-aikanaan ei-ohjattua aikuisetonta aikaansa); he kärsivät anoreksian tapaisista itseinhokomplekseista enemmän kuin aiemmat sukupolvet; jne. jne.
Kun aiemmin yhteisöllinen kontrolli koski vain yhteisöllisiä tilanteita, ulottuu se nyt paljon laaja-alaisempana myös täysin yksityisille alueille.
No, tämä juttu vaatisi vähän enemmänkin tilaa, aikaa ja ajattelemista. Kielen ja kirjallisuuden sääteleminen on kuitenkin sitä itseänsä: ajattelemisen säätelemistä. Joskus se on minunkin mielestäni kohdallaan, mutta ei aina.
Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että nämä kasvatustieteen ihmiset eivät nykyään enää korosta tuota lapsen varhaista itsenäistymistä ja liian monien harrastusten parissa itsensä ”kehittämistä”. Tuntuu kuin huomattaisiin, että lapsen on annettava olla lapsi, annettava ikään kuin olla myös rauhassa kohdistamatta häneen jatkuvasti ns. kasvattavia toimenpiteitä.
Jo parikymentä vuotta sitten eräs luovuusguru sanoi minulle, että parasta luovuuskasvatusta on lapselle mummon lihapullien käry; oleskelu jonkun luotettavan ihmisen läheisyydessä touhuten siinä omia touhujaan.
Eiköpä sitä ”laatuajan” antamista tipottain lapselle aleta myös nähdä nykyään jokseenkni älyttömänä: lapsi kaipaa laatuaikaa koko ajan eli ihan tavallista arkipäivää, kotia, jossa lapsi huomioidaan, otetaan mukaan arkipäivän askareisiin, saa leikkiä halutessaan omia leikkejään, ei joudu tuntemaan olevansa tiellä, lapselle jutellaan.
Sen kuitenkin tiedän kokemuksesta, että koululaitos kyllä harjoittaa tuota ajattelemisen säätelemistä, valitettavasti. Enemmän siitä pitäisi olla huolestunut kuin yhden kansanedustajan hyvää tarkoittavasta mutta hölmöstä ehdotuksesta lasten suojelemiseksi rumilta sanoilta.
Taitaa kuitenkin maailma maata juuri noin kuin kirjoitit!
Tuo kirjakerho, joka sweepiä olisi suomeksi julkaissut, näyttää olevan suunnattu noin 9-13 -vuotiaille. Voin olla väärässäkin, kun en ko. kirjasarjaa ole lukenut, mutta varmaan se sopisi paremmin vähän vanhemmille lukijoille. Jos tämä on syy sarjan hyllyttämiseen, ymmärrän sen kyllä.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lapsillekin voi kirjoittaa uskonnosta tai päihteistä, mutta käsittelytapa ratkaisee. Odotellaan, että joku muu kustantamo nappaa sarjan ja kääntää sen pikavauhtia markkinoille.
Omien tekstieni kohdalla en ole törmännyt sensuuriin, mutta en epäile, etteikö sitä edelleen olisi olemassa lanu-kirjallisuudessa.