Etiikka – Jukka Laajarinne

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006) on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Pääsiäiskirjoitus: Uskonto ja väkivalta

Uskontoja kritisoidaan usein niiden nimissä tehtävän väkivallan vuoksi. Ajatellaan, että uskonto on väkivallan syy. Kristinuskon pahuudesta todistavat esimerkiksi ristiretket, noitavainot, kerettiläisten ja vääräuskoisten murhaamiset. Islam on yhtälailla väkivaltaisesti levittäytynyt sotaisa järjestelmä, joka tuottaa liipasinherkkiä mujahideja ja terroristeja kaikkialla maailmassa. Zen-buddhalaisuus on ollut kunniamurhaajasamuraiden verileikkien ydinideologiaa. Ja niin edelleen.

Väitän, että uskonnon syyttäminen väkivallasta on tavallisimmin ohilaukaus. Vieraskammon ja -vihan, sekä niihin liittyvän väkivallan syyt ovat syvemmällä ja laajemmalla, ja uskonnon kytkeytyminen niihin johtuu ainoastaan siitä, että uskonnot kytkeytyvät kaikkiin muihinkin inhimillisiin elämänalueisiin.

Laumahenkisyyden ja sotaisuuden perustat näyttäisivät olevan biologisia. Evoluutiopsykologian näkökulmasta sukulaissuosinta on odotettavissa oleva ilmiö, ja lajin sisäisten ryhmien välinen kilpailu itsestäänselvää. Havainnot tukevat oletusta On jokseenkin mielenkiintoista, että lähisukulaisemme simpanssien on dokumentoitu harjoittavat systemaattiseen kansanmurhaan rinnastettavaa toimintaa: läheisen lauman yksilöitä tapetaan, kunnes lauma on kokonaan tuhottu. Niin arkeologit kuin antropologitkin osaavat kertoa, että elämä alkukantaisimmissa ihmisyhteisöissä on tyypillisesti ollut ja edelleen on monin verroin väkivaltaisempaa kuin moderneissa yhteiskunnissa. Murhatuksi tuleminen näyttäisi olevan keräilijä-metsästäjämiesten tavallisin kuolinsyy, ja sotia käydään hyvinkin pienten ihmisyhteisöjen välillä. Etiikan säännöt eivät mitenkään yksinkertaisesti ulotu lähisukulaisia kauemmas.

Nurkkakuntaisuuden perimä tuottaa muuten koejärjestelyissä hyvin hassua käyttäytymistä: pikkulapsi, jolla on punainen paita, pitää punapaitaisista pikkulapsista enemmän kuin muista. Oman paidan vaihtuessa myös muut lapset muuttavat asemaansa lapsen silmissä. Opiskelijat, joita pyydetään pitämään vaatteissaan näkyvää merkkiä, alkavat sosialisoitua keskenään, ja merkillisten ja merkittömien joukot alkavat eriytyä toisistaan ja hyljeksiä toisiaan.

Kansalaisuusaate, samoin kuin uskonnot, ovat osa Peter Singerin kuvaaman eettisten kehien laajentumista. Yhteistyön ja rauhanomaisuuden ulottaminen perhettä ja lähisukulaisia kauemmas on ollut monin tavoin hyödyllistä ja mahdollistanut yhteiskuntien kehittymisen edelleen. Suvut ovat kytkeytyneet heimoiksi ja klaaneiksi, heimot ja klaanit kansoiksi. Kansalaisuusaate on ollut ja edelleen on ilmiö, jonka vuoksi entistä useammat ihmiset saavat elää sotimatta, naapurien hyökkäyksistä kärsimättä. Ylikansalliset uskonnot ovat olleet kohennus tilanteeseen: etiikan piirit ovat levinneet entistä laajemmalle.

Kuten Steven Pinker on huomannut, suurten yhteisöllisten aatteiden perusta on edelleen sukulaisuudenkaltaisuudessa. Niiden kielenkäyttö, ”veli”, ”sisko”, ”aseveli”, ”isä”, ”Isä Aurinkoinen” on suoraa puhetta siitä, minkä tyyppistä yhteenkuuluvuuden tunnetta niissä haetaan.

Vasta nykyisen globaalin sekuläärin ihmisarvopuheen näkökulmasta uskonnot näyttäytyvät taantumuksellisina. (Eettisten kehien laajentuminen olisi toki voinut olla mahdollista myös sekuläärien ideologioiden kautta, mutta jostakin syystä, kenties käytännönläheisemmästä organisaatiosta, kenties opillisista seikoista johtuen, uskonnot ovat olleet tässä suhteessa tehokkaampia levittäytyjiä.) On kuitenkin huomattava, että varsin suuri osa ihmisistä ei ulota etiikkaansa edes kansallisvaltion tasolle. Väitänkin, että ilman suuria (rauhan) uskontoja ja jopa kansallisaatteita maailmassa menisi vielä huonommin, kuin mitä nyt menee. Liian harva ihminen on vielä kypsä globaaliksi humanistiksi.

Uskontokritiikille jää kuitenkin sijansa. Se, että nurkkakuntainen ja väkivaltainen ihmisluonto ei ole pohjimmiltaan muuttunut mihinkään minkään uskonnon vallitessa, voidaan katsoa uskontojen voimattomuudeksi biologian edessä. Ehkä se on juuri sitä, mistä perisyntioppi on kotoisin, samoin kuin Paavalin kokema lankeileva kyvyttömyys toimia hyväksi ymmärtämillään tavoilla. Uskonnot eivät siis näytä lunastavan lupauksiaan: ne eivät pelasta tai vapauta ihmiskuntaa. Sen sijaan ne ovat luoneet laajoja yhteisöjä, joiden sisällä väkivallan käyttöä rajoitetaan. Sellaisina ne ovat olleet hyvä asia.

Joitakin lähteitä:
Alison Gopnick: Filosofinen vauva
Steven Pinker: The Blank Slate
Jared Diamond: Kolmas Simpanssi
René Girard: Väkivalta ja pyhä

Tunnelityömaa

Kävimme viime viikolla Leppävaarassa katsomassa, miten suuri tunnelityömaa etenee. Saimme nauhalle hyvää äänimaisemaa ja huonoa runoutta, mutta tunnustan suoraan, että sinänsä harmittoman tutkimusmatkamme luvattomuus oli matkamme merkittävin anti. (Emme siihen hätään löytäneet työmaatoimistoa, josta luvan olisi voinut pyytää.) Sääntöjen rikkominen on subjektiviteetin osoitus ja rakennusaine, mikä ajatus Raskolnikovinkin mielessä pyöri Rikoksen ja rangaistuksen alussa. Kiellot itsessään vaativat tulla arvioiduiksi ja koetelluiksi. Raskolnikovin virhe oli, ettei hän tuntenut itseään, vaan rikkoi sääntöä, jonka olisi voinut itsekin allekirjoittaa: hänen toteuttamansa murha oli reaktio moraalisääntöihin, ja siten moraalisäännöt itse asiassa ohjailivat häntä. Subjektiviteetin osoittamiseksi ja rakentamiseksi suunniteltu teko epäonnistui.

Sääntöjen rikkomisen ei tarvitse olla pahaa tai vahingollista. Se voi olla moraalisesti myös yhdentekevää, kuten oma työmaaseikkailumme. Tämän blogauksen mietteetkin ovat vain sivutuotteita siitä miellyttävästä jännityksestä, jota henkilönostureiden takana piilottelu ja tunnelirakennusmiesten välttely synnyttivät.

Sääntöjen rikkominen voi olla myös kiitettävää toimintaa, kuten vaikkapa Gandhin kansalaistottelemattomuuden tapauksessa.

Ennen suunnitellun rikkomuksen tekemistä sen vaikutusten ja omien motiiviensa tarkasteluun kannattaa joka tapauksessa uhrata ajatus jos toinenkin.

Uusälyttömän moraalin hahmottelua

Ontologinen kysymys

Millaista olisi ihmisen toiminnan oltava, jotta se olisi harmoniassa epäharmonisen, kaoottisen ja ennakoimattoman maailman kanssa?

Ihminen on osa maailmaa. Hänen toimintansa on oltava epäharmonista, kaoottista, ennakoimatonta.

Kysymys vapaudesta

Vapaus on keskeinen itseisarvomme. Millaisia käyttäytymissääntöjä voimme siitä johtaa?

Säännöttömiä! Epäharmonisuuden, kaoottisuuden ja ennakoimattomuuden vaatimuksen. Sillä jos ihminen alkaa toimia ennalta määrätyllä, säännönmukaisella tavalla, on hänen käyttäytymisensä ennustettavissa kuin minkä tahansa elottoman kappaleen. Moraalisäännöt tekevät seuraajistaan elottomia, epäväpaita kappaleita. Sääntöjä on siis rikottava.

Sääntöjä ei kuitenkaan tule rikkoa säännönmukaisesti. Tämä on yksi vapaan sielun suurimmista haasteista.

Pragmaattinen kysymys

Millainen elämä on tarkoituksenmukaisinta?

Kuten taloustieteilijät ovat viisaudessaan osoittaneet, on inhimillinen elämä kilpailua ja kamppailua. Jokainen jalkapalloilija, pokerin pelaaja ja nyrkkeilijä tietää, miten kamppailu voitetaan: hyvä strategia sisältää hämäyksiä, oikkuja, häilyvyyttää ja ennakoimattomuutta.

Menestyksen salaisuudet ovat nämä: epäharmonia, kaaos, arvaamattomuus.

Yhteenveto

Eiköhän tämä jo tullutkin selväksi.

Sano EI systemaattisuudelle.

Ismien arvioinnista

Saamme toisinaan kuulla seuraavanlaisia arvostelmia:

”Kristinusko on upea asia. Valitettavasti vain syntiset ihmiset ovat turmelleet sen.”

”Kommunismi oli hieno aate. Ihmiset vain pilasivat sen.”

”Ei islamia voi syyttää siitä, että sitä käytetään väkivaltaisen politiikan välineenä.”

Väitän, että ylläolevat arvostelmat ovat yksinkertaisesti vääriä. Ismit ja ideologiat eivät nimittäin ole joitakin kauniita ja metafyysisiä visioita, joilla ei olisi yhteyttä käytäntöön. Aatteet eivät koskaan ole olleet erillään ihmisistä eivätkä ihmiset aatteista. Ismit eivät koskaan ole olleet kauniita ja puhtaita, vaan ne ovat aina olleet koosteita erilaisista vaikutteista ja vaikuttimista, ja ne ovat ottaneet konkreettisen olemuksensa käytänteinä. Viime kädessä ismien eettinen arvo ilmenee vain ja ainoastaan siinä, millaisina käytännön tekoina ne ilmenevät.

Islam ei ole väkivallaton rauhan uskonto niin kauan, kuin sen nimissä tehdään terrori-iskuja ja kivitetään syntisiä. Kristinusko ei ole rakkauden uskonto niin kauan, kuin sen nimissä alistetaan ihmisiä ja harjoitetaan erilaisia väkivallan muotoja, eikä kommunismi ole ollut vapauden ja tasa-arvon aate. Sama pätee ismeihin yleensäkin: ne eivät ole joukko kauniita ajatuksia vaan kuuluvat inhimillisen toiminnan kenttään: ne ovat sitä, mitä niiden kannattajat niistä tekevät.

Tietenkin nämä ismit ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajansa. Suomen tataarien islam on olennaiselta osin eri uskonto kuin Osama Bin Ladenin islam. Samoin on olemassa tasa-arvoa ajavia feminismejä, vastuullista kapitalismia ja niin edelleen. Keskeisin väitteeni tässä kirjoituksessa on, että uskontoja ja ideologioita voidaan arvioida sillä perusteella, millaista käyttäytymistä niiden opeista sikiää.

Jos päästämme uskonnon tai ideologian pälkähästä, koska sen puhdas ydin edustaa meille kaikkea hyvää, olemme tehneet virhearvion. Olemme valikoineet ytimeksi jotakin, joka ei ole aatteesta kuin pieni epäedustava pirstale, eikä se ole totuus asiasta.

Ja koska natsit ovat aina niin helppo vertailukohde… miltä kuulostaisi tämä:

”Kansallissosialismi oli hieno ekologinen ja pientä ihmistä arvostava aate. Harmi, että saksalaiset pilasivat sen.”

Mitä sitten voimme sanoa suurista aatteista ja laajalle levinneistä ismeistä? Ainakin sen, että ne ovat monimuotoisia. Islamia esimerkiksi ei voi totuudenmukaisesti paketoida sen paremmin ”rauhan uskonnoksi” kuin ”väkivallan uskonnoksikaan”, niin mukavaa kuin meistä kaikenlainen isojen asioiden lokeroiminen onkin.

Hurjan normaalia

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla ”näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin ”puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on ”kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä ”normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?

Luonto ja moraali

Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden tulisi olla.

Humen giljotiiniksi nimitetty periaate pyrkii leikkaamaan luonnon ja etiikan toisistaan irti. Sikäli lausuma on hauska, että normatiiviseksi tulkittuna se on juuri niitä lauseita, jotka yrittävät esittää, miten asioiden (päättelyn) tulisi olla. Ja samaan aikaan sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat todella ovat. Itsensä kanssa se on siis mukavasti harmoniassa, kuin Kantin kategorinen imperatiivi konsanaan, mutta myös yhtä metafyysinen, ja tosiasiaväitteenä se on suorastaan virheellinen.

Sillä siitä, miten asiat ovat, ei ainoastaan voida vaan jatkuvasti päätellään, miten niiden tulisi olla.

Esimerkkejä:
1) On tyttöjen leluja ja on poikien leluja, ja jo pienet lapset päättelevät kulttuurisesta tosiasiasta normin: tyttöjen ja poikien kuuluu leikkiä eri leluilla. Poikkeamat muistakin jo olemassaolevista normeista saavat helposti aikaan tuomitsemisreaktion.
2) Eläimillä on taipumus ns. lajityypilliseen käyttäytymiseen, jota voidaan tutkimuksin kartoittaa. Minkä kokoisissa yhteisöissä ja kuinka tiheässä eläimet elävät, jos ne saavat järjestää olemisensa ilman ihmisen puuttumista asiaan? Päättelemme, että eläinten hyvinvoinnille on eduksi, jos ne saavat toteuttaa lajityypillisiä taipumuksiaan mahdollisimman hyvin. Pitäisi tarjota virikkeitä ja isoja häkkejä.
3) Arvot ovat sitä mitä haluamme, ja mihin pyrimme, toisin sanoen sitä, mitä meidän mielestämme pitäisi olla. Liki jokainen haluaa vältellä kärsimystä. Siispä kärsimys on jotakin, jota ei mielestämme pitäisi olla.

Kaikkia näitä esimerkkejä voidaan toki pitää naturalistisina virhepäätelminä. Joku voi väittää, että se, että ihmiset eivät halua kärsimystä, ei tarkoita, etteikö kärsimys silti olisi ihan hyvä tai samantekevä ilmiö. Uskovainen saattaa esimerkiksi ajatella, että koska Jumala on kärsimyksen meille antanut, on sillä jokin positiivinen merkitys. Luonnontieteilijä saattaa ajatella, että kärsimys ohjailee eläintä pysymään hengissä.

Kummankin teoreettiset selitykset kuvaavat jotakin muuta kuin heidän omaa todellisuuttaan. Tässä todellisuudessa kumpikin kätensä nuotioon tyrkättyään ajattelee: se pitäisi saada sieltä pois. Tässä todellisuudessa kumpikin heistä teoillaan osoittavat, että heidän kätensä ei pitäisi olla nuotiossa.

Pitäisi olla ei siis ole jotakin, mitä päätellään siitä, miten asiat ovat, vaan pitäisi olla on osa sitä, miten asiat inhimillisesti tarkasteltuna ovat. Se kuuluu tosiasioiden joukkoon.

Aina toisinaan näkee evoluutiopsykologisia kirjoituksia, joissa ensin (tai jälkeen) todetaan, että arvomme – ne asiat, joita tavoittelemme – ovat biologisesti ja kulttuurisesti determinoituja:

Tähtitaivas ylläni, luonnonlaki sisimmässäni.

Kuitenkin, kun jokin puheena oleva tutkimus tuo esille ihmiseläimen geneettis-raadollisia taipumuksia vaikkapa väkivaltaan, raiskauksiin tms., alkavat samat kirjoittelijat heilutella Humen giljotiinia. Tällaisiin kirjoituksiin lukeutuu esimerkiksi Jussi Viitalan kirja Vapaasta tahdosta?

Pitäisi olla on – Viitalallekin – käsittääkseni vain ja ainoastaan hänen oman inhimillisen, ei-vapaan tahtonsa ilmaus, luonnon ja historian determinoima. Giljotiinin käyttäjänä, naturalistisen virhepäätelmän välttelijänä, hänen vaihtoehtonsa ovat käsittääkseni joko nihilismi tai tieteellisen maailmankuvan laajentaminen metafyysiseksi maailmankuvaksi ja -katsomukseksi.

Vastaukseksi HannaHlle: hyvä ja oikea luonnolliseen kytkettynä ei minun nähdäkseni ole ensisijaisesti uskonnollinen vaan naturalistinen käsitys, ja esimerkiksi Aristoteleen tapaan ksiteltynä antaa tilaa hyvän ja oikean erilaisille variaatioille erilaisissa ympäristöissä. Sen sijaan metafyysinen ajattelu tarjoaa luullakseni ainoan vaihtoehdon naturalismille. Ja nihilismi. Ja ristiriidat hyväksyvä irrationalismi tai absurdismi, tietenkin! Unohdettakoon siis tuo ”ainoan”.