Vasemmistolaisesta taiteesta

Kuvataiteilija, tutkija ja kuraattori Mikko Ijäs kirjoitti tämän päivän Hesarin yleisönosastolle kirjoituksen, jonka käytännöllisessä ajattelussa oli paljon kannattamaani asiaa, mutta jonka taustateoretisoinnit menivät ehkä hivenen metsään.

Kysymys koski taiteen vasemmistoistuneisuutta.

Ijäs osoitti vasemmisto-oikeisto-jaon historiallisen taustan: jossakin Ranskan vallankumouksessa vasemmisto ajoi tasavaltalaisuutta ja vastusti vanhaa valtaa. Oikeiston tehtävä oli konservatiivinen (=säilyttävä).

Vuosisatojen ajan rajalinjat on nähty melko yhtenäisenä: konservatiivinen oikeisto on pyrkinyt säilyttämään niin valta-asetelmia kuin tapakulttuuriakin, samalla kun vasemmisto on pyrkinyt näitä romuttamaan. Yhtä asiaa on kuitenkin harvoin huomattu: se, mitä oikeisto on pyrkinyt säilyttämään, on ollut eri aikoina eri asioita, ja niinpä tämän hetken oikeisto kannattaakin jotain aivan muuta kuin mitä Ranskan ensimmäisen vallankumouksen oikeisto kannatti.

Tätä ei huomannut Ijäskään kirjoittaessaan:

Vasemmiston ideologiaan on usein liitetty oikeudenmukaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo ja julkisten palveluiden tärkeys. Kirkon ja oikeistolaisuuden ideologiat kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä, kun taas vasemmistolaisuuden ja darwinismin ajatukset ovat samansuuntaiset.

Jos lainkaan pysähdymme kuuntelemaan kirkkomme piispojen julkilausumia, huomaamme, että ne ajavat nimenomaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa (poislukien kirkon himppasen kieroutunut seksuaalietiikka). Tästä oikeistolainen yritystoiminta on usein piispoja moittinutkin. Kirkko on nykyään yksi näkyvimmistä vasemmistolaisista instituutioista tässä maassa.

On myös vaikea kuvitella, miten darwinismi kytkeytyy yhteen tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Darwinismi kun on perustaltaan nihilistinen tieteellinen teoria. (Tai no, toki ihmiset ovat luonnontieteen edessä tasa-arvoisia: darwinismissa kenen tahansa ihmisen arvo on tasan nolla, eikä oikeudenmukaisuus lainkaan kuulu sen alla käytävään keskusteluun.) Sen sijaan darwinistinen ajattelu hallitsee oikeistolaista taloustiedettä, jonka mukaan elinkelpoisimpia järjestelmiä kehittyy kilpailun kautta, jossa parhaat pärjäävät ja heikoimmat katoavat.

Mielenkiintoisella tavalla (post)moderni vasemmisto onkin ottanut itselleen konservatiivisen tehtävän: ihmisten välisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja julkisten palveluiden säilyttämisen maailmassa, jota (post)moderni oikeisto on viemässä nihilistisen, persoonattoman ja välinpitämättömän  rahatalouden käsiin.

Mikä tekee vasemmisto-oikeisto -puheen tässä tilanteessa enää mahdolliseksi?

Valta. Valtarakennelmien suhteen vasemmisto on edelleen oppositiossa, oikeisto säilyttävässä asemassa. (Käsitteiden selventämiseksi huomautettakoon, että Neuvostoliitossa vanhan linjan kommunistit olivat oikeistoa ja uudistusmieliset vasemmistoa.)

Entä mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?

Tunnustan kirjailijana Sartren ajatuksen omakseni: kirjallisuuden tehtävä on olla kriittistä suhteessa suhteessa vallitseviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kirjallisuuden tehtävä on sanoa: ei. Tässä suhteessa kysymys on nimenomaan vasemmistolaisuudesta – puoluerajoista ja taustateorioista piittaamatta.

Tunnustan Heideggerin ajatuksen taiteesta tapahtumana, jossa teos avaa kokijalle jotakin uutta ja hämmentävää, saa tämän näkemään olemisensa uudessa valossa. Tämä uuden haasteen tuominen sinne, mitä on pidetty entuudestaan vakaana ja totena, on myös vasemmistolaisuuden alkuperäistä toiminta-aluetta.

Tunnistan itsenin Unabomberin nykyaikaisen vasemmiston kuvauksesta: Arvoni ovat porvarillisia. Oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja ihmisarvo ovat porvarillisia arvoja, jotka olen lapsuudessani omaksunut kokoomusta äänestäneeltä isältäni. Pidän näiden arvojen puolesta vänkäämistä, en pelkästään taiteilijan, vaan myös jokaisen muun ihmisen tehtävänä.

Erillisissä kysymyksissä mielipiteet menevät varmasti ristiin. Hyvä taiteilija kuitenkin ajattelee. Se on osa hänen toimintaansa. Millainen olisi taiteilija, joka näkisi tehtävänsä ja arvonsa toisin? Taiteilija, joka ei suhtautuisi kriittisesti vallankäyttöön? Taiteilija, joka ei pyrkisi haastamaan vallitsevaa todellisuutta millään tasolla?

Se olisi oikeistolainen taiteilija.

Taiteilija ja kylähullu

Mummo Mynämäeltä ajatteli kehittää uusälyttömyyden ajatuksia maalaismaiseen suuntaan. Kannatan ajatusta lämpimästi ja mietin, mitä eroa on modernilla taiteilijalla ja kylähullulla.

Kun miettii, millaisia ovat vaikkapa Ars 2009 -näyttelyn teokset Kiasmassa tai kokeelliset performanssit milloin missäkin… Ajatelkaa vaikka saitä jättivaginaa kuljetellutta taiteilijaa viime (?) kesänä…

Ero taiteilijan ja kylähullun välillä vaikuttaa lähinnä sosiaaliselta.

Tai oikeastaan kylähulluus on taidetta vahvimmimmillaan. Se asettuu vaihtoehdoksi ja haasteeksi yhteisön normeille ja vaatii reaktiota. Ensireaktio on tavallisesti se luonnollisin: naureskelu ja oudoksunta. Kylähullut ovat kuitenkin jättäneet syviä jälkiä paikallishistorioihin.

Isossa kaupungissa kylähulluja on enemmän, ja he voivat löytää toisensa. Taiteelliseen alakulttuuriin suhtaudutaan toisin kuin erillisiin yksilöihin. Ne ovat taas niitä taiteilijoita.

Outouden sallivassa modernissa kaupunkiympäristössä originellit ratkaisut eivät näyttäydy vahvasti puhuttelevana haasteena samalla tavoin kuin maalla joskus ennen.  Kylähulluus on osa kaupungin normistoa eikä ehkä vaadi samanlaista rohkeutta ja mielenlujuutta kuin joissakin osissa maaseutuamme tai historiaamme. Vastaavasti kummallisten kokeilujen välitön ainakin impakti tai haaste rajoittuu helposti kylähullujen vertaisryhmän sisään.

Onkin kysyttävä, onko modernilla taiteilijalla mitään mahdollisuutta samanlaiseen impaktiin kuin kylähulluilla oli? Onko sielukkaalla älyttömyydellä enää haastevoimaa? (Sieluttomalla on: kissantappajat ja ”todellisiin surrealistisiin tekoihin” ryhtyvät ammuskelijat jättävät kulttuuriimme jälkensä.) Miten rikkoa dadaistisen yhteiskunnan käytösnormeja?