Lisää käsitöitä: Uusi ilme jouluksi!

Puhelimessa keskusteltiin hieman siitä, mitä kummipoikamme haluaa joululahjaksi. On juuri oppinut lukemaan, ja kirja olisi varmasti kiva. Ja sitten hän pitää action-otuksista – hirviöillekin on tiedossa hyvä koti. Tuumasta toimeen. Kirpparilta löytyy sliipattu nuorimies, jakaus siististi keskellä päätä, muovinsileä iho ja hurmurimainen hymy, Barbien poikakaveri tai jotain. Voi, miten mauton, hajuton ja persoonaton.

Mutta ei hätää! Sotilaallisen kybernetiikan laboratoriomme tarjoaa katu-uskottavuutta kiiltokuvapojuillekin! Kulma- ja rintakarvat, bioniset taisteluraajat, räätälöidyt ratkaisut juuri sinun tarpeisiisi!

 

 

 

Miksi hymyilet?

Lapsi: Äiti?

Äiti: No mitä?

Lapsi: Mitä varten sinä hymyilet?

Äiti: En mitään.

Lapsi: Ihan oikeasti, mitä sinä hymyilet?

Äiti: Muuten vain.

Lapsi: Kerro nyt!

Äiti: Kai sitä saa hymyillä ilman, että joutuu selittelemään kenellekään?

Lapsi: Miksi?

Äiti: Johan minä sanoin, että muuten vain.

Lapsi: Mutta mitä sinä hymyilet?

Äiti: –

Lapsi: Äiti?

Äiti: No mitä?

Lapsi: Mitä varten sinä mökötät?

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?


Laitokseen

Vein tyttäreni kouluun, ja nyt on hieman sekasortoinen mielentila.

Oppiihan siellä kaikenlaista tärkeää.

Koulua vai elämää varten? kysyttiin joskus. Vastakysymys: Mitä eroa näillä on, jos koulussa istutaan vähintään yhdeksän, monessa tapauksessa kymmeniä vuosia?

Ja onhan siellä niitä kavereita, hyvässä lykyssä myös hyvä meininki.

Mutta. Kun näin luokkahuoneen pulpettisulkeiset, joihin lapset on istutettu siisteihin riveihin ja sarakkeisiin, välimatkalla toisistaan erilleen, valtasi kuvotus mieleni. Tuolla tavallako ne joutuvat istumaan tunnista ja päivästä toiseen, kuukausia, vuosia? Tilajärjestely ei peittele sitä tosiseikkaa, että kyseessä on myös kasvatuslaitos, vapaiden sielujen tuhoamiskeskus.

Tahtoisin hyökätä takaisin ja pelastaa hänet sieltä.

En kuitenkaan tee sitä, ja minusta tuntuu, että olen pettänyt sen, jota eniten rakastan.

Toivon vain, että jotakin jää eloon.

Ja onhan sekin totta, että monet nykyaikaiset opettajat ovat kivoja, ja että koulussa annetaan myös luovuutta edistäviä virikkeitä. Onhan? Sanokaa, että on!

Tyttö ja Photo Booth

Tässä Macissa tuli ohjelma nimeltä Photo Booth, jolla voi yrittää ottaa itsestään passikuvan, tai sitten kuvaan voi lennossa vääntää erilaisia affiinisia muunnoksia. Tyttö on leikkinyt ohjelmalla paljon, ja kerran hänellä oli leikkikaveri mukanaan, jolloin työhuoneestä kuului sellainen kikatus ja hekotus, että.

Valokuva 46Valokuva 29Valokuva 61Valokuva 70Valokuva 80Valokuva 174Valokuva 87Valokuva 95Valokuva 94Valokuva 89

Olin vaikuttunut. Niin yksinkertaisilla efekteillä niin surrealistista kuvaa!

Ja niinhän siinä kävi, että minäkin innostuin:

Valokuva 117Valokuva 108Valokuva 2Valokuva 7Valokuva 9Valokuva 106Valokuva 23

Kuusi totuutta

Tänään on juurikin oikea hetki ottaa vastaan Maahanmuuttajan haaste ja kertoa kuusi sattumanvaraista tosiasiaa itsestäni. Sattumanvaraisuuden käsite tässä sotkee ajatuksiani. Mitä sattuma voisi tässä yhteydessä tarkoittaa? Eroaako se lopulta vapauden käsitteestä mitenkään? Jos luettelen asioita, valikoin niitä itse, eivätkä ne silloin ainakaan tunnu satunnaisilta. Ovatko ne sitä? Kuutta ensimmäiseksi mieleeni juolahtavaa asiaa en missään tapauksessa kerro, niissä on yksityisyyksiä joukossa.

Ehkäpä riittävän lähellä satunnaisuutta on, jos tosiasiani ovat itselleni ennakoimattomia. Seuraavat kuusi juttua minusta luetteli tyttäreni:

1) Minulla on ruskeat silmät.

2) Olen mies.

3) Minulla on nenä.

4) Olen aikuinen.

5) Ostin lapselleni PetShop -tikkarin tuliaiseksi Norjan-matkalta.

6) Olen käynyt Sveitsissä.

Haastan seuraavat kuusi satunnaista vastaajaa pohtimaan satunnaisuutta:

Minya, Prospero, Harri Hertell, Paholaiskylpyankka, Reetta, sekä kuudentena sinä itse.

Illan pimetessä

Lapsi on saatu sänkyyn muttei nuku vielä. Hänen hämärästä huoneestaan kuuluu levottomia kahahduksia, sitten kysymys: ”Mitä tarkoittaa eksistenssi?”, ja hetken kuluttua: ”Minulla on sinitarraa tukassa.”

Keskustelu

Tyttö ja hänen isänsä istuvat linja-autossa.

TYTTÖ: Miksi tuossa työmaalla on meri?
ISÄ: Ei se ole meri. Se on lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Järvi.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Joki.
ISÄ: Lätäkkö.
TYTTÖ: Oja. Ei lätäkkö voi olla noin iso.
BUSSIKUSKI: Mitä luulette… Saisikohan tuosta järvestä kalaa?
TYTTÖ: Joo.

Tennarissa

Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.

Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.

Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.

Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: ”Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”

Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.



Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen