Avainsana: Kapitalismi

Haja-ajatuksia David Mitchellin Pilvikartastosta

Muun muassa Žižek on hahmotellut, että kun kapitalismi nielaisee kiinalaisen kulttuurin, syntyy entistä säälimättömämpää ja ihmisyksilöstä piittaamattomampaa kapitalismia. Eräässä Pilvikartaston tarinatasossa David Mitchell puolestaan visioi synkän tulevaisuuden, jossa juche-aate on kapitalisoitunut. Vaikka lopputulos on melko tutunomainen totalitäärinen systeemi hyväksikäyttää huumattuja klooneja -kertomus, on ajatuksessa juchen ja kapitalismin fuusio itsessään jotakin sykähdyttävää. Jotakin, mikä jää kummittelemaan.

Pilvikartasto on kuuden kerrontatason muodostama kokonaisuus. Hauskaa tässä kehyskertomusten kuilussa on se, että se on väärin päin. Varhaisempaan aikaan sijoittuva kertomus ympäröi myöhempää eikä tavanmukaisesti päinvastoin.

Pian toisen kertomuksen alettua aloin huomata juonielementtien ja teemojen toistoa ja inspiroiduin (näin toimivat kirjailijan aivot): Jospa kirjoittaisinkin erillisten tarinoiden kokonaisuuden, joiden henkilöille toistuisi samankaltaisia tilanteita ja asetelmia erilaisissa historiallisissa konsepteissa, ja pohjimmiltaan ne henkilöt olisivatkin yksi ja sama, jälleensyntymien jatkumossa, muistamatta mitään aiemmista elämistään… Ja jos se kasaisi itselleen hyvää karmaa, se voisi vaikka päätyä lopulta jonkinsorttiseksi jumalaksi ennen kuin pääsisi eroon ikuisesta kierrosta. Olisiko tämä rakenteellisesti tai ajatuksellisesti liian lähellä sitä, mitä olen jo Kehyksessä tehnyt? Toisaalta se sopisi hyvin tekeillä olevan islamilaisesta tuonpuoleisesta ammentavan teokseni jatkoksi. Mistähän uskonnosta ottaisi kuolemanjälkeistrilogian kolmannen osan ainekset?
Lopetin idean kehittelemisen, kun huomasin Pilvikartaston olevan pitkälti juuri sitä, mitä olin kehittelemässä. Ne syntymämerkit olivat kylläkin tarpeeton alleviivaus.

Pilvikartasto muistutti siitä, mitä olin juuri vähän aikaa sitten lukenut Hannu Raittilan esseekokoelmasta Liikkumaton liikuttaja: Kirjailijan ei niinkään tulisi etsiä omaa ääntään vaan muiden ääniä. Tässä Mitchell on onnistunut melko hyvin: kertojat ovat erilaisia, puhuvat ja kirjoittavat toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Se antaa heidän kertomuksilleen painoa ja muistettavuutta, jollaiseen omaääninen kirjailija tuskin pystyisi.

Mitä on tehtävä?

Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.

Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)

Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.

Kuulostaako tutulta?

Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?

Ismien arvioinnista

Saamme toisinaan kuulla seuraavanlaisia arvostelmia:

”Kristinusko on upea asia. Valitettavasti vain syntiset ihmiset ovat turmelleet sen.”

”Kommunismi oli hieno aate. Ihmiset vain pilasivat sen.”

”Ei islamia voi syyttää siitä, että sitä käytetään väkivaltaisen politiikan välineenä.”

Väitän, että ylläolevat arvostelmat ovat yksinkertaisesti vääriä. Ismit ja ideologiat eivät nimittäin ole joitakin kauniita ja metafyysisiä visioita, joilla ei olisi yhteyttä käytäntöön. Aatteet eivät koskaan ole olleet erillään ihmisistä eivätkä ihmiset aatteista. Ismit eivät koskaan ole olleet kauniita ja puhtaita, vaan ne ovat aina olleet koosteita erilaisista vaikutteista ja vaikuttimista, ja ne ovat ottaneet konkreettisen olemuksensa käytänteinä. Viime kädessä ismien eettinen arvo ilmenee vain ja ainoastaan siinä, millaisina käytännön tekoina ne ilmenevät.

Islam ei ole väkivallaton rauhan uskonto niin kauan, kuin sen nimissä tehdään terrori-iskuja ja kivitetään syntisiä. Kristinusko ei ole rakkauden uskonto niin kauan, kuin sen nimissä alistetaan ihmisiä ja harjoitetaan erilaisia väkivallan muotoja, eikä kommunismi ole ollut vapauden ja tasa-arvon aate. Sama pätee ismeihin yleensäkin: ne eivät ole joukko kauniita ajatuksia vaan kuuluvat inhimillisen toiminnan kenttään: ne ovat sitä, mitä niiden kannattajat niistä tekevät.

Tietenkin nämä ismit ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajansa. Suomen tataarien islam on olennaiselta osin eri uskonto kuin Osama Bin Ladenin islam. Samoin on olemassa tasa-arvoa ajavia feminismejä, vastuullista kapitalismia ja niin edelleen. Keskeisin väitteeni tässä kirjoituksessa on, että uskontoja ja ideologioita voidaan arvioida sillä perusteella, millaista käyttäytymistä niiden opeista sikiää.

Jos päästämme uskonnon tai ideologian pälkähästä, koska sen puhdas ydin edustaa meille kaikkea hyvää, olemme tehneet virhearvion. Olemme valikoineet ytimeksi jotakin, joka ei ole aatteesta kuin pieni epäedustava pirstale, eikä se ole totuus asiasta.

Ja koska natsit ovat aina niin helppo vertailukohde… miltä kuulostaisi tämä:

”Kansallissosialismi oli hieno ekologinen ja pientä ihmistä arvostava aate. Harmi, että saksalaiset pilasivat sen.”

Mitä sitten voimme sanoa suurista aatteista ja laajalle levinneistä ismeistä? Ainakin sen, että ne ovat monimuotoisia. Islamia esimerkiksi ei voi totuudenmukaisesti paketoida sen paremmin ”rauhan uskonnoksi” kuin ”väkivallan uskonnoksikaan”, niin mukavaa kuin meistä kaikenlainen isojen asioiden lokeroiminen onkin.

Hurjan normaalia

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla ”näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin ”puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on ”kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä ”normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.

Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Päästäisitkö tyttäresi elokuviin tämän miehen kanssa?

Sain maanantaina sähköpostia Anu Nyymiltä. Slavoj Žižek puhuisi Porthaniassa jo samana iltapäivänä aiheesta What does it mean to be a communist today? ja tiistaina Kiasmassa aiheesta Cinema and ideology: report from battleground.

Tässä joitakin huonosti jäsenneltyjä, luultavasti myös epäolennaisia hajapoimintoja maanantain esityksestä.

Retoriikka

Jälkimodernin filosofian hassu superstara veti salin tupaten täyteen, noin 600 ihmistä. Ilma oli kuumaa ja huonoa, alustus kesti reilut kaksi tuntia. Yleisö pysyi kuitenkin hereillä.

Esiintyjä oli nimittäin kovin karismaattinen: professorin ääntämys oli mitä oli, puhe ikään kuin takelteli, ajatus kuljeskeli epämuodollisen keskustelun eksyilevää logiikkaa noudattaen ja alatyylinen sanasto antoi ilmaisuvoimaa. Selkeät elävän elämän esimerkit antoivat filosofoinnille konkreettisia merkityksiä, joita kuka tahansa kuulija pystyi ymmärtämään.

Žižekin ajatuksenjuoksua oli yhtä helppo seurata kuin punaisen langan löytäminen oli vaikeaa. Ja mikä parasta: kunnon psykoanalyytikkona hän puhui seksistä jokseenkin koko ajan (tämän käyttäytymisen takana olen näkevinäni varsin inhimillisiä motiiveja).

Taitava kaveri.


Sisältöjä

Esitys käsitteli pääosin tuttuja juttuja: kapitalismin voittokulku rakentuu yhteisen tai ei-kenenkään yksityistämiselle. Otetaan vaikka Bill Gatesin tapaan yleisesti ilmassa roikkuvia ajatuksia ja monopolisoidaan ne.

Tai: patentoidaan geenejä, joita on tähän asti saanut viljellä ilmaiseksi.

Tai: ruvetaan myymään vasemmistolaista ajattelua esimerkiksi reilun kaupan tuotteina.

Tässä viimeisessä on kysymys modernista anekaupasta, hyvän omantunnon myymisestä ja ostamisesta, jonka surullinen seuraus on, että me jälkimodernit vasemmistolaiset emme loppujen lopuksi tee maailman muuttamiseksi yhtään mitään.

Kapitalismi pystyy valtaamaan miltei mitä tahansa arvojärjestelmiä, ja niinpä vastakkainasettelut ovat hämärtyneet tai muuttuneet kuvitelmiksi. Yhdysvalloissa republikaanit käyttävät perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa: ”Kylmät suuryritykset käyttävät hyväkseen yritteliästä ja rehellistä ja työtätekevää Amerikan kansalaista. Me olemme tämän kansalaisen puolella!” aivan kuten Niinistö esiintyi työväen presidenttiehdokkaana.

Anekdootti:
Haastattelija (joskus kauan sitten): Sinulla on hevosenkenkä tuolla oven yläpuolella. Uskotko, että se tosiaan suojelee taloasi onnettomuudelta?
Niels Bohr: En tietenkään usko. En minä taikauskoinen ole.
Haastattelija: Miksi se sitten on siinä?
Niels Bohr: Minulle sanottiin, että se toimii, vaikkei siihen uskoisikaan.
Žižek: Demokratia on kuin tuo hevosenkenkä, ja me olemme kuin Niels Bohr.

Toiminnan ja ajattelun väliin on rakennettu kuilu.

Miten sitten tulisi toimia? Olisi ainakin lakattava ostamasta unelmiaan. (Ehkä niitä olisi sen sijaan ryhdyttävä toteuttamaan?)  Olisi keskityttävä vaalimaan yhteistä (communal) yhteisenä.