Nuoriso ja vastakulttuurit

Nuorison syntyajankohta sijoitetaan usein jonnekin vuoden 1950 paikkeille, jolloin syntyi erityinen nuorisokulttuuri: rock, nahkarotsit, farkut. Tässä tulkinnassa nuoret sekä ala- ja vastakulttuurit nähdään ensisijaisesti markkinasegmentteinä. Nuorison muodostumisen laukaisevaksi tekijäksi ymmärretään taloudelliset tosiasiat: se, että nuorilla ihmisillä alkoi, ensin Amerikan Yhdysvalloissa, sitten myös Euroopassa, olla ostovoimaa.

Vastakulttuurien kapina tai vallankumouksellisuus on tällöin pelkkä uhmakas mutta voimaton poseeraus, joka ei tosiasiallisesti haittaa tai vahingoita – vaan ennemminkin ruokkii sitä valtavirran taloutta, jota on vastustavinaan.

Itse hahmotan nuorison synnyn hieman varhemmas. Taloudelliset seikat ovat kyllä vaikuttaneet asiaan. Lapset sekä nuoriso on synnytetty, kun yhteiskunnalla on ollut varaa pitää suuri osa väestöstään tuottamattomina koulujen penkkejä kuluttamassa.

Alaikäisten sijoittaminen kouluihin on ollut tilapäisen syrjäyttämisen akti. Siitä lähtien olemme saaneet kantaa huolta siitä, kasvaako lapsistamme ja nuoristamme vastuullisia kansalaisia. Ennen koululaitosta lapset ja nuoret sen sijaan olivat yhteiskunnan vastuullisia ja työtätekeviä jäseniä. Mitä muuta voidaan sanoa alle kymmenvuotiaasta lapsesta, joka hoitaa taaperoikäistä sisartaan, työskentelee tehtaassa tai harjoittaa ja harjoittelee ammattia kokeneemman aikuisen johdolla? (Vertailun vuoksi huomattakoon, että nykyään vallitsevassa todellisuudessa pikkulapsen jättäminen isomman sisarensa hoidettavaksi ymmärretään lapsen tai nuoren kehitystä vaarantavaksi tilanteeksi, johon lastensuojelun olisi syytä puuttua – ja puuttuukin. Vastuullinen kansalaisuus ei kuulu lapselle tai nuorelle, vaan vasta aikuiselle.)

Vasta- ja alakultturien perimmäiset ja tärkeimmät merkitykset yhteiskunnassamme kytkeytyvät edelliseen.

Ensinnäkin vastakulttuurit ovat initiaatioriitti. Tiedättehän, se sellainen juttu, jossa heimon tytöt tai pojat viedään muun yhteisön ulkopuolelle kummallisella tavalla puettuina – ja palatessaan heistä on tullut täysvaltaisia aikuisia.

Initiaatioriitti ylläpitää perinnettä, kannattelee yhteisön arvoja sukupolvelta toiselle. Vastakulttuurien ja nuorisokapinallisuuden tärkein merkitys lieneekin siinä, että se ylläpitää auktoriteettien ja traditioiden kyseenalaistamisen traditiota. Tämä traditio on tuottanut antiikin ajoilta asti toistuvia käänteitä ja kumouksia, niin ajattelussa kuin valtapolitiikassakin, ja se on helppo nähdä eräänä läntisen kulttuurin suurimmista vahvuuksista. Useissa kulttuureissa initiaatioriitissä toteutetaan initioitavan symbolinen kuolema, minkä piirteitä on toki nähtävissä myös koulujärjestelmämme eräissä kuolettavissa toiminnoissa, mutta vastakulttuurit – vieraan ja vihamielisen heimon jäseneksi siirtyminen – toisintavat ennemminkin isänmurhan tematiikkaa. Olen kuullut väitettävän, – tietoa minulla ei asiasta ole – että tätä teemaa ei juurikaan viljellä esimerkiksi Kaukoidän kuuliaisuutta korostavien kulttuurien tarinaperinteessä, kun taas meillä se on ollut suosittu aihe jo vuosituhansia.

Toisekseen…

Yksilön kannalta vastakulttuuriin osallistuminen on luonnollisestikin oman subjektiviteetin sekä autonomisuuden ilmaus ja vahvistamisen teko. Hän osoittaa olevansa ja kasvaa sellaiseksi yksilöksi, jollaisia kansalaisten on viimeistään valistuskaudelta lähtien odotettukin olevan.

Eikö kyseessä kuitenkin ole pelkkä poseeraus? Ovatko hipit ja punkkarit ja muut lättähatut sitten millään tavalla muuttaneet maailmaa? Väitän, että ovat. He eivät ole muuttaneet sitä hippeinä ja punkkareina vaan hippeyden tai punkkariuden läpikäyneinä yhteiskunnan jäseninä. Jos tätä ei huomaa, etsii vaikutuksia ja vallankumouksia vääristä paikoista. Maailma ei todellakaan ole sama kuin se, johon James Dean syntyi.

Lopuksi vielä:

Minkälainen ilmaisu ei sovi lapsille?

Keskustelutilaisuus Turun kaupunginteatterin Pikkolossa maanantaina 19.3.2012 klo 19.00

Minkälainen ilmaisu ei sovi lapsille?

Tule mukaan keskustelemaan, tai kuuntelemaan, avoimeen tilaisuuteen ohjaaja Ville Kurjen sekä kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa.

Ohjaaja Kurki työstää parhaillaan Iso prinssi -nimistä esitystä, joka on ehdottomasti lapsilta kielletty. Jukka Laajarinteen kirjoittama Leikkiminen kielletty! -kirja puolestaan käsittelee kontrolliyhteikunnan tuottamaa lapsuutta.

Lisätietoja: Iso Prinssi (K-18): http://www.turku.fi/Public/Default.aspx?nodeid=18444

Lisää käsitöitä: Uusi ilme jouluksi!

Puhelimessa keskusteltiin hieman siitä, mitä kummipoikamme haluaa joululahjaksi. On juuri oppinut lukemaan, ja kirja olisi varmasti kiva. Ja sitten hän pitää action-otuksista – hirviöillekin on tiedossa hyvä koti. Tuumasta toimeen. Kirpparilta löytyy sliipattu nuorimies, jakaus siististi keskellä päätä, muovinsileä iho ja hurmurimainen hymy, Barbien poikakaveri tai jotain. Voi, miten mauton, hajuton ja persoonaton.

Mutta ei hätää! Sotilaallisen kybernetiikan laboratoriomme tarjoaa katu-uskottavuutta kiiltokuvapojuillekin! Kulma- ja rintakarvat, bioniset taisteluraajat, räätälöidyt ratkaisut juuri sinun tarpeisiisi!

 

 

 

Vauvakielestä

Kävimme hoitamassa tuttavaperheen kahta lasta, Satua (4 v) ja Maunoa, (1 v 10 kk).

”Onko teillä nälkä?” vaimoni kysyi.
”Maunolla on nälkä”, vastasi Satu. Matkalla päiväkodista tai sisälle tultuammekaan vähäpuheinen Mauno ei meidän ymmärtääksemme ollut lausunut asiasta – tai oikeastaan mistään muustakaan – sanaakaan, mutta Satu oli oikeassa. Hyvin pian tämän keskustelun jälkeen Mauno istuutui oma-aloitteisesti ruokapöytään ja hiljaa ja kiltisti odotti siinä, kunnes tarjoilu alkoi toimia.

Ruokana oli makaronia ja jauhelihakastiketta. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Jossain vaiheessa Mauno oli syönyt kaikki makaroninsa, mutta lautasella oli vielä hieman kastiketta. Vaimoni kaapi kastikkeen lusikkaan ja kysyi: ”Vieläkö maistuu?” Mauno pyöritti päätään kieltävästi.

Pian Satu ilmoitti: ”Mauno haluaa lisää makaronia.”
”Haluatko sinä lisää makaronia?” Maunolta kysyttiin, ja pojan elekieli oli mitä innostunein. Sitä ennen hän ei taaskaan ollut tehnyt ainoatakaan sellaista liikettä tai äännettä, joka olisi kommunikoinut makaronitoivetta minulle, vaimolleni tai tyttärelleni millään tavalla.

”Mistä sinä tiesit, että hän haluaa makaronia?” kysyimme Sadulta. ”Millä kielellä Mauno sen sanoi?” (Lapset elävät kaksikielisessä perheessä.)

”Vauvakielellä.”

Olimme vaikuttuneita. Tyhmyyksissämme emme kuitenkaan ymmärtäneet kysyä, miten asia oli vauvakielellä ilmaistu. Kyseessä oli joka tapauksessa Sadun ymmärtämä, ilmeisen hienovarainen ja meille täysin tunnistamatta jäänyt järjestelmä.

On tietenkin mahdollista, että Mauno on aina päväkodista palattuaan nälkäinen ja syö aina enemmän makaronia ja vähemmän kastiketta, mutta toisaalta Sadun antama selitys (toki johdattelevan kysymyksenasettelun jälkeen) oli nimenomaan vauvakieli, ei rutiinien toisto. Olettakaamme siis, että kyseessä todella oli vauvakieli. Millaisille piirteille se voisi perustua?

Historia tuntee tapauksia, jolloin lapset ovat todella luoneet uusia kieliä. Ehkä tässäkin oli kysymys uudesta puhekielestä. Emme vain tunnistaneet sen ilmaisuja.

Tunnettua on myös, että ihmiset ihmiset ilmaisevat itseään elein, ilmein, asennoin, äänensävyin. Tiedetään, että huitomalla ja mölisemällä voi kommunikoida yllättävänkin monimutkaisia asioita, vaikka yhteinen kieli (sanan suppeassa merkityksessä) puuttuu, jos vain tahtoa riittää. Kiinnostavaa olisikin tietää, miten monimutkaisia ja kuinka käsitteellisiä asioita pelkällä kehon kielellä voi kommunikoida. Entä kuinka suuri osa ihmisten välisestä kommunikoinnista on mahdollista toteuttaa jokapäiväisen kehonkielen puitteissa, siis ilman, että menee huitomiseksi tai osoittelemiseksi? Me voimme lukea pienistä lapsista vessahädän tai halun saada iskeä kätensä karkkikulhoon; aikuisistakin näemme väsymyksen, toisinaan palelemisen tai joitakin kiputiloja. Entä sellaisia asioita, kuin: ”Minulla on nälkä” tai: ”Ottaisin mielelläni lisää pastaa mutten kastiketta”?

Kielen, kulttuurin ja yksilön kehitys

Pöydän toisella puolella söi eväitään virolainen mummo ja ehkä 5-vuotias poika. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että tajusin pojan puheista miltei kaiken, vaikken muuten viroa ymmärräkään.

Havainto johdatti minut esittämään seuraavanlaisen hypoteesin: pienten lasten ensimmäiset sanat ovat kielen arkaaisinta sanastoa – konkreettisia, käytännöllisiä ja maanläheisiä ilmaisuja. Ihmisyksilön sanasto siis kehittyy kronologisesti samansuuntaisessa järjestyksessä kuin kieli on historian saatossa kehittynyt. Jännittävää, vai mitä?

Koska kieli on yksi ajattelun keskeisimmistä alustoista, voidaan pikkulapsia seuraamalla muodostaa käsitys vaikkapa esisokraattisen ajan ihmisistä tai kivikautisesta ajattelusta. Ehkä lapsen perinteinen vertaaminen villi-ihmiseen onkin ollut osuvampaa ja syvällisempää kuin olen aiemmin ymmärtänyt. Tämä ajatuskulku jää omalta osaltani pelkäksi analogian laajennukseksi ja pseudotieteelliseksi ihmettelyksi, mutta eilen YLEn sivuja lukiessani ilahduin. Siellähän liikuttiin jossakin melko samansuuntaisissa kuvioissa:

”Kielitieteilijöiden mukaan SOV-sanajärjestys on sikäli looginen, että vauvat oppivat käsitteellistämään maailmaa vastaavaan tapaan: puheeseen tulevat ensin asiat ja vasta sitten tekeminen. Samalla lailla myös esi-isämme opettelivat tulkitsemaan ympäröivää maailmaa kielen avulla.”

Sadun päivä tiistaina 18.10. (huomenna)

Sadun päivänä 18.10. on jo vuosien ajan järjestetty monenlaista lastenkirjallisuusohjelmaa eri puolilla Suomea. Näin myös tänä vuonna. Helsingin kirjailijat on menossa mukana: Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7) on 3-6 -vuotiaille suunnattua ohjelmaa sekä aamu- että iltapäivällä. Aamupäivällä talon täyttävät lähiympäristön päiväkotiryhmät, jolloin heille esiintyvät Katri Tapola, Leena Erkkilä, Sari Airola sekä Jukka Laajarinne.

Iltapäivällä kello 12:30-14 esiintyvät Leena Laulajainen, Sari Airola ja Jukka Laajarinne.

Ohjelma koostuu satujen luennasta, laulusta ja leikistä, sadutuksesta sekä mehu- ja keksitarjoiluista. Lapsivieraille lahjoitetaan ilmaiset kirjat. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Mikäli Villa Kivi on hankalassa paikassa, on Sadun päivää mahdollista viettää muuallakin, esimerkiksi lukemalla itse lapselle satu tai osallistumalla johonkin muuhun päivän tapahtumaan. Tapahtumatietoja löytyy esimerkiksi Suomen teattereiden Satupäivä-sivuilta.

Symbioottisesta vanhemmuudesta

Alkusyksyllä kasvatuskeskustelun vauhtiin potkaissut Winterhoff esitti nykylasten häiriökäyttäytymisen keskeisimmäksi syyksi symbioottiset vanhemmat: aikuiset, jotka eivät osaa erottaa itseään lapsestaan, ja ajautuvat siksi joko curling-vanhemmuuteen tai autoritääriseen kasvatukseen.

Olen Winterhoffin kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ja lapsen olisi syytä nähdä toisensa erillisinä olentoina. Symbioottinen lapsisuhde on haitallinen ilmiö. Jos en väärin muista, Winterhoff kuitenkin esittää symbioottisen vanhemmuuden syyksi nykyvanhempien narsistisuuden.

Symbioottinen vanhemmuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea siitä psyko- ja kasvatuspuheesta, jota Winterhoff itse harjoittaa. Lapsen mahdolliset ongelmat tai menestyminen samastetaan tällöin hänen vanhempiensa ongelmiin tai onnistumisiin. Eroa ei nähdä. Ongelmalapsen vanhemmilla ei ole tässä puhunnassa ole mitään mahdollisuuksia selvitä puhtain paperein: vika on aina heissä. (Tapauskertomuksia löytyy esimerkiksi kirjastani. Osoituksena tämän ajattelutavan vaarallisuudesta todettakoon, että yli tuhat lasta on tälläkin hetkellä sijoitettu kotinsa ulkopuolelle ensisijaisesti siksi, että heillä on ongelmia koulussa).) Ja jos halutaan lapsen menestyvän, oletetaan, että nimenomaan vanhempien panostus on tärkeintä.

Tällaisen puheen vallitessa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa on ihme, että jotain muutakin kuin symbioottista vanhemmuutta on olemassa. Psyko(anal)kulttuuriin ei kuitenkaan tule mennä mukaan. Vanhempi ja lapsi ovat erillisiä olentoja, ja lapsi elää omaa elämäänsä. Kodin sisäiset ja ulkoiset ihmissuhteet ovat myös eri asioita, ja niiden väliset yhteydet löyhempiä kuin mitä arkiajattelussa on tapana kuvitella.

Tältä se näyttää

Kuva: Kirsikka Mänty

Ilmestynee elokuussa.

Ei ainoastaan lapsille

Varoitus: Kaupallinen tiedote.

Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa

Ruoalla ei saa leikkiä

3 € hintaan!

Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.

Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle. Älä niele purematta.

Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9

.

“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)

“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)

“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)

“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Ajankohtaisasiaa

Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani tänne yhdestä tärkeästä seikasta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt, kun asia on erityisen ajankohtainen, laitan sen sijaan linkin.

Toinen, aivan erilainen ajankohtaisuutinen ovat Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaat. Onnittelut kaikille, tutuille taas aivan erityisesti!