”Lasten luontokirjan sankarit ovat pienenpieniä, mutta innostavat lukijaa kysymään suuria kysymyksiä ja tutkimaan luontoa avoimin mielin. Kirjailija Jukka Laajarinne ja kuvittaja Mari Luomakertovat uutuudestaan Mansikkamysteeri, joka on tarina tiedon etsimisestä. Haastattelijana lastenkirjailija ja runoilija Reetta Niemelä.”
Ohjelma on katsottavissa festivaalien YouTube-kanavalla 5.5. Tervetuloa seuraamaan!
Riikkinen ja Oukka seikkailevat taas! Sarjan kirjat esittelevät erilaisia tieteellisiä käsitteitä seikkailullisessa ja sadunomaisessa muodossa. Aiemmista osista Mahdottoman suuren puun aiheena on matemaattinen äärettömyys, kun taas Kadonneen madon jäljillä käsittelee luonnon monimuotoisuutta.
Lähipäivinä ilmestyvä Mansikkamysteeri käsittelee tieteenfilosofian perusteita: tiedon tuottamista ja sen luotettavuuden arvioimista. Sarjan on kuvittanut Mari Luoma ja kustantanut Gaudeamus. Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijat ovat osallistuneet sisältöjen suunnitteluun.
Niin monet puhuvat samaa. Mitä jos mansikat ovatkin myrkyllisiä? Riikkisen kotipesässä kuohuu. Jotkut ovat sairastuneet syötyään mansikoita. Yhdessä ystävänsä Oukan kanssa Riikkinen alkaa selvittää, ovatko huhut herkkumarjojen vaarallisuudesta totta.
Tietoa etsiessään kaksikko kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita ja villimpiä väitteitä, mutta ketä oikein pitäisi uskoa? Kuka on hurmaava Humpu Uki, jonka mielestä kaikkien pitäisi syödä pelkästään jäkälää? Pystyvätkö tutkijaötökät auttamaan Riikkistä ja Oukkaa, kun nämä pohtivat, kenen perustelut ovat kaikkein vakuuttavimmat?
Mansikkamysteeri on jännittävä kertomus, joka avaa tieteellisen tutkimuksen ja tiedon luotettavuuden perusasioita. Se kannustaa kriittiseen ajatteluun sekä korostaa yhteistyön merkitystä asioiden tutkimisessa. Teos on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun sarjan kolmas, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6-9-vuotiaille.
”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)
Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.
Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!
Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.
Syntyi pari oivallusta.
Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.
Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!
”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)
Lisää hahmoluonnoksia. (c) Mari Luoma
Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?
Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.
Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin.
Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.
Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.
Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma
Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.
Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!
”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)
Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.
On taas se aika vuodesta. Linnut lentävät etelään, kirjailijat ja kirjanystävät junailevat Turkuun.
Hurmeen maku ja goottilainen kauhu hallitsevat esiintymisiäni perjantaina. 4.10.2019 näyttää keikkakalenterissani tältä:
klo 11:15-11:30Turun seudun äidinkielenopettajat, A74. Koululaishaastattelu: Hurmeen maku.
12:40-13:00 Kallas-lava. Kuohuvat tunteet ja vaaniva vaara – klassista nuorisokauhua. Millaisiin maisemiin nuorten nykykauhun voi sijoittaa, toimivatko goottilaisen kauhukirjallisuuden klassiset reseptit yhä? Keskustelemassa Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Moderaattori: Tiina Hautala.
15:00-15:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67. Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein. Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Haastattelemassa Anne Leinonen.
16:00-16:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67. Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Keskustelemassa Hannu Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne (pj).
Perjantaina ja lauantaina olen enimmäkseen Nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa myös haastattelen muita kirjailijoita. Osaston ohjelma näyttää kokonaisuudessaan tältä:
Perjantai 4.10. 10.10 Kirjailijahaastattelussa Anu Holopainen 10.30 Sini Helminen: Kirjavinkkausta yläkoululaisille 10.50 Magdalena Hai: Kauhusta hattarafantasiaan
11.20 Tiina Lehtineva: Miten syntyy kirjan kansi? 11.45 Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -kirjoissa kummitukset puhuvat runomitassa 12.15 Kirsti Kuronen: Säeromaanit 12.45 Young adult -kirjallisuudesta keskustelemassa Elina Rouhiainen, Elina Pitkäkangas ja Sini Helminen 13.30 Jukka-Pekka Palviainen: Nuortenromaani Opeta minut lentämään 14.00 Marja-Leena Tiainen: Selkokirjat 14.30 Tatu Kokko: Yhteisöllinen kirjoittaminen 15.00 Ilkka Auer & Jukka Laajarinne: Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein 15.30 Kirjailijahaastattelussa Markku Karpio 16.00 Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Aiheista keskustelemassa Harri Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne 16.30 Raili Mikkanen: Minna C:n tytöt ja hylkyjen salaisuudet 17.00 Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet 17.30 Ville Hytönen: Steampunkia lapsille: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys
Lauantai 5.10. 10.15 Kirjailijahaastattelussa Maria Kuutti 10.45 Kirsi Pehkonen: Miten kirjoja kirjoitetaan? 11.15 Kirjailijahaastattelussa Siiri Enoranta 11.45 Muodonmuutoksia ja Magiaa. Haastattelussa J.S. Meresmaa 12.15 Helena Miettinen ja Jaana Lehtiö: Kirjasta kirjasarjaksi 12.45 Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas 13.15 Sini Helminen: Kirjavinkit lapsille 13.50 Päivi Tuulikki Koskela: Lohikäärme parkkihallissa ja muita vähän erilaisempia satuja 14.20 Kirjailijahaastattelussa Tuija Lehtinen 14.50 Marita Hauhia: Emma ja Eetu 15.20 Päivi Lukkarila: Lapsen ja eläimen välinen ystävyys 15.50 Tiina Hautala: Haamun kirjavinkit lapsille 16.20 MaijaliisaDieckmann: Muinainen Turku kirjoissani
Sunnuntai 6.10. 10.15 Liisa Lauerma: Oma tarinani: Esineet kertovat 10.45 Henry Aho, Marjut Brunila ja Netta Walldén: Selkäpiitä karmii – jännitystä lapsille! 11.15 Marjut Hjelt: Tarujen hevosia aavehevosesta yksisarvisiin 11.45 Katri Tapola: Lastenkirjan monet äänet 12.15 Kirjailijahaastattelussa Roope Lipasti 12.45 Tuulia Aho: Merellisiä runoja merirummun säestämänä 13.15 Raisa Jäntti: Uneliaan Unttusen puutarhakirja 13.45 Dystopiakirjallisuus. Aiheesta keskustelemassa Helena Waris, Anne Leinonen ja Liisa Lauerma 14.15 Tuula Korolainen: Runojen säveltäminen lauluiksi 14.45 Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kirjoita jos uskallat! Kauhumaan kirjoitusopas kaikenikäisille nuorille. 15.15 Miksi suomalainen nuori ei lue? Panelisteina nuoret Kasper Kouvonen ja Nonna Paalanen, opettaja Merja Mäki, kirjastonhoitaja Sini Helminen ja nuortenkirjailija Leena Valmu.
15.45 Tuula Sandström: Tervemenoa sirkukseen!
Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.
Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.
Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.
Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.
”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)
SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.
Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.
Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi TalvitienKeinulautalöi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.
Aino ja Ville TietäväisenVain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.
Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.
Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.
Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.
Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:
Osuin eileniltana Kamppiin sellaiseen aikaan, että Narinkkatorille oli pysäytetty kymmenkunta poliisiautoa. Nyt on tapahtunut jotakin todella isoa, ajattelin. Näin mahtipontiseen poliisioperaatioon törmää todella harvoin. Pommiuhkaus? Mellakka?
Torin reunalla rappusilla istui joukko nuoria ja huusi protestejaan: ”Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Poliisi on ystävämme!” Viranomaiset olivat miehittäneet kauppakeskuksen kaikki sisäänkäynnit ja kyselivät alle 30-vuotiaan näköisten sisään pyrkijöiden ikää.
Mistä oli kysymys?
Nuoriso oli pitkin talvea aiheuttanut jatkuvia häiriöitä Kampin ostoskeskuksessa. Itse en ollut säännöllisestä Kampin läpi kuljeskelustani huolimatta ilmiöön törmännyt, mutta minähän en olekaan mikään Arto Paasilinna. Enemmän minulle on aiheutunut subjektiivista haittaa kaiken maailman mainostempauksista, joilla on kasattu ruuhkaa keskeisille kulkureiteille. (Sen sijaan ystäväni, joka viettää Kampissa enemmänkin aikaa, vahvisti poliisin kertomuksen: ”Kyllä ne aika usein siellä roskaavat. Aivan tarkoituksella.”)
Nyt heidät oli sitten heitetty pihalle.
Tyttäreni ihmetteli käytettyä ongelmanratkaisutapaa, enkä voi kuin yhtyä hänen kysymykseensä: ”Siis kaikkiko nuoret joutuivat ulos? Miksi eivät ainoastaan ne, jotka aiheuttivat häiriötä?”
Tilanne oli hyvä osoitus siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu nuorisoon. Nuoret ovat lähtökohtaisesti ongelmaryhmä, jota voidaan syrjiä tylysti ryhmänä, ei yksilöinä, toisin kuin mitä tahansa muuta ikä- tai etnistä ryhmää. Kuvitelkaapa tilanne, jossa häiriötä aiheuttavat pultsarit johaisivat keski-ikäisten tai vanhusten siivoamiseen paikalta kokonaisina ikäryhminä!
Toisekseen eilisilta oli hyvä muistutus siitä, etteivät ostoskeskukset ole aidosti julkista tilaa. Sen sijaan ne, kuten yhä suurempi osa kaupunkitilasta muutenkin, on tarkoitettu rahan kuluttamiseen tai tienaamiseen. Nuoriso-ongelmaahan eilisellä operaatiolla ei ratkaistu. Nuoret ainoastaan siirrettiin kaupallisesta tilasta notkumasta epäkaupalliseen tilaan.
On tietenkin ymmärrettävää, että kauppakeskus haluaa valita asiakkaansa, ja siihen sillä on kai lain suoma ”oikeus”. Kamppi ei kuitenkaan ole ainoastaan kauppakeskus, vaan myös julkisen liikenteen tärkeä solmukohta, mikä sai lapseni kysymään toisenkin kysymyksen: ”Entä, jos jonkun niistä pitää päästä bussiin?” Voimme vain toivoa, että poliisit ovat niin fiksuja ja dialogisia kuin haluan uskoa heidän olevan.
Kävimme viime viikolla Jannun ja Hannun kanssa Tennispalatsin taidemuseossa. Itseäni kiehtoi ennen kaikkea se yläkerran näyttely. Asiaan vaikuttaa, paitsi keskipitkä urani lastenkirjailijana, myös se, minkä tyyppisen symboliikan parissa aloitteilla oleva romaanikässärini pyörii, sekä lisäksi kenties hieman lapsellinen makuni.
Kuva: Viktor Vasnetsovin komeassa maalauksessa nuorukainen ja neitonen antavat luonnon viedä, mutta eivät vailla seurauksia. Tsaarinpoika Ivanin katse on synkkänä, kun hän huomaa elämän versoavan.
Eräissä tauluissa itämaiset vaikutelmat olivat niin voimakkaita, etten taaskaan voinut olla ajattelematta: Venäjä ei todellakaan ole osa Eurooppaa, vaan sijoittuu niin kulttuurisesti kuin maantieteellisestikin jonnekin Mongolian ja Kiinan naapurustoon. (Samankaltaisia ajatuksia tulee helposti mieleen, jos eksyy seuraamaan ortodoksista jumalanpalvelua kultauksineen ja suitsukkeineen.) Ehkä Gallen-Kallela näyttää ruotsalaisin silmin yhtä itämaiselta? Tiedä häntä.
Näyttely on kaiken kaikkiaan hieno ja näkemisen arvoinen, mutta eräs seikka hieman kummeksutti: näiden teosten jos joidenkin kuvittelisi kiinnostavan myös alle kouluikäisiä lapsia. Isojen taulujen kohdalla ongelmaa ei varmasti ole, mutta pienet läheltä katsottavat taeokset oli ripustettu – kuinkas muutenkaan – nimenomaan aikuisten katselukorkeudelle. Parinkymmenen sentin pudotus ripustuksissa olisi osoittanut nuorimpienkin satujen ystävien huomioimista, mutta kun ei, niin ei.
Jukka Laajarinne 