Avainsana: Slavoj Žižek

Haja-ajatuksia David Mitchellin Pilvikartastosta

Muun muassa Žižek on hahmotellut, että kun kapitalismi nielaisee kiinalaisen kulttuurin, syntyy entistä säälimättömämpää ja ihmisyksilöstä piittaamattomampaa kapitalismia. Eräässä Pilvikartaston tarinatasossa David Mitchell puolestaan visioi synkän tulevaisuuden, jossa juche-aate on kapitalisoitunut. Vaikka lopputulos on melko tutunomainen totalitäärinen systeemi hyväksikäyttää huumattuja klooneja -kertomus, on ajatuksessa juchen ja kapitalismin fuusio itsessään jotakin sykähdyttävää. Jotakin, mikä jää kummittelemaan.

Pilvikartasto on kuuden kerrontatason muodostama kokonaisuus. Hauskaa tässä kehyskertomusten kuilussa on se, että se on väärin päin. Varhaisempaan aikaan sijoittuva kertomus ympäröi myöhempää eikä tavanmukaisesti päinvastoin.

Pian toisen kertomuksen alettua aloin huomata juonielementtien ja teemojen toistoa ja inspiroiduin (näin toimivat kirjailijan aivot): Jospa kirjoittaisinkin erillisten tarinoiden kokonaisuuden, joiden henkilöille toistuisi samankaltaisia tilanteita ja asetelmia erilaisissa historiallisissa konsepteissa, ja pohjimmiltaan ne henkilöt olisivatkin yksi ja sama, jälleensyntymien jatkumossa, muistamatta mitään aiemmista elämistään… Ja jos se kasaisi itselleen hyvää karmaa, se voisi vaikka päätyä lopulta jonkinsorttiseksi jumalaksi ennen kuin pääsisi eroon ikuisesta kierrosta. Olisiko tämä rakenteellisesti tai ajatuksellisesti liian lähellä sitä, mitä olen jo Kehyksessä tehnyt? Toisaalta se sopisi hyvin tekeillä olevan islamilaisesta tuonpuoleisesta ammentavan teokseni jatkoksi. Mistähän uskonnosta ottaisi kuolemanjälkeistrilogian kolmannen osan ainekset?
Lopetin idean kehittelemisen, kun huomasin Pilvikartaston olevan pitkälti juuri sitä, mitä olin kehittelemässä. Ne syntymämerkit olivat kylläkin tarpeeton alleviivaus.

Pilvikartasto muistutti siitä, mitä olin juuri vähän aikaa sitten lukenut Hannu Raittilan esseekokoelmasta Liikkumaton liikuttaja: Kirjailijan ei niinkään tulisi etsiä omaa ääntään vaan muiden ääniä. Tässä Mitchell on onnistunut melko hyvin: kertojat ovat erilaisia, puhuvat ja kirjoittavat toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Se antaa heidän kertomuksilleen painoa ja muistettavuutta, jollaiseen omaääninen kirjailija tuskin pystyisi.

Kipulokerosta jonnekin muualle

Katsottiinpa mekin pari päivää sitten Kathryn Bigelowin The Hurt Locker.

Alkajaisiksi: The Hurt Locker on ihan hyvin ohjattu ja näytelty sotaelokuva. Muutamat kohtaukset ovat jopa jännittäviä ja saavat katsojankin adrenaliinitason pikkuriikkisen kohoamaan, kuten lempparikohtaukseni, jossa porukka joutuu maaseudulla väijytykseen.

Käsikirjoitus on himppasen suoraviivainen: siinä on tämä Lethal Weapon -tyyppinen jamppa, joka haluaa liikkua omilla rajoillaan, ja hakeutuu sitten toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin, eivätkä hänen kaverinsa tietenkään pidä siitä, koska vaarat ovat ainakin osin yhteisiä. Välillä suoritetaan tehtäviä, välillä tapellaan kasarmilla. Kun nyt oikein pysähtyy miettimään, tuntuu siltä, että Bigelowin täytyy olla melkeinpä nero, jotta on saanut asetelmasta synnytettyä jokseenkin jäntevän ja katsottavan kokonaisuuden.

Adrenaliininarkkarin henkilökuva on yllätyksetön ja melko yhdentekevä: ilmiö lienee joko kirjallisuudesta, lehdistöstä tai omasta kokemuksesta tuttu melko monille. Samoin kotiutumisen ongelmat. Päähenkilön ja ja hänen kavereidensa suhteet noudattelevat Hollywoodin peruskuvastoa eivätkä myöskään herätä juuri muuta kuin väsymyksen ja ärtymyksen tunteita. Sotilaiden sooloilut ja muu organisaation löyhyys menevät jotenkin väärällä tavalla epäuskottavuuden puolelle: se, mikä on toimii Batmanilla, ei toimi sellaisessa elokuvassa, joka yrittää näyttää vakavalta.

Se, mikä on The Hurt Lockerin juonenkuljetuksen keskiössä, on siis varsin keskinkertaista ja yllätyksetöntä, pahimmillaan jopa kehnoa juttua tai huttua.

Elokuvan kiinnostavimmat piirteet löytyvätkin juonenkuljetuksen liepeiltä: amerikkalaissotilaiden ja bagdadilaisten väliset suhteet ovat uskottavia, tunnelma paranoidi. Ihmiset – tavalliset ihmiset pallopeleineen ja tavallisine elinkeinoineen – joita ollaan vapauttamassa tai suojelemassa, ovat kaikki potentiaalisia salamurhaajia ja itsemurhapommittajia.

Ensimmäisen parhaasta ohjauksesta palkitun naisen elokuvassa sukupuolitematiikka on myös tavallisuudesta poikkeava: jokseenkin olematon. Leffa kertoo ainoastaan miehistä.

Tähän liittyen. The Hurt Locker ei ensinkään rakennu Hollywoodissa perinteisen ja jopa pakollisen parinmuodostustarinan varaan. Mistä tämä voisi kertoa? Esimerkiksi Slavoj Žižekin mukaan tämän tyyppiset elokuvat ovat yleistymässä mutta selitystä asiaan hänellä ei vielä oikein ole.

Erinäisten miesasiamiesten vastausyritys on helppo arvata: naiselle kuten Bigelowille, toisin kuin miehille, ei rakkaus ole elämässä kovin tärkeää. (Hyvää naistenpäivää!) En kuitenkaan osta tätä selitystä.

Joku jossain kuvaili, miten Neuvostoliitossa yritettiin kasvattaa kansaa, jonka ensimmäisenä kiinnostuksen kohteena olisi vallankumouksen edistäminen. Hanke ei aivan onnistunut: nuoriso mietti kuitenkin koko ajan pelkkää parinmuodostusta. Olisiko Amerikka kykenemässä siihen, mihin Neuvostoliitto ei kyennyt? Tuottamaan kuluttajia, joiden tarvehierarkiassa keinotekoiset tarpeet ohittavat yhä useammin ”luonnolliset” tarpeet? Huono selitys tämäkin, löydän siitä heti useita heikkouksia.

Ehkä Žižekiltä bongaamani kysymys onkin asettunut väärin päin: ehkä tulisikin miettiä, miksi parinmuodostus on ollut elokuvakerronnassa niin keskeinen aihe, ettei sitä juuri koskaan ole voinut jättää sivuun? Ja onko se todella edes ollut sitä?

Taisi tulla taas ihan turha kirjoitus.

Žižek Helsingissä, osa 2: Lisää luentomuistiinpanoja

Tiistai, kello 14-16:30, Teatteri Kiasma

Žižekin pääteemana näyttää tänään olevan valta. Luento käsittelee välillä myös elokuvia ja sensuuria ja sen sellaista, mutta yritän nyt keskittyä esityksen punaiseen lankaan.

Valtarakennelmat, totalitääriset systeemit jne. perustuvat riettaisiin, epämiellyttäviin rituaaleihin. Esimerkkinä vaikkapa simputus armeijassa (tai kepeämmät ja kotoisammat tapaukset koulumaailmasta: nahkiaisten ja penkkareiden nöyryytysluonne). Rituaalien kautta systeemi sitouttaa jäseniään.

Jaetut törkeydet yhdistävät. Sen sijaan niiden puuttuminen saattaa olla merkki siitä, että yhteenkuuluvuutta ei ole. Esimerkiksi Jugoslavian eri kansojen välinen rasistinen vitsailu oli aikoinaan hyvin tavallista mutta katosi kuvioista 80-luvulla – samaan aikaan kun nationalismi alkoi nostaa päätään.

(Blog.huom: Poliittisesti korrektin kielen vaatimuksessa olen näkevinäni samantapaista kehitystä. Esimerkiksi N-sanan joutuminen pannaan indikoi nähdäkseni sitä, että eräiden ihmisryhmien välille alkoi kehittyä vihasuhteita. Ennen negatiivista poliittista kehitystä sana oli käyttökelpoinen. Suhde lienee, Žižekin ajatuksen mukaisesti, kaksisuuntainen: korrektiuden vaatimus tuskin tosiasiassa kaventaa eri ihmisryhmien välistä juopaa vaan ennemminkin syventää sitä.)

Voimakkaat valtarakennelmat, eritoten totalitaariset systeemit, ovatkin luonteeltaan karnevalistisia. Stalinin Neuvostoliitto mielipuolisine näytösoikeudenkäynteineen ja hulluine kuninkaineen noudatti jokseenkin täydellisesti karnevaalien nurinkurintodellisuutta. Sama juttu natsien kanssa: systeemi oli houkutteleva, koska se antoi jäsenilleen rietastelun vapauden, ei siksi, että se tarjosi jämptiä pysyvyyttä. Žižekin aikanaan jututtamat serbinationalistit vahvistivat: eivät he toimineet muukalaiskammon ohjailemana, vaan siksi, että järjestelmän osana pääsivät harjoittamaan väkivaltaa ja raiskailemaan.

Totalitaarisen systeemin lupaus on siis tämä: näyttäydy siististi, niin systeemi antaa sinulle vapauden tehdä salaa ihan mitä huvittaa. Yhdestä esimerkistä käy myös katolisen kirkon tapa suojella lapsenraiskaajapappejaan.

Kun totalitarismi vaatii yksilöllisyydestä luopumista ja tietynlaisen ulkokuoren pitämistä ja lupaa rajattomia elostelunmahdollisuuksia, toimii nykyinen liberalistinen länsimaailma päin vastoin: meiltä vaaditaan rajatonta itsemme toteuttamista, mutta se johtaa massakäyttäytymiseen ja itsestä luopumiseen.

Jotta systeemiä voitaisiin vastustaa, ehdottaa Žižek arvokkuuden ja kurinalaisuuden palauttamista tai nostamista vasemmiston uusiksi perusarvoiksi.

Metaa ja retoriikkaa

Eräs Žižekin molemmilla luennoilla toistuneista kritiikin kohteista oli se, miten me ostamme aneita, ja miten me ikään kuin kerromme itsestämme valheellisia tarinoita välttyäksemme tosiasioiden kohtaamiselta. Elämme vahingollista elämää, näyttelemme erilaisia rooleja, esimerkiksi maailman parantamista mutta emme tosiasiassa toimi minkään muuttamiseksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, montaako kuulijaa pointti puhutteli. Päälle päin se ei tietenkään näy. Kansainvälisen megatähden ympärillä oleva henkilöpalvonnan ilmapiiri sen sijaan näkyi. Paikan päällä ikään kuin käytiin näyttäytymässä Žižekin läheisyydessä, oltiin olevinaan tiedostavia ja radikaaleja. Jotkut kuulijat jopa poseerasivat valokuviin Žižekin vierellä. Tunnustan, että minäkin kävin pyytämässä signeeraukset kirjoihin.

Voi olla, että Žižekillä ei ole tosiasiallista valtaa maailman menoon, mutta paljonko hänkin on kaupallinen tuote, radikaaliuden unelma, jonka voi ostaa pelkällä läsnäololla kuin rock-konsertin?

Ja, päivän aiheeseen liittyen: paljonko tilaisuuksia hallinnut ilmapiiri oli juuri karnevaalin – jaettujen törkeyksien, alatyylisiä puhuvan professorin ja niille yhdessä nauramisen – synnyttämää?

Päivän piristykseksi lisää totalitarismikritiikkiä Sloveniasta. Tanz mit Laibach:

Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Päästäisitkö tyttäresi elokuviin tämän miehen kanssa?

Sain maanantaina sähköpostia Anu Nyymiltä. Slavoj Žižek puhuisi Porthaniassa jo samana iltapäivänä aiheesta What does it mean to be a communist today? ja tiistaina Kiasmassa aiheesta Cinema and ideology: report from battleground.

Tässä joitakin huonosti jäsenneltyjä, luultavasti myös epäolennaisia hajapoimintoja maanantain esityksestä.

Retoriikka

Jälkimodernin filosofian hassu superstara veti salin tupaten täyteen, noin 600 ihmistä. Ilma oli kuumaa ja huonoa, alustus kesti reilut kaksi tuntia. Yleisö pysyi kuitenkin hereillä.

Esiintyjä oli nimittäin kovin karismaattinen: professorin ääntämys oli mitä oli, puhe ikään kuin takelteli, ajatus kuljeskeli epämuodollisen keskustelun eksyilevää logiikkaa noudattaen ja alatyylinen sanasto antoi ilmaisuvoimaa. Selkeät elävän elämän esimerkit antoivat filosofoinnille konkreettisia merkityksiä, joita kuka tahansa kuulija pystyi ymmärtämään.

Žižekin ajatuksenjuoksua oli yhtä helppo seurata kuin punaisen langan löytäminen oli vaikeaa. Ja mikä parasta: kunnon psykoanalyytikkona hän puhui seksistä jokseenkin koko ajan (tämän käyttäytymisen takana olen näkevinäni varsin inhimillisiä motiiveja).

Taitava kaveri.


Sisältöjä

Esitys käsitteli pääosin tuttuja juttuja: kapitalismin voittokulku rakentuu yhteisen tai ei-kenenkään yksityistämiselle. Otetaan vaikka Bill Gatesin tapaan yleisesti ilmassa roikkuvia ajatuksia ja monopolisoidaan ne.

Tai: patentoidaan geenejä, joita on tähän asti saanut viljellä ilmaiseksi.

Tai: ruvetaan myymään vasemmistolaista ajattelua esimerkiksi reilun kaupan tuotteina.

Tässä viimeisessä on kysymys modernista anekaupasta, hyvän omantunnon myymisestä ja ostamisesta, jonka surullinen seuraus on, että me jälkimodernit vasemmistolaiset emme loppujen lopuksi tee maailman muuttamiseksi yhtään mitään.

Kapitalismi pystyy valtaamaan miltei mitä tahansa arvojärjestelmiä, ja niinpä vastakkainasettelut ovat hämärtyneet tai muuttuneet kuvitelmiksi. Yhdysvalloissa republikaanit käyttävät perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa: ”Kylmät suuryritykset käyttävät hyväkseen yritteliästä ja rehellistä ja työtätekevää Amerikan kansalaista. Me olemme tämän kansalaisen puolella!” aivan kuten Niinistö esiintyi työväen presidenttiehdokkaana.

Anekdootti:
Haastattelija (joskus kauan sitten): Sinulla on hevosenkenkä tuolla oven yläpuolella. Uskotko, että se tosiaan suojelee taloasi onnettomuudelta?
Niels Bohr: En tietenkään usko. En minä taikauskoinen ole.
Haastattelija: Miksi se sitten on siinä?
Niels Bohr: Minulle sanottiin, että se toimii, vaikkei siihen uskoisikaan.
Žižek: Demokratia on kuin tuo hevosenkenkä, ja me olemme kuin Niels Bohr.

Toiminnan ja ajattelun väliin on rakennettu kuilu.

Miten sitten tulisi toimia? Olisi ainakin lakattava ostamasta unelmiaan. (Ehkä niitä olisi sen sijaan ryhdyttävä toteuttamaan?)  Olisi keskityttävä vaalimaan yhteistä (communal) yhteisenä.