Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Žižek Helsingissä, osa 2: Lisää luentomuistiinpanoja

Tiistai, kello 14-16:30, Teatteri Kiasma

Žižekin pääteemana näyttää tänään olevan valta. Luento käsittelee välillä myös elokuvia ja sensuuria ja sen sellaista, mutta yritän nyt keskittyä esityksen punaiseen lankaan.

Valtarakennelmat, totalitääriset systeemit jne. perustuvat riettaisiin, epämiellyttäviin rituaaleihin. Esimerkkinä vaikkapa simputus armeijassa (tai kepeämmät ja kotoisammat tapaukset koulumaailmasta: nahkiaisten ja penkkareiden nöyryytysluonne). Rituaalien kautta systeemi sitouttaa jäseniään.

Jaetut törkeydet yhdistävät. Sen sijaan niiden puuttuminen saattaa olla merkki siitä, että yhteenkuuluvuutta ei ole. Esimerkiksi Jugoslavian eri kansojen välinen rasistinen vitsailu oli aikoinaan hyvin tavallista mutta katosi kuvioista 80-luvulla – samaan aikaan kun nationalismi alkoi nostaa päätään.

(Blog.huom: Poliittisesti korrektin kielen vaatimuksessa olen näkevinäni samantapaista kehitystä. Esimerkiksi N-sanan joutuminen pannaan indikoi nähdäkseni sitä, että eräiden ihmisryhmien välille alkoi kehittyä vihasuhteita. Ennen negatiivista poliittista kehitystä sana oli käyttökelpoinen. Suhde lienee, Žižekin ajatuksen mukaisesti, kaksisuuntainen: korrektiuden vaatimus tuskin tosiasiassa kaventaa eri ihmisryhmien välistä juopaa vaan ennemminkin syventää sitä.)

Voimakkaat valtarakennelmat, eritoten totalitaariset systeemit, ovatkin luonteeltaan karnevalistisia. Stalinin Neuvostoliitto mielipuolisine näytösoikeudenkäynteineen ja hulluine kuninkaineen noudatti jokseenkin täydellisesti karnevaalien nurinkurintodellisuutta. Sama juttu natsien kanssa: systeemi oli houkutteleva, koska se antoi jäsenilleen rietastelun vapauden, ei siksi, että se tarjosi jämptiä pysyvyyttä. Žižekin aikanaan jututtamat serbinationalistit vahvistivat: eivät he toimineet muukalaiskammon ohjailemana, vaan siksi, että järjestelmän osana pääsivät harjoittamaan väkivaltaa ja raiskailemaan.

Totalitaarisen systeemin lupaus on siis tämä: näyttäydy siististi, niin systeemi antaa sinulle vapauden tehdä salaa ihan mitä huvittaa. Yhdestä esimerkistä käy myös katolisen kirkon tapa suojella lapsenraiskaajapappejaan.

Kun totalitarismi vaatii yksilöllisyydestä luopumista ja tietynlaisen ulkokuoren pitämistä ja lupaa rajattomia elostelunmahdollisuuksia, toimii nykyinen liberalistinen länsimaailma päin vastoin: meiltä vaaditaan rajatonta itsemme toteuttamista, mutta se johtaa massakäyttäytymiseen ja itsestä luopumiseen.

Jotta systeemiä voitaisiin vastustaa, ehdottaa Žižek arvokkuuden ja kurinalaisuuden palauttamista tai nostamista vasemmiston uusiksi perusarvoiksi.

Metaa ja retoriikkaa

Eräs Žižekin molemmilla luennoilla toistuneista kritiikin kohteista oli se, miten me ostamme aneita, ja miten me ikään kuin kerromme itsestämme valheellisia tarinoita välttyäksemme tosiasioiden kohtaamiselta. Elämme vahingollista elämää, näyttelemme erilaisia rooleja, esimerkiksi maailman parantamista mutta emme tosiasiassa toimi minkään muuttamiseksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, montaako kuulijaa pointti puhutteli. Päälle päin se ei tietenkään näy. Kansainvälisen megatähden ympärillä oleva henkilöpalvonnan ilmapiiri sen sijaan näkyi. Paikan päällä ikään kuin käytiin näyttäytymässä Žižekin läheisyydessä, oltiin olevinaan tiedostavia ja radikaaleja. Jotkut kuulijat jopa poseerasivat valokuviin Žižekin vierellä. Tunnustan, että minäkin kävin pyytämässä signeeraukset kirjoihin.

Voi olla, että Žižekillä ei ole tosiasiallista valtaa maailman menoon, mutta paljonko hänkin on kaupallinen tuote, radikaaliuden unelma, jonka voi ostaa pelkällä läsnäololla kuin rock-konsertin?

Ja, päivän aiheeseen liittyen: paljonko tilaisuuksia hallinnut ilmapiiri oli juuri karnevaalin – jaettujen törkeyksien, alatyylisiä puhuvan professorin ja niille yhdessä nauramisen – synnyttämää?

Päivän piristykseksi lisää totalitarismikritiikkiä Sloveniasta. Tanz mit Laibach: