Avainsana: Terrorismi

Terrorismista

Breivik on julistettu mielisairaaksi monin sanakääntein.

Sairaus on ilmaus sille, mistä naiivissa tieteellis-medikalisoituneessa puheessa ei enää voida puhua pahuutena, koska luonto on vain arvovapaata fysiikkaa ja kemiaa. (Painotan sanaa ”naiivi”, sillä tieteellis-medikalisoitunut maailmankuva voi olla paljon sofistikoituneempikin.) Tässä ajattelutavassa ihmisen kyky kauheuksiin on häiriö tai vika hänen biologisessa tasapainossaan (paitsi jos kauheuksia toteutetaan järjestelmän osana, kuten ylhäältä käsin ohjattuna sotilaana), jotakin, mikä ei ei ole osa meidän normaalien, terveiden ihmisten maailmaa. Breivikin olisi pitänyt saada oikeaa hoitoa ja lääkkeet kohdalleen, tai jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, hänet olisi pitänyt saada suljetulle osastolle.

Breivikin nimeäminen hulluksi ajaa toki sitäkin agendaa, että hänen tekemisiltään viedään pohjaa pois. Aivan kuten koulukiusaamisen selittäminen sillä että kiusaaja itse on niin onneton surkimus, kaikkein säälittävin tapaus, pyrkii vähentämään kiusaajan nauttimaa kunnioitusta, vie hulluksi nimeäminen ihmiseltä kaiken uskottavuuden. Näin käytettynä hulluksi nimeämisellä on moraaliset tavoitteet, mutta kuten koulukiusaajien kohdalta jo tiedetään, nämä tavoitteet eivät takaa väitteen totuudellisuutta.

Yksi Breivikin hulluksijulistajista on hänen asianajajansa: ”Breivik on erittäin kylmä ihminen, joka vihaa kaikkia, jotka uskovat länsimaiseen demokratiaan eivätkä näin jaa hänen näkemyksiään.” Tällä saattaa olla puolustusstrategiaa pohjustava tavoite. Kyky ja halu uhrata ihmishenkiä kylmästi on kuitenkin sitä, mitä erinäisten sotaa käyvien valtioiden johtajat tekevät jatkuvasti. Breivik itse kokee tekemisensä olevan sodankäyntiä.

Psykopaatti Breivik tuskin kuitenkaan oli. Psykopaatit eivät aja elämäänsä karille poliittisten tai muidenkaan ulkoisten päämäärien vuoksi, uhrautuminen on heille ylipäätään vierasta, ja sen vuoksi heitä onkin terroristien joukossa jopa suhteellisesti vähemmän kuin muussa väestössä. Muitakaan vakavia mielenterveysongelmia terroristeilla ei ole enempää kuin tavallisilla ihmisillä.* Todettakoon vielä, että valtaosa psykopaateista, narsisteista ja ”hulluista” ei ole massamurhaajia eivätkä mielenterveysongelmat yksinään selitä oikein mitään.

* * *

Markus Määttäsen Aamulehdessä puhuttanut kirjoitus Tytön puute sairastuttaa miehenalun, vaikka onkin yksinkertaistuksessaan hassu, saattaa selitysyrityksenä sivuuttaa jotakin todellisempaa. Länsimaisten terroristien profilointi (tosin 30 vuotta sitten) osoitti, että tyypillisin terroristi on urbaanissa ympäristössä asuva naimaton mies, keski- tai ylemmän luokan kasvatti, jolla on todennäköisesti hieman äärimmäisiä poliittisia ajatuksia.

Olisiko kaikki pillun puutteessa elävät ATM:t siis asetettava erityisen tarkkailun alaisiksi? Suposta tulisi näin merkittävä (täys)työllistäjä, mutta pelkäänpä, että saavutetut edut olisivat pieniä verrattuna siihen mitä samalla menetettäisiin.

Huomattakoon, että pillun puute on kuitenkin sosiaalisen integroitumattomuuden muoto yhteiskunnassa, joka on perinteisesti tulkittuna rakentunut perheinstituution varaan. Traditionalisti tai konservatiivi, joka ei ole parisuhteessa, ei ole aivan löytänyt paikkaansa yhteisössä, vaan on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden muodot voivat olla muitakin. Yhteenkuuluvuuden tarve on kuitenkin eräs terroristeja yleisesti yhdistävä tekijä.

Vapaamuuraripyssymiehen elämä erilaisiin järjestöihin hakeutuvana mutta niihin sopeutumattomana sekä miehen tuhatvuotiseen Pyhän Sodan historiaan liittävä manifesti korostavat tätä puolta. Breivik haluaa olla osa jotakin itseään suurempaa ja tärkeämpää.

Eräs terroristien vaalimista yhteenkuuluvuuden muodoista on nationalismi. Kaikki eurooppalaiset nationalistit eivät ole terroristeja, mutta suurin osa Euroopan terroristeista on eurooppalaisia nationalisteja (ja tämä, toisin kuin Halla-ahonkin allekirjoittama hokema muslimeista ja terroristeista, on totta). Tähän nationalistien joukkoon kuuluu myös Breivik.

* * *

Oliko Breivikin teon todella tarkoitus teollaan puolustaa eurooppalaista ylivertaisuutta? Tekemällä juuri sitä, mistä islamia syyttää?

Islamistit ja halla-aholaiset ovat kyllä monessa suhteessa samasta puusta veistettyjä. Molemmat konservatiiviryhmät ovat (joissain suhteissa aiheellisestikin) kauhuissaan siitä, ettei maailma pysy ennallaan. Kummatkin taistelevat pohjimmaltaan samaa vihollista, globalisaation kiihdyttämää relativistisen arvotyhjiön kasvua vastaan. Rusinat, pullat, lapset ja pesuvedet ovat monella arvokonservatiivilla sekaisin tai väärissä paikoissa. Molemmat ryhmät kokevat, että juuri heidän arvonsa ovat ylenkatsottuja, vaikka tosiasiassa relativistisessa, postmodernissa maailmassa ylenkatsottuja ovat arvot ylipäätään. Ryhmät myös elävät toisistaan, sillä ne ovat pelon lisäksi pitkälti viholliskuvien varaan rakennettuja. Niiden taustalla olevat aatemaailmat ovat niin samankaltaisia, ettei ole ihme, että kummastakin ryhmästä nousee myös samanlaisia keinoja käyttäviä ihmisiä (lasken samaan joukkoon myös taannoiset pride-kulkueen kaasuttajat). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki islamistit, nationalistit tai monokulturalistit kannattaisivat terrorismia. Varmaankaan suurin osa ei kannata.

Olen sananvapauden vankka puolustaja. Sanat (myös Jussi ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” Halla-ahon aina asiayhteydestään irrotetut) ovat kuitenkin tekoja, ja jokaisen meistä tulisi kantaa tekemisistään vastuuta. Ilman ympärillä supateltavaa tai joskus ääneen huudettuakin vihapuhetta terroriteko ei synnytä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota terroristi hakee. Jos ymmärrämme terroristia ja sanomme: ”Itsekin oikeastaan haluaisin tehdä noin, mutta…”, olemme jo sanoneet huonoja sanoja ja antaneet tukemme seuraavalle saman aiheen puolesta pommittajalle. Samaan syyllistymme, jos väitämme, että syyllinen on joku muu, kuin terroristi itse (esimerkiksi uhrien edustaja tai poliitikko). Poliitikot vastaavat monesta asiasta, mutta terroristin ja sanoja suustaan päästelevien ihmisten on vastattava omistaan. Ristiretkistä ja jihadeista on sanouduttava selkeästi irti jo ennen niiden aktualisoitumista, ei vasta ruumiiden keskellä.

* * *

* * *

* Tämän blogauksen profilointiviitteet ovat tutkimusyhteenvedosta Randy Borum: Psychology of Terrorism.

Minustako salaliittoteoreetikko?

13.9. duumassa FSB-yhteyksistään tunnettu puhemies Gennadi Seleznev kertoi liittoneuvostolle,että asuinkerrostalo oli räjäytetty Volgodonskissa. Todellisuudessa tuona päivänä pommi oli räjähtänyt Moskovassa. Volgodonskissa kerrostalo räjäytettiin vasta kolme päivää myöhemmin 16. syyskuuta.

Luin juuri Hannu Yli-Karjanmaan kirjan Valtiot ja terrorismi. Lopputulos: hämmentynyt mielentila.

Ei ollut uutinen, että esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Venäjä ovat terroristivaltioita siinä kuin erinäiset Aasian ja Afrikan maat. Näiden valtioiden tiedustelujärjestöt ovat rahoittaneet, aseistaneet ja kouluttaneet terroristeja milloin missäkin ja milloin mistäkin syistä. Ei ollut uutinen, että sotia perustellaan valheellisella propagandalla (kuten vaikkapa Irakin joukkotuhoaseilla). Isommat ja pienemmät Mainilan laukaukset, false flag -operaatiot ja vastaavat eivät olleet uutinen nekään.

Mutta kun lukee aiheesta lähemmäs 400-sivuisen, eritasoista informaatiota tursuavan teoksen, alkaa asia vaikuttaa emotionaalisesti. Kertomusten vyöry tekee tehtävänsä: erilliset tapaukset eivät enää näyttäydykään erillisinä tapauksina vaan yleisenä toimintatapana. Sitä vain äkkiä ymmärtää sen, minkä on aina tiennyt: sotilallinen toiminta vaatii välttämättä vallankäyttöä ja -käyttäjiä, joille ihmishenki on kulutustavaraa, ja joiden on oltava valmis uhraamaan myös omiaan.

Kun sotilaallisen ja hallinnollisen vallan käyttäjät ovat kerran toisensa jälkeen jääneet kiinni valheista, osoittaneet epäluotettavuutensa ja kyvykkyytensä ihmisten – myös siviilien – tappamiseen, olemme arvoituksen edessä: miksi kovin moni edelleen luottaa vallankäyttäjiin, heidän rehellisyyteensä ja hyvään tahtoonsa? Miksi nielemme virallisia kertomuksia niin paljon helpommin kuin epävirallisia?

Edellisenä päivänä, maanantaina syyskuun 10. päivä puolustusministeri Donald Rumsfeld oli ilmoittanut tiedotusvälineille, että Pentagonin tileiltä on 2300 miljardia dollaria kateissa. […] uutinen jäi seuravan päivän tapahtumien alle ja lähes unohtui. […]Arlingtonin kunnan palolaitoksen raportin mukaan Pentagonissa tuhoutui arvokasta kirjanpitoaineistoa.

Jos viralliset tahot eivät ole luotettavia, niin miten on epävirallisten laita? Yli-Karjanmaa toteaa esipuheessaan, ettei ole paljoakaan tehnyt alkuperäistutkimusta. Kirjassa esitetyt tiedot ovat muiden koostamia ja – tässä tullaan ehkä teoksen isoimpaan ja vakavimpaan heikkouteen – pääosin internetissä julkaistuja.

Kun kirjan yli tuhannesta lähdeviitteestä suurin osa osoittaa nettiin, asettuvat kirjassa esitetyt tiedot huomattavasti vakavamman epäilyksen alaisiksi, kuin jos viitteet osoittaisivat painettuihin lähteisiin. Sillä vaikka täällä netissä onkin näytillä paljon oikeaa oikeaa ja varmistettua tietoa, on täällä myös järkyttävät määrät perättömiä huhuja, tahallista disinformaatiota, valepersoonia ja mitä ikinä osaamme kuvitella. Ilman pienintäkään kriittistä käsittelyä ennen julkaisemista. Internet on osoittanut epäluotettavuutensa vielä useammin kuin kaikki maailman hallitukset, ja niinpä Valtiot ja terrorismi -kirjan lukija kokee astuneensa hyllyvälle suolle: Osa jalansijoista on varmasti kantavia, mutta yhtä hyvin lukija saattaa kävellä uskonsa varassa vetten päällä.

Skeptisistisen ravisteluherätyksen teos joka tapauksessa tarjoaa. Syntyy vahva vaikutelma siitä, että vallitsevat selitykset esimerkiksi 9/11 -iskuista ja niiden tekijöistä ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Iskujen ympärillä puuhaavat salaliittoteoreetikot eivät ehkä olekaan aivan niin hassu ilmiö, kuin mitä saatamme helposti kuvitella.

Tuona päivänä sekä FAA että NORAD tuntuivat olevan ”ihan pihalla”. On myös mahdollista, että juuri tämän seikan peittämiseksi asioista on valehdeltu niin paljon.

Yli-Karjanmaa lopettaa teoksensa päällisin puolin kohtuullisen näköisen toiveeseen:

Toivon tämän kirjan herättäneen lukijassa mielenkiinnon lähteä kyseenalaistamaan ja hakemaan lisää tietoa.

Toiveen ensimmäinen puoli toteutuu helposti. Jälkimmäinen näyttää sitäkin vaikeammalta. Mistä kiinnostuneen tulisi aloittaa? Kuinka erottaa luotettava tieto epäluotettavasta? Siinähän joutuu kahlaamaan kaulaansa myöten kuravedessä; keskittyisinkö sittenkin aivan muihin kysymyksiin?

Viimeisessä luvussa hahmottellaan terrorismin orwellilaisia seurauksia: Jatkuvan sodan ajatus, kidutuksia, salaisia vankiloita, ase- ja vakoiluteknologian kasvavaa rahoitusta, koko ajan tiukempia turvatarkastuksia lentokentillä, sotilaita kaduilla, kattavampaa valvontaa…

* * *

William Gibsonin Neurovelho-kirjasta kerrotaan usein anekdoottia, jonka mukaan joku kenraali oli kirjan luettuaan antanut sen teknologiaa kehittelevän osaston käsiin ja sanonut: ”Haluan tuollaisen.”

Entäpä jos…

Vuosi 1949. Kenraali Turgidson pitelee käsissään Orwellin vastajulkaistua romaania ja sanoo alaisilleen: ”Lukekaa. Haluan tällaisen.”

* * *

(Sisennetyt, kursiivilla kirjoitetut otteet ovat näytteitä kirjasta, sanojen ”2300 miljardia” korostus minun.)

Terrorin demografiaa

Mielenkiintoisessa haastattelussaan sunnuntain Hesarissa Tommi Melender kritisoi sitä, mihin suuntaan maripaitahipit lopulta yhteiskuntaamme veivät. Sinne, minne fasistitkin:

Voiman, kauneuden ja nuoruuden palvonta oli tunnetusti fasismin keskeinen elämänsisältö.

Fasismi ei elänyt pelkästään nuoruuden palvonnasta vaan myös nuorison kriittisestä massasta. Nuorisossa on diabolista (rajat ylittävää) muutosvoimaa, jota ei meissä keski-ikäisissä enää (onneksi vai epäonneksi?) samassa määrin ole. Nuoruuden palvominen on tietyssä mielessä elämän, inhimillisen toiminnan, palvomista. Usein tuo toiminta on väkivaltaista: nuoruus on täynnä väkivallan uhkaa ja mahdollisuutta.

Mitä ilmeisimmin New Yorkin murhatilastot eivät 90-luvun alussa pudonneet dramaattisesti niinkään sen paljon puhutun nollatoleranssiohjelman vuoksi vaan siksi, että abortti oli laillistettu vuonna 1973.

Heti Melenderin haastattelua seuraavalla aukeamalla lehdessä kerrottiin 15-vuotiaista terroristeista, jotka olivat murhanneet viitisen ihmistä Suomen vapauden vuoksi, ja jotka olivat suunnitelleet jopa keisarin salamurhaa.

Lenin ei ollut pelkästään väärässä sanoessaan, että yli 35-vuotiaat tulisi teloittaa, koska he ovat ikäluokkana vastavallankumouksellisia. (Jätän lukijan pohdittavaksi, mikä Leninin väittämässä oli totta, mikä ei.)

Antropologi ja historioitsija Emmanuel Todd esittää Imperiumin jälkeen -kirjassaan, ettei myöskään islamilainen terrorismi ole ensisijaisesti uskonnollisten syiden synnyttämää. Sen sijaan kyseessä on eräiden seutujen demografinen kriisivaihe. Valtaosa islamilaisesta maailmasta on jo hyvää vauhtia rauhoittumassa. Kuolleisuuden laskun ja korkean syntyvyyden aiheuttama nuorison kriittinen massa sen sijaan aiheuttaa väkivaltaista liikehdintää ja kultuurin kriisin… kunnes myös syntyvyys laskee riittävän alhaiselle tasolle ja tasoittaa tilanteen noin 15 vuoden viiveellä.

Vastaavat kriisivaiheet on käyty läpi myös länsimaissa: sisällissotia ja väkivaltaisia vallankumouksia riittää. Yhteiskunnat ovat tyypillisesti vakautuneet vasta demografisen tasapainon saavutettuaan.

Nuoruuden palvominen on tosiaan epävakauden, sekavuuden ja muutoksen palvomista. Koska nuorten osuus länsimaisten kulutusyhteiskuntien väestöstä on kuitenkin nykyään verrattain pieni, näyttävät tuon palvonnan seuraukset toisenlaisilta kuin sata vuotta sitten. Hieman vähemmän kauheilta… ehkä?