13.9. duumassa FSB-yhteyksistään tunnettu puhemies Gennadi Seleznev kertoi liittoneuvostolle,että asuinkerrostalo oli räjäytetty Volgodonskissa. Todellisuudessa tuona päivänä pommi oli räjähtänyt Moskovassa. Volgodonskissa kerrostalo räjäytettiin vasta kolme päivää myöhemmin 16. syyskuuta.
Luin juuri Hannu Yli-Karjanmaan kirjan Valtiot ja terrorismi. Lopputulos: hämmentynyt mielentila.
Ei ollut uutinen, että esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Venäjä ovat terroristivaltioita siinä kuin erinäiset Aasian ja Afrikan maat. Näiden valtioiden tiedustelujärjestöt ovat rahoittaneet, aseistaneet ja kouluttaneet terroristeja milloin missäkin ja milloin mistäkin syistä. Ei ollut uutinen, että sotia perustellaan valheellisella propagandalla (kuten vaikkapa Irakin joukkotuhoaseilla). Isommat ja pienemmät Mainilan laukaukset, false flag -operaatiot ja vastaavat eivät olleet uutinen nekään.
Mutta kun lukee aiheesta lähemmäs 400-sivuisen, eritasoista informaatiota tursuavan teoksen, alkaa asia vaikuttaa emotionaalisesti. Kertomusten vyöry tekee tehtävänsä: erilliset tapaukset eivät enää näyttäydykään erillisinä tapauksina vaan yleisenä toimintatapana. Sitä vain äkkiä ymmärtää sen, minkä on aina tiennyt: sotilallinen toiminta vaatii välttämättä vallankäyttöä ja -käyttäjiä, joille ihmishenki on kulutustavaraa, ja joiden on oltava valmis uhraamaan myös omiaan.
Kun sotilaallisen ja hallinnollisen vallan käyttäjät ovat kerran toisensa jälkeen jääneet kiinni valheista, osoittaneet epäluotettavuutensa ja kyvykkyytensä ihmisten – myös siviilien – tappamiseen, olemme arvoituksen edessä: miksi kovin moni edelleen luottaa vallankäyttäjiin, heidän rehellisyyteensä ja hyvään tahtoonsa? Miksi nielemme virallisia kertomuksia niin paljon helpommin kuin epävirallisia?
Edellisenä päivänä, maanantaina syyskuun 10. päivä puolustusministeri Donald Rumsfeld oli ilmoittanut tiedotusvälineille, että Pentagonin tileiltä on 2300 miljardia dollaria kateissa. […] uutinen jäi seuravan päivän tapahtumien alle ja lähes unohtui. […]Arlingtonin kunnan palolaitoksen raportin mukaan Pentagonissa tuhoutui arvokasta kirjanpitoaineistoa.
Jos viralliset tahot eivät ole luotettavia, niin miten on epävirallisten laita? Yli-Karjanmaa toteaa esipuheessaan, ettei ole paljoakaan tehnyt alkuperäistutkimusta. Kirjassa esitetyt tiedot ovat muiden koostamia ja – tässä tullaan ehkä teoksen isoimpaan ja vakavimpaan heikkouteen – pääosin internetissä julkaistuja.
Kun kirjan yli tuhannesta lähdeviitteestä suurin osa osoittaa nettiin, asettuvat kirjassa esitetyt tiedot huomattavasti vakavamman epäilyksen alaisiksi, kuin jos viitteet osoittaisivat painettuihin lähteisiin. Sillä vaikka täällä netissä onkin näytillä paljon oikeaa oikeaa ja varmistettua tietoa, on täällä myös järkyttävät määrät perättömiä huhuja, tahallista disinformaatiota, valepersoonia ja mitä ikinä osaamme kuvitella. Ilman pienintäkään kriittistä käsittelyä ennen julkaisemista. Internet on osoittanut epäluotettavuutensa vielä useammin kuin kaikki maailman hallitukset, ja niinpä Valtiot ja terrorismi -kirjan lukija kokee astuneensa hyllyvälle suolle: Osa jalansijoista on varmasti kantavia, mutta yhtä hyvin lukija saattaa kävellä uskonsa varassa vetten päällä.
Skeptisistisen ravisteluherätyksen teos joka tapauksessa tarjoaa. Syntyy vahva vaikutelma siitä, että vallitsevat selitykset esimerkiksi 9/11 -iskuista ja niiden tekijöistä ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Iskujen ympärillä puuhaavat salaliittoteoreetikot eivät ehkä olekaan aivan niin hassu ilmiö, kuin mitä saatamme helposti kuvitella.
Tuona päivänä sekä FAA että NORAD tuntuivat olevan ”ihan pihalla”. On myös mahdollista, että juuri tämän seikan peittämiseksi asioista on valehdeltu niin paljon.
Yli-Karjanmaa lopettaa teoksensa päällisin puolin kohtuullisen näköisen toiveeseen:
Toivon tämän kirjan herättäneen lukijassa mielenkiinnon lähteä kyseenalaistamaan ja hakemaan lisää tietoa.
Toiveen ensimmäinen puoli toteutuu helposti. Jälkimmäinen näyttää sitäkin vaikeammalta. Mistä kiinnostuneen tulisi aloittaa? Kuinka erottaa luotettava tieto epäluotettavasta? Siinähän joutuu kahlaamaan kaulaansa myöten kuravedessä; keskittyisinkö sittenkin aivan muihin kysymyksiin?
Viimeisessä luvussa hahmottellaan terrorismin orwellilaisia seurauksia: Jatkuvan sodan ajatus, kidutuksia, salaisia vankiloita, ase- ja vakoiluteknologian kasvavaa rahoitusta, koko ajan tiukempia turvatarkastuksia lentokentillä, sotilaita kaduilla, kattavampaa valvontaa…
* * *
William Gibsonin Neurovelho-kirjasta kerrotaan usein anekdoottia, jonka mukaan joku kenraali oli kirjan luettuaan antanut sen teknologiaa kehittelevän osaston käsiin ja sanonut: ”Haluan tuollaisen.”
Entäpä jos…
Vuosi 1949. Kenraali Turgidson pitelee käsissään Orwellin vastajulkaistua romaania ja sanoo alaisilleen: ”Lukekaa. Haluan tällaisen.”
* * *
(Sisennetyt, kursiivilla kirjoitetut otteet ovat näytteitä kirjasta, sanojen ”2300 miljardia” korostus minun.)
Jukka Laajarinne 
Netti-artikkeleista on kahdenlaista ilmaa. Toinen on se, että kun kuka tahansa pystyy kirjoittamaan, niin ei sitä voi ottaa vakavasti. Toinen on se, että vihdoinkin tieto demokratisoituu.
Lähinnä kai kaikesta tiedosta, lähteestä riippumatta, on seulottava poisheitettäväksi anekdoottimainen osuus: sellaiset tapaukset jotka ovat kertaluonteisia, tai joiden tapahtumien silminnäkijöitä ei löydy tai löytyy hyvin vähän.
Silminnäkijöille on annettu vähemmän osuutta esim. jossain Grimbergin kirjasarjassa kuin mitä löytyy eri yliopistojen poliittisen tutkimuksen artikkeleista. Tapa tutkia poliittista historiaa on muuttunut.
Monilla yliopistoilla, muun muassa suomalaisilla, alkaa olla opinnäytteitä verkossa. Ne ovat käyneet suhteellisen tiukan seulan läpi.
Meilläkin on esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti verkossa, ja se on Suomen tieteellisten seurain julkaisu – eikö siihen voisi luottaa?
Mitä tulee itse otsikkoon salaliitoista, niin kai niitä on ainakin nykyisten terrorismin vastaisten sotien ajalta ainakin sikäli, että esimerkiksi kidutusmääräysten antajat ohjaavat mieluusti heti toisaalle kun saavat jonkun tutkijan tai toimittajan kimppuunsa.
Määräysten antajia ei löydy. Se taas tuntuu hyvin tutulta, siihen vetosi ennen hirttämistään mm. Eichmann.
Anteeksi tämä pitkä vastaus, mutta se johtui siitä, että luin juuri tämän artikkelin The Nation-lehdestä. Se on sekä hauska että valaiseva juuri vastauksena postaukseesi: http://www.thenation.com/doc/20100412/kim
Artikkelikin on pitkä kuin nälkävuosi mutta hyvin kirjoitettu, kuten vanhemmalta journalistilta voi odottaa.
Hyvää Pääsiäistä!
Ripsa: Jep. Netti ei julkaisukanavana itsessään osoita luotettavuutta tai epäluotettavuutta. Paljon hyvää, paljon huonoa. Ja vaikkapa 9/11-salaliittopuheesta löytyy aika monenmoista, ja lähteiden luotettavuutta arvioidessaan on vain tyydyttävä omaan järkeensä. (Valtiot ja terrorismi -kirjan kirjoittaja alkoi esimerkiksi näyttää melko lähdekritiikittömältä, kun surffailin pari päivää aiheen tiimoilla. Mutta paljon jäi avoimiakin kysymyksiä.) Yritänpä lukea tuon linkittämäsi artikkelin aivan piakkoin.
Hymyilevä eläkeläinen: Kiitos! Takautuvasti hyvää pääsiäistä myös sinulle ja muille.