Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.
Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)
Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.
Kuulostaako tutulta?
Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?
Jukka Laajarinne 