Avainsana: Väkivalta

Terrorismista

Breivik on julistettu mielisairaaksi monin sanakääntein.

Sairaus on ilmaus sille, mistä naiivissa tieteellis-medikalisoituneessa puheessa ei enää voida puhua pahuutena, koska luonto on vain arvovapaata fysiikkaa ja kemiaa. (Painotan sanaa ”naiivi”, sillä tieteellis-medikalisoitunut maailmankuva voi olla paljon sofistikoituneempikin.) Tässä ajattelutavassa ihmisen kyky kauheuksiin on häiriö tai vika hänen biologisessa tasapainossaan (paitsi jos kauheuksia toteutetaan järjestelmän osana, kuten ylhäältä käsin ohjattuna sotilaana), jotakin, mikä ei ei ole osa meidän normaalien, terveiden ihmisten maailmaa. Breivikin olisi pitänyt saada oikeaa hoitoa ja lääkkeet kohdalleen, tai jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, hänet olisi pitänyt saada suljetulle osastolle.

Breivikin nimeäminen hulluksi ajaa toki sitäkin agendaa, että hänen tekemisiltään viedään pohjaa pois. Aivan kuten koulukiusaamisen selittäminen sillä että kiusaaja itse on niin onneton surkimus, kaikkein säälittävin tapaus, pyrkii vähentämään kiusaajan nauttimaa kunnioitusta, vie hulluksi nimeäminen ihmiseltä kaiken uskottavuuden. Näin käytettynä hulluksi nimeämisellä on moraaliset tavoitteet, mutta kuten koulukiusaajien kohdalta jo tiedetään, nämä tavoitteet eivät takaa väitteen totuudellisuutta.

Yksi Breivikin hulluksijulistajista on hänen asianajajansa: ”Breivik on erittäin kylmä ihminen, joka vihaa kaikkia, jotka uskovat länsimaiseen demokratiaan eivätkä näin jaa hänen näkemyksiään.” Tällä saattaa olla puolustusstrategiaa pohjustava tavoite. Kyky ja halu uhrata ihmishenkiä kylmästi on kuitenkin sitä, mitä erinäisten sotaa käyvien valtioiden johtajat tekevät jatkuvasti. Breivik itse kokee tekemisensä olevan sodankäyntiä.

Psykopaatti Breivik tuskin kuitenkaan oli. Psykopaatit eivät aja elämäänsä karille poliittisten tai muidenkaan ulkoisten päämäärien vuoksi, uhrautuminen on heille ylipäätään vierasta, ja sen vuoksi heitä onkin terroristien joukossa jopa suhteellisesti vähemmän kuin muussa väestössä. Muitakaan vakavia mielenterveysongelmia terroristeilla ei ole enempää kuin tavallisilla ihmisillä.* Todettakoon vielä, että valtaosa psykopaateista, narsisteista ja ”hulluista” ei ole massamurhaajia eivätkä mielenterveysongelmat yksinään selitä oikein mitään.

* * *

Markus Määttäsen Aamulehdessä puhuttanut kirjoitus Tytön puute sairastuttaa miehenalun, vaikka onkin yksinkertaistuksessaan hassu, saattaa selitysyrityksenä sivuuttaa jotakin todellisempaa. Länsimaisten terroristien profilointi (tosin 30 vuotta sitten) osoitti, että tyypillisin terroristi on urbaanissa ympäristössä asuva naimaton mies, keski- tai ylemmän luokan kasvatti, jolla on todennäköisesti hieman äärimmäisiä poliittisia ajatuksia.

Olisiko kaikki pillun puutteessa elävät ATM:t siis asetettava erityisen tarkkailun alaisiksi? Suposta tulisi näin merkittävä (täys)työllistäjä, mutta pelkäänpä, että saavutetut edut olisivat pieniä verrattuna siihen mitä samalla menetettäisiin.

Huomattakoon, että pillun puute on kuitenkin sosiaalisen integroitumattomuuden muoto yhteiskunnassa, joka on perinteisesti tulkittuna rakentunut perheinstituution varaan. Traditionalisti tai konservatiivi, joka ei ole parisuhteessa, ei ole aivan löytänyt paikkaansa yhteisössä, vaan on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden muodot voivat olla muitakin. Yhteenkuuluvuuden tarve on kuitenkin eräs terroristeja yleisesti yhdistävä tekijä.

Vapaamuuraripyssymiehen elämä erilaisiin järjestöihin hakeutuvana mutta niihin sopeutumattomana sekä miehen tuhatvuotiseen Pyhän Sodan historiaan liittävä manifesti korostavat tätä puolta. Breivik haluaa olla osa jotakin itseään suurempaa ja tärkeämpää.

Eräs terroristien vaalimista yhteenkuuluvuuden muodoista on nationalismi. Kaikki eurooppalaiset nationalistit eivät ole terroristeja, mutta suurin osa Euroopan terroristeista on eurooppalaisia nationalisteja (ja tämä, toisin kuin Halla-ahonkin allekirjoittama hokema muslimeista ja terroristeista, on totta). Tähän nationalistien joukkoon kuuluu myös Breivik.

* * *

Oliko Breivikin teon todella tarkoitus teollaan puolustaa eurooppalaista ylivertaisuutta? Tekemällä juuri sitä, mistä islamia syyttää?

Islamistit ja halla-aholaiset ovat kyllä monessa suhteessa samasta puusta veistettyjä. Molemmat konservatiiviryhmät ovat (joissain suhteissa aiheellisestikin) kauhuissaan siitä, ettei maailma pysy ennallaan. Kummatkin taistelevat pohjimmaltaan samaa vihollista, globalisaation kiihdyttämää relativistisen arvotyhjiön kasvua vastaan. Rusinat, pullat, lapset ja pesuvedet ovat monella arvokonservatiivilla sekaisin tai väärissä paikoissa. Molemmat ryhmät kokevat, että juuri heidän arvonsa ovat ylenkatsottuja, vaikka tosiasiassa relativistisessa, postmodernissa maailmassa ylenkatsottuja ovat arvot ylipäätään. Ryhmät myös elävät toisistaan, sillä ne ovat pelon lisäksi pitkälti viholliskuvien varaan rakennettuja. Niiden taustalla olevat aatemaailmat ovat niin samankaltaisia, ettei ole ihme, että kummastakin ryhmästä nousee myös samanlaisia keinoja käyttäviä ihmisiä (lasken samaan joukkoon myös taannoiset pride-kulkueen kaasuttajat). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki islamistit, nationalistit tai monokulturalistit kannattaisivat terrorismia. Varmaankaan suurin osa ei kannata.

Olen sananvapauden vankka puolustaja. Sanat (myös Jussi ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” Halla-ahon aina asiayhteydestään irrotetut) ovat kuitenkin tekoja, ja jokaisen meistä tulisi kantaa tekemisistään vastuuta. Ilman ympärillä supateltavaa tai joskus ääneen huudettuakin vihapuhetta terroriteko ei synnytä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota terroristi hakee. Jos ymmärrämme terroristia ja sanomme: ”Itsekin oikeastaan haluaisin tehdä noin, mutta…”, olemme jo sanoneet huonoja sanoja ja antaneet tukemme seuraavalle saman aiheen puolesta pommittajalle. Samaan syyllistymme, jos väitämme, että syyllinen on joku muu, kuin terroristi itse (esimerkiksi uhrien edustaja tai poliitikko). Poliitikot vastaavat monesta asiasta, mutta terroristin ja sanoja suustaan päästelevien ihmisten on vastattava omistaan. Ristiretkistä ja jihadeista on sanouduttava selkeästi irti jo ennen niiden aktualisoitumista, ei vasta ruumiiden keskellä.

* * *

* * *

* Tämän blogauksen profilointiviitteet ovat tutkimusyhteenvedosta Randy Borum: Psychology of Terrorism.

Pääsiäiskirjoitus: Uskonto ja väkivalta

Uskontoja kritisoidaan usein niiden nimissä tehtävän väkivallan vuoksi. Ajatellaan, että uskonto on väkivallan syy. Kristinuskon pahuudesta todistavat esimerkiksi ristiretket, noitavainot, kerettiläisten ja vääräuskoisten murhaamiset. Islam on yhtälailla väkivaltaisesti levittäytynyt sotaisa järjestelmä, joka tuottaa liipasinherkkiä mujahideja ja terroristeja kaikkialla maailmassa. Zen-buddhalaisuus on ollut kunniamurhaajasamuraiden verileikkien ydinideologiaa. Ja niin edelleen.

Väitän, että uskonnon syyttäminen väkivallasta on tavallisimmin ohilaukaus. Vieraskammon ja -vihan, sekä niihin liittyvän väkivallan syyt ovat syvemmällä ja laajemmalla, ja uskonnon kytkeytyminen niihin johtuu ainoastaan siitä, että uskonnot kytkeytyvät kaikkiin muihinkin inhimillisiin elämänalueisiin.

Laumahenkisyyden ja sotaisuuden perustat näyttäisivät olevan biologisia. Evoluutiopsykologian näkökulmasta sukulaissuosinta on odotettavissa oleva ilmiö, ja lajin sisäisten ryhmien välinen kilpailu itsestäänselvää. Havainnot tukevat oletusta On jokseenkin mielenkiintoista, että lähisukulaisemme simpanssien on dokumentoitu harjoittavat systemaattiseen kansanmurhaan rinnastettavaa toimintaa: läheisen lauman yksilöitä tapetaan, kunnes lauma on kokonaan tuhottu. Niin arkeologit kuin antropologitkin osaavat kertoa, että elämä alkukantaisimmissa ihmisyhteisöissä on tyypillisesti ollut ja edelleen on monin verroin väkivaltaisempaa kuin moderneissa yhteiskunnissa. Murhatuksi tuleminen näyttäisi olevan keräilijä-metsästäjämiesten tavallisin kuolinsyy, ja sotia käydään hyvinkin pienten ihmisyhteisöjen välillä. Etiikan säännöt eivät mitenkään yksinkertaisesti ulotu lähisukulaisia kauemmas.

Nurkkakuntaisuuden perimä tuottaa muuten koejärjestelyissä hyvin hassua käyttäytymistä: pikkulapsi, jolla on punainen paita, pitää punapaitaisista pikkulapsista enemmän kuin muista. Oman paidan vaihtuessa myös muut lapset muuttavat asemaansa lapsen silmissä. Opiskelijat, joita pyydetään pitämään vaatteissaan näkyvää merkkiä, alkavat sosialisoitua keskenään, ja merkillisten ja merkittömien joukot alkavat eriytyä toisistaan ja hyljeksiä toisiaan.

Kansalaisuusaate, samoin kuin uskonnot, ovat osa Peter Singerin kuvaaman eettisten kehien laajentumista. Yhteistyön ja rauhanomaisuuden ulottaminen perhettä ja lähisukulaisia kauemmas on ollut monin tavoin hyödyllistä ja mahdollistanut yhteiskuntien kehittymisen edelleen. Suvut ovat kytkeytyneet heimoiksi ja klaaneiksi, heimot ja klaanit kansoiksi. Kansalaisuusaate on ollut ja edelleen on ilmiö, jonka vuoksi entistä useammat ihmiset saavat elää sotimatta, naapurien hyökkäyksistä kärsimättä. Ylikansalliset uskonnot ovat olleet kohennus tilanteeseen: etiikan piirit ovat levinneet entistä laajemmalle.

Kuten Steven Pinker on huomannut, suurten yhteisöllisten aatteiden perusta on edelleen sukulaisuudenkaltaisuudessa. Niiden kielenkäyttö, ”veli”, ”sisko”, ”aseveli”, ”isä”, ”Isä Aurinkoinen” on suoraa puhetta siitä, minkä tyyppistä yhteenkuuluvuuden tunnetta niissä haetaan.

Vasta nykyisen globaalin sekuläärin ihmisarvopuheen näkökulmasta uskonnot näyttäytyvät taantumuksellisina. (Eettisten kehien laajentuminen olisi toki voinut olla mahdollista myös sekuläärien ideologioiden kautta, mutta jostakin syystä, kenties käytännönläheisemmästä organisaatiosta, kenties opillisista seikoista johtuen, uskonnot ovat olleet tässä suhteessa tehokkaampia levittäytyjiä.) On kuitenkin huomattava, että varsin suuri osa ihmisistä ei ulota etiikkaansa edes kansallisvaltion tasolle. Väitänkin, että ilman suuria (rauhan) uskontoja ja jopa kansallisaatteita maailmassa menisi vielä huonommin, kuin mitä nyt menee. Liian harva ihminen on vielä kypsä globaaliksi humanistiksi.

Uskontokritiikille jää kuitenkin sijansa. Se, että nurkkakuntainen ja väkivaltainen ihmisluonto ei ole pohjimmiltaan muuttunut mihinkään minkään uskonnon vallitessa, voidaan katsoa uskontojen voimattomuudeksi biologian edessä. Ehkä se on juuri sitä, mistä perisyntioppi on kotoisin, samoin kuin Paavalin kokema lankeileva kyvyttömyys toimia hyväksi ymmärtämillään tavoilla. Uskonnot eivät siis näytä lunastavan lupauksiaan: ne eivät pelasta tai vapauta ihmiskuntaa. Sen sijaan ne ovat luoneet laajoja yhteisöjä, joiden sisällä väkivallan käyttöä rajoitetaan. Sellaisina ne ovat olleet hyvä asia.

Joitakin lähteitä:
Alison Gopnick: Filosofinen vauva
Steven Pinker: The Blank Slate
Jared Diamond: Kolmas Simpanssi
René Girard: Väkivalta ja pyhä

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?