Mielenkiintoisessa haastattelussaan sunnuntain Hesarissa Tommi Melender kritisoi sitä, mihin suuntaan maripaitahipit lopulta yhteiskuntaamme veivät. Sinne, minne fasistitkin:
Voiman, kauneuden ja nuoruuden palvonta oli tunnetusti fasismin keskeinen elämänsisältö.
Fasismi ei elänyt pelkästään nuoruuden palvonnasta vaan myös nuorison kriittisestä massasta. Nuorisossa on diabolista (rajat ylittävää) muutosvoimaa, jota ei meissä keski-ikäisissä enää (onneksi vai epäonneksi?) samassa määrin ole. Nuoruuden palvominen on tietyssä mielessä elämän, inhimillisen toiminnan, palvomista. Usein tuo toiminta on väkivaltaista: nuoruus on täynnä väkivallan uhkaa ja mahdollisuutta.
Mitä ilmeisimmin New Yorkin murhatilastot eivät 90-luvun alussa pudonneet dramaattisesti niinkään sen paljon puhutun nollatoleranssiohjelman vuoksi vaan siksi, että abortti oli laillistettu vuonna 1973.
Heti Melenderin haastattelua seuraavalla aukeamalla lehdessä kerrottiin 15-vuotiaista terroristeista, jotka olivat murhanneet viitisen ihmistä Suomen vapauden vuoksi, ja jotka olivat suunnitelleet jopa keisarin salamurhaa.
Lenin ei ollut pelkästään väärässä sanoessaan, että yli 35-vuotiaat tulisi teloittaa, koska he ovat ikäluokkana vastavallankumouksellisia. (Jätän lukijan pohdittavaksi, mikä Leninin väittämässä oli totta, mikä ei.)
Antropologi ja historioitsija Emmanuel Todd esittää Imperiumin jälkeen -kirjassaan, ettei myöskään islamilainen terrorismi ole ensisijaisesti uskonnollisten syiden synnyttämää. Sen sijaan kyseessä on eräiden seutujen demografinen kriisivaihe. Valtaosa islamilaisesta maailmasta on jo hyvää vauhtia rauhoittumassa. Kuolleisuuden laskun ja korkean syntyvyyden aiheuttama nuorison kriittinen massa sen sijaan aiheuttaa väkivaltaista liikehdintää ja kultuurin kriisin… kunnes myös syntyvyys laskee riittävän alhaiselle tasolle ja tasoittaa tilanteen noin 15 vuoden viiveellä.
Vastaavat kriisivaiheet on käyty läpi myös länsimaissa: sisällissotia ja väkivaltaisia vallankumouksia riittää. Yhteiskunnat ovat tyypillisesti vakautuneet vasta demografisen tasapainon saavutettuaan.
Nuoruuden palvominen on tosiaan epävakauden, sekavuuden ja muutoksen palvomista. Koska nuorten osuus länsimaisten kulutusyhteiskuntien väestöstä on kuitenkin nykyään verrattain pieni, näyttävät tuon palvonnan seuraukset toisenlaisilta kuin sata vuotta sitten. Hieman vähemmän kauheilta… ehkä?
Jukka Laajarinne 