Liberalismin petos. Osa 2: juonikuvaus

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Hännikäisen ja Melenderin tyyli on selkeää ja ennen kaikkea tarkkaa. Esimerkkinä tarkkuudesta voidaan esittää jo aiemmin siteeraamani lause: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Jos sanalle ”perimmäinen” annetaan painoa, lauseen dialogivastaisuus katoaa, vaikka laajemmassa kontekstissa se onkin edelleen vahvaa. Pehmennyksiä ja ehtomääreitä on siellä, missä pitääkin: vastaanväittäjät eivät pärjää ainakaan yksittäisiä lauseita poimimalla. Tyylistä ja retoriikasta on muutenkin vaikea olla pitämättä; ovelimpien iskujen osuessa maaleihinsa saatoin vain hekotella mielessäni.

Entäpä sisältö?

Kirja jakautuu lukuihin ajassamme vallitsevien harhojen mukaan. Karkeasti kuvattuna kirja etenee seuraavasti: Liberalismi on kehittyessään pettänyt alkuperäiset ihanteensa keskittyessään oikeuksiin ja unohtaessaan velvollisuudet. Nykyajan ihminen kokee oikeuksikseen korkean kulutustason, ihailun kohteena olemisen – ja ylipäätään kaiken, mitä sattuu haluamaan. Vapauksia vaadittaessa ei huomata, miten usein positiiviset ja negatiiviset vapaudet lyövät toisiaan korville.
Postpoliittisella aikakaudella on erehdytty palvomaan yksilöä ja positiivista ajattelua: kuka tahansa voi olla voittaja, kunhan jaksaa hymyillä ja tsempata itseään ja työtovereitaan. Jokaisessa asuu pieni isoveli, joka valvoo ja vaatii suorituksia. Samalla jokaisesta on tullut kaupparatsu, joka joutuu myymään itseään tai taitojaan.
Vastuuttomaan asenteeseen kytkeytyy taistelu uhripääomasta. Jokainen ihmisryhmä haluaa esiintyä sinä heikoimpana ja päähän potkituimpana joukkona, joka kaipaa yhteiskunnan erityistä hoivaa ja huolenpitoa. Yhtä lailla valkoiset heteromiehet kuin värilliset lesbotkin ulkoistavat vastuun omasta elämästään sille toiselle, joka valtaa muka käyttää. Olennaista on, että vääryys ei ole koskaan oma vika.
Historiaa luetaan jälkiviisaasti, ja parhaissa tapauksissa ”liberaalit” luottavat julkiseen keskusteluun niin vähän, että joitakin historian tulkintoja kriminalisoidaan.

Päälinjojen osalta Hännikäisen ja Melenderin aikalaisanalyysiin on helppo yhtyä. Oikeassa ovat, ja kokonaisuutena kirja on mainiota luettavaa.

On myös ongelmakohtia. Pamfletistit osoittavat aivan oikein, että on erilaisia liberalismeja ja erilaisia konservatismeja. Liberalismin ja konservativismin alat ovat kuitenkin paljon kapeampia, kuin vaikkapa ”arvokonservatismi”. Kannatan sekä liberaaleja että konservatiivisia arvoja. Useimmat meistä ovat lokaaleja liberalisteja tai konservatiiveja, kun taas universaaliliberaalit tai -konservatiivit näyttävät enemmän tai vähemmän satuolennoilta. Tämä on myös Liberalismin petoksen yksi ydinajatuksista. Siitä huolimatta kirjoittajat näkevät kritiikkinsä kohteen varsin usein nimen omaan ”liberaaleina”. Esimerkiksi lainsäädännöllä sananvapautta rajoittavat ihmiset nimetään surutta ”[arvo]liberaaleiksi”, vaikka on ilmeistä että juuri käsiteltävän erityiskysymyksen kohdalla puhutaan lokaaleista antiliberaaleista.

Kirjan suurimmat heikkoudet osuvat viimeiseen, historiatulkintoja käsittelevään lukuun. Sekin on isolla pensselillä sudittua asiaa, mutta eräät sen painotukset ja kirjoittamisen sävyt – enemmän rivien välit kuin se, mitä riveillä tarkalleen ottaen sanotaan – antavat hetkittäin vastenmielisen vaikutelman. Lisäksi vähintäänkin jomman kumman kirjoittajan sortuminen eräänlaiseen ryhmän harhaan estää häntä/heitä ymmärtämästä tai edes haluamasta ymmärtää vastapuoltaan. Tätä voinee pitää jonkinlaisena metodisena epädialogisuutena, johon pamfletti kirjallisuuden lajina hyvin helposti houkuttelee (tuttua myös itselleni).

(Ekskurssi. Kyseessä voisi myös olla vajavainen mielenteoria. Tähän tapaan: itseään hyvinä ihmisinä pitävät saattavat helposti – ja virheellisesti – uskoa muidenkin ihmisten hyvyyteen ja vaalia vaikkapa anarkistisia ajatuksia. Vastaavasti mielipiteisiinsä lukkiutuva ihmistyyppi saattaa kuvitella muidenkin olevan samanlaisia joustamattomia jääräpäitä. Ihmisten käsitykset ihmisistä siis todella kertovat – eivät ainoastaan heidän käsityksistään, vaan – ihmisistä. Tästä johtuen myös vastapuolen ihmiskuva on tyypillisesti aivan validi, vaikkei kerrokaan koko totuutta.)

Pari esimerkkiä:

Tekijät nostavat ikään kuin naurettavaksi esimerkiksi (Theodore Dalrymplen esittelemän) nuoren naisen, joka halusi opiskella historiaa ja oli erityisen kiinnostunut Ruandan kansanmurhasta. Nainen ei kuitenkaan tiennyt kansanmurhan taustoista sen enempää, kuin mitä oli Hotelli Ruandasta oppinut, mutta piti joukkomurhaamista pahana asiana. En näe tapauksen hassuutta. Omasta mielestäni tietämättömyys on nimittäin yksi parhaista syistä opiskella jotakin asiaa.

Heidi Hautalan ehdotus taistolaisaikaa ruotivan totuuskomission perustamisesta saa myös osakseen ymmärtämättömyyttä tihkuvan käsittelyn. Pamfletistit olettavat, että taistolaisvääryyksille halutaan tuomiota, ja ehdotusta pidetään erityisen koomisena vihreän poliitikon esittämänä. Koomisuus katoaa, jos muistetaan, että totuuskomissioiden merkitys Etelä-Afrikassakaan ei ollut tuomioiden julistamisessa vaan pöydän putsaamisessa, jonka jälkeen ihmiset pystyivät elämään rauhassa yhdessä ilman, että yllä leijuisi koston ja katkeruuden ilmapiiri. Hautalan ehdotus onkin kaikkein selkeimmin nähtävissä toivomuksena, että taistolaisjuttujen – kenties erityisesti Satu Hassin taistolaisnuoruuden – annettaisiin jo jäädä historiaan.

Entä onko Kari Hukkilan kuvaus Pariisissa sulavasti hengailevien algerialaisnuorten ja paikalle saapuvasta kantaranskalaisesta humalaisesta ja haisevasta Algerian sodan veteraanista myyttisen toiseuden ihailua ja meikäläisyyden halveksuntaa? Algerialaisten romantisoimista luultavasti, mutta edustaako tuo sotaveteraani sittenkään meikäläisyyttä? Asiayhteydessään – Kerettiläisesseet-kokoelmassa – mies edustaa ennemminkin ranskalaista, Algeriassa rumaa jälkeä tehnyttä väkivaltakoneistoa kuin meikäläisyyttä yleisesti. Osuvampiakin esimerkkejä pointin konkretisoimiseksi olisi voinut näyttää.

Mutta kyllä: ajatuksia kirja herättää, jopa siinä määrin että palaillen niihin vielä lähiaikoina.

Terrorismista

Breivik on julistettu mielisairaaksi monin sanakääntein.

Sairaus on ilmaus sille, mistä naiivissa tieteellis-medikalisoituneessa puheessa ei enää voida puhua pahuutena, koska luonto on vain arvovapaata fysiikkaa ja kemiaa. (Painotan sanaa ”naiivi”, sillä tieteellis-medikalisoitunut maailmankuva voi olla paljon sofistikoituneempikin.) Tässä ajattelutavassa ihmisen kyky kauheuksiin on häiriö tai vika hänen biologisessa tasapainossaan (paitsi jos kauheuksia toteutetaan järjestelmän osana, kuten ylhäältä käsin ohjattuna sotilaana), jotakin, mikä ei ei ole osa meidän normaalien, terveiden ihmisten maailmaa. Breivikin olisi pitänyt saada oikeaa hoitoa ja lääkkeet kohdalleen, tai jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, hänet olisi pitänyt saada suljetulle osastolle.

Breivikin nimeäminen hulluksi ajaa toki sitäkin agendaa, että hänen tekemisiltään viedään pohjaa pois. Aivan kuten koulukiusaamisen selittäminen sillä että kiusaaja itse on niin onneton surkimus, kaikkein säälittävin tapaus, pyrkii vähentämään kiusaajan nauttimaa kunnioitusta, vie hulluksi nimeäminen ihmiseltä kaiken uskottavuuden. Näin käytettynä hulluksi nimeämisellä on moraaliset tavoitteet, mutta kuten koulukiusaajien kohdalta jo tiedetään, nämä tavoitteet eivät takaa väitteen totuudellisuutta.

Yksi Breivikin hulluksijulistajista on hänen asianajajansa: ”Breivik on erittäin kylmä ihminen, joka vihaa kaikkia, jotka uskovat länsimaiseen demokratiaan eivätkä näin jaa hänen näkemyksiään.” Tällä saattaa olla puolustusstrategiaa pohjustava tavoite. Kyky ja halu uhrata ihmishenkiä kylmästi on kuitenkin sitä, mitä erinäisten sotaa käyvien valtioiden johtajat tekevät jatkuvasti. Breivik itse kokee tekemisensä olevan sodankäyntiä.

Psykopaatti Breivik tuskin kuitenkaan oli. Psykopaatit eivät aja elämäänsä karille poliittisten tai muidenkaan ulkoisten päämäärien vuoksi, uhrautuminen on heille ylipäätään vierasta, ja sen vuoksi heitä onkin terroristien joukossa jopa suhteellisesti vähemmän kuin muussa väestössä. Muitakaan vakavia mielenterveysongelmia terroristeilla ei ole enempää kuin tavallisilla ihmisillä.* Todettakoon vielä, että valtaosa psykopaateista, narsisteista ja ”hulluista” ei ole massamurhaajia eivätkä mielenterveysongelmat yksinään selitä oikein mitään.

* * *

Markus Määttäsen Aamulehdessä puhuttanut kirjoitus Tytön puute sairastuttaa miehenalun, vaikka onkin yksinkertaistuksessaan hassu, saattaa selitysyrityksenä sivuuttaa jotakin todellisempaa. Länsimaisten terroristien profilointi (tosin 30 vuotta sitten) osoitti, että tyypillisin terroristi on urbaanissa ympäristössä asuva naimaton mies, keski- tai ylemmän luokan kasvatti, jolla on todennäköisesti hieman äärimmäisiä poliittisia ajatuksia.

Olisiko kaikki pillun puutteessa elävät ATM:t siis asetettava erityisen tarkkailun alaisiksi? Suposta tulisi näin merkittävä (täys)työllistäjä, mutta pelkäänpä, että saavutetut edut olisivat pieniä verrattuna siihen mitä samalla menetettäisiin.

Huomattakoon, että pillun puute on kuitenkin sosiaalisen integroitumattomuuden muoto yhteiskunnassa, joka on perinteisesti tulkittuna rakentunut perheinstituution varaan. Traditionalisti tai konservatiivi, joka ei ole parisuhteessa, ei ole aivan löytänyt paikkaansa yhteisössä, vaan on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden muodot voivat olla muitakin. Yhteenkuuluvuuden tarve on kuitenkin eräs terroristeja yleisesti yhdistävä tekijä.

Vapaamuuraripyssymiehen elämä erilaisiin järjestöihin hakeutuvana mutta niihin sopeutumattomana sekä miehen tuhatvuotiseen Pyhän Sodan historiaan liittävä manifesti korostavat tätä puolta. Breivik haluaa olla osa jotakin itseään suurempaa ja tärkeämpää.

Eräs terroristien vaalimista yhteenkuuluvuuden muodoista on nationalismi. Kaikki eurooppalaiset nationalistit eivät ole terroristeja, mutta suurin osa Euroopan terroristeista on eurooppalaisia nationalisteja (ja tämä, toisin kuin Halla-ahonkin allekirjoittama hokema muslimeista ja terroristeista, on totta). Tähän nationalistien joukkoon kuuluu myös Breivik.

* * *

Oliko Breivikin teon todella tarkoitus teollaan puolustaa eurooppalaista ylivertaisuutta? Tekemällä juuri sitä, mistä islamia syyttää?

Islamistit ja halla-aholaiset ovat kyllä monessa suhteessa samasta puusta veistettyjä. Molemmat konservatiiviryhmät ovat (joissain suhteissa aiheellisestikin) kauhuissaan siitä, ettei maailma pysy ennallaan. Kummatkin taistelevat pohjimmaltaan samaa vihollista, globalisaation kiihdyttämää relativistisen arvotyhjiön kasvua vastaan. Rusinat, pullat, lapset ja pesuvedet ovat monella arvokonservatiivilla sekaisin tai väärissä paikoissa. Molemmat ryhmät kokevat, että juuri heidän arvonsa ovat ylenkatsottuja, vaikka tosiasiassa relativistisessa, postmodernissa maailmassa ylenkatsottuja ovat arvot ylipäätään. Ryhmät myös elävät toisistaan, sillä ne ovat pelon lisäksi pitkälti viholliskuvien varaan rakennettuja. Niiden taustalla olevat aatemaailmat ovat niin samankaltaisia, ettei ole ihme, että kummastakin ryhmästä nousee myös samanlaisia keinoja käyttäviä ihmisiä (lasken samaan joukkoon myös taannoiset pride-kulkueen kaasuttajat). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki islamistit, nationalistit tai monokulturalistit kannattaisivat terrorismia. Varmaankaan suurin osa ei kannata.

Olen sananvapauden vankka puolustaja. Sanat (myös Jussi ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” Halla-ahon aina asiayhteydestään irrotetut) ovat kuitenkin tekoja, ja jokaisen meistä tulisi kantaa tekemisistään vastuuta. Ilman ympärillä supateltavaa tai joskus ääneen huudettuakin vihapuhetta terroriteko ei synnytä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota terroristi hakee. Jos ymmärrämme terroristia ja sanomme: ”Itsekin oikeastaan haluaisin tehdä noin, mutta…”, olemme jo sanoneet huonoja sanoja ja antaneet tukemme seuraavalle saman aiheen puolesta pommittajalle. Samaan syyllistymme, jos väitämme, että syyllinen on joku muu, kuin terroristi itse (esimerkiksi uhrien edustaja tai poliitikko). Poliitikot vastaavat monesta asiasta, mutta terroristin ja sanoja suustaan päästelevien ihmisten on vastattava omistaan. Ristiretkistä ja jihadeista on sanouduttava selkeästi irti jo ennen niiden aktualisoitumista, ei vasta ruumiiden keskellä.

* * *

* * *

* Tämän blogauksen profilointiviitteet ovat tutkimusyhteenvedosta Randy Borum: Psychology of Terrorism.

Vasemmistolaisesta taiteesta

Kuvataiteilija, tutkija ja kuraattori Mikko Ijäs kirjoitti tämän päivän Hesarin yleisönosastolle kirjoituksen, jonka käytännöllisessä ajattelussa oli paljon kannattamaani asiaa, mutta jonka taustateoretisoinnit menivät ehkä hivenen metsään.

Kysymys koski taiteen vasemmistoistuneisuutta.

Ijäs osoitti vasemmisto-oikeisto-jaon historiallisen taustan: jossakin Ranskan vallankumouksessa vasemmisto ajoi tasavaltalaisuutta ja vastusti vanhaa valtaa. Oikeiston tehtävä oli konservatiivinen (=säilyttävä).

Vuosisatojen ajan rajalinjat on nähty melko yhtenäisenä: konservatiivinen oikeisto on pyrkinyt säilyttämään niin valta-asetelmia kuin tapakulttuuriakin, samalla kun vasemmisto on pyrkinyt näitä romuttamaan. Yhtä asiaa on kuitenkin harvoin huomattu: se, mitä oikeisto on pyrkinyt säilyttämään, on ollut eri aikoina eri asioita, ja niinpä tämän hetken oikeisto kannattaakin jotain aivan muuta kuin mitä Ranskan ensimmäisen vallankumouksen oikeisto kannatti.

Tätä ei huomannut Ijäskään kirjoittaessaan:

Vasemmiston ideologiaan on usein liitetty oikeudenmukaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo ja julkisten palveluiden tärkeys. Kirkon ja oikeistolaisuuden ideologiat kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä, kun taas vasemmistolaisuuden ja darwinismin ajatukset ovat samansuuntaiset.

Jos lainkaan pysähdymme kuuntelemaan kirkkomme piispojen julkilausumia, huomaamme, että ne ajavat nimenomaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa (poislukien kirkon himppasen kieroutunut seksuaalietiikka). Tästä oikeistolainen yritystoiminta on usein piispoja moittinutkin. Kirkko on nykyään yksi näkyvimmistä vasemmistolaisista instituutioista tässä maassa.

On myös vaikea kuvitella, miten darwinismi kytkeytyy yhteen tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Darwinismi kun on perustaltaan nihilistinen tieteellinen teoria. (Tai no, toki ihmiset ovat luonnontieteen edessä tasa-arvoisia: darwinismissa kenen tahansa ihmisen arvo on tasan nolla, eikä oikeudenmukaisuus lainkaan kuulu sen alla käytävään keskusteluun.) Sen sijaan darwinistinen ajattelu hallitsee oikeistolaista taloustiedettä, jonka mukaan elinkelpoisimpia järjestelmiä kehittyy kilpailun kautta, jossa parhaat pärjäävät ja heikoimmat katoavat.

Mielenkiintoisella tavalla (post)moderni vasemmisto onkin ottanut itselleen konservatiivisen tehtävän: ihmisten välisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja julkisten palveluiden säilyttämisen maailmassa, jota (post)moderni oikeisto on viemässä nihilistisen, persoonattoman ja välinpitämättömän  rahatalouden käsiin.

Mikä tekee vasemmisto-oikeisto -puheen tässä tilanteessa enää mahdolliseksi?

Valta. Valtarakennelmien suhteen vasemmisto on edelleen oppositiossa, oikeisto säilyttävässä asemassa. (Käsitteiden selventämiseksi huomautettakoon, että Neuvostoliitossa vanhan linjan kommunistit olivat oikeistoa ja uudistusmieliset vasemmistoa.)

Entä mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?

Tunnustan kirjailijana Sartren ajatuksen omakseni: kirjallisuuden tehtävä on olla kriittistä suhteessa suhteessa vallitseviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kirjallisuuden tehtävä on sanoa: ei. Tässä suhteessa kysymys on nimenomaan vasemmistolaisuudesta – puoluerajoista ja taustateorioista piittaamatta.

Tunnustan Heideggerin ajatuksen taiteesta tapahtumana, jossa teos avaa kokijalle jotakin uutta ja hämmentävää, saa tämän näkemään olemisensa uudessa valossa. Tämä uuden haasteen tuominen sinne, mitä on pidetty entuudestaan vakaana ja totena, on myös vasemmistolaisuuden alkuperäistä toiminta-aluetta.

Tunnistan itsenin Unabomberin nykyaikaisen vasemmiston kuvauksesta: Arvoni ovat porvarillisia. Oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja ihmisarvo ovat porvarillisia arvoja, jotka olen lapsuudessani omaksunut kokoomusta äänestäneeltä isältäni. Pidän näiden arvojen puolesta vänkäämistä, en pelkästään taiteilijan, vaan myös jokaisen muun ihmisen tehtävänä.

Erillisissä kysymyksissä mielipiteet menevät varmasti ristiin. Hyvä taiteilija kuitenkin ajattelee. Se on osa hänen toimintaansa. Millainen olisi taiteilija, joka näkisi tehtävänsä ja arvonsa toisin? Taiteilija, joka ei suhtautuisi kriittisesti vallankäyttöön? Taiteilija, joka ei pyrkisi haastamaan vallitsevaa todellisuutta millään tasolla?

Se olisi oikeistolainen taiteilija.