Tunteet – Jukka Laajarinne

Rakkaus ei ole tunne

Luin hiljattain Emily Brontën Humisevan harjun. Romaani osoittautui viehättävän brutaaliksi kertomukseksi yorkshirelaisten hillbillyjen ihmissuhteista – ja yllätti minut täysin. Kirjasta puhutaan usein rakkausromaanina, ja sellaisena se ei kerta kaikkiaan vastannut ennakko-odotuksiani.

Cathyn ja Heathcliffin välinen suhde alkaa lempeänä hyväntahtoisena rakkautena, joka väärinkäsitysten ja strategisten valintojen vuoksi kääntyy katkeraksi ties-miksi, johon sisältyy kostonhimoa, kiihkeää halua ja kaipuuta, ja joka liittyvä tuhoisa sitoumus ulottuu jopa kuoleman tuolle puolen. Ensimmäinen reaktioni oli: Tämä ei ole rakkaus- vaan vihatarina. Juuri mikään päähenkilöiden toiminnassa tai tunne-elämässä ei vastaa käsityksiäni rakkaudesta. Sillä eikö rakkaus ytimeltään ole sitoutunutta tahtoa elää niin, että rakastettu voi mahdollisimman hyvin? Eikö romaani kerro ennemminkin Heathcliffin tarpeesta tulla rakastetuksi ja tuon tarpeen tyydyttämättä jäämisen aiheuttamasta vihasta? Miten usein me sekoitammekaan rakkauden tarpeen itse rakkauteen!

Ajauduin kuitenkin jatkopohdintoihin. Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Ensireaktioni heijasteli erinäisiä agapen piirteitä, tiettyä pyyteettömyyttä ja hyväntahtoisuutta. Mutta Humisevan harjun intohimo olikin luonteeltaan eroottista, eikä eros ole koskaan pyyteetön. Eros on halua, jonka hulluksitekevyyttä on pelätty ja kunnioitettu niin pitkään kuin siitä on kirjoitettu. Eros on vienyt sankareita ja sankarittaria paitsi täyttymyksen huipuille, myös sotiin, epätoivoon, loukattuna tai torjuttuna vihanpitoon. Se voi olla totaalisen yhteensulautumisen tai -kuuluvuuden tunnetta, ja romaanihahmoiltakin odottamani hyväntahtoinen huolenpito on tavallisesti mukana kuvioissa. Freudilaiset saavat näistä piirteistä insestisiä kiksejä. Platonin romaanihahmolle nimeltä Sokrates rakkaus oli ilmiö, joka alkoi lihallisista himoista mutta saattoi hyvin hoidettuna kehittyä viisaaksi suhteeksi koko maailman hyvyyttä kohtaan. Kristityille se on tahtotila. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Alkaa näyttää ilmeiseltä, että rakkaus ei ole tietty yksittäinen tunne. Voisimmeko siis tarkoittaa rakkaudella jotakin sumean logiikan joukkoa, toisiaan muistuttavien tunteiden perheyhtäläistä ryhmää? Emme aivan, sillä vaikkapa mustasukkainen omistushalu ja toiselle hyvän tahtominen eivät varsinaisesti muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Sen sijaan rakkaus on toisiinsa kietoutunut sikermä tunteita, ajatuksia, mielikuvia, ideaaleja, käyttäytymistapoja. Mikään yksittäinen piirre tai tunne ei itse asiassa riitä: voin himoita toista tai olla häntä kohtaan hyväntahtoinen tai haluta jakaa salaisuuteni hänen kanssaan ilman, että r-sanan käytölle on aihetta.

Rakkaus on kompleksi.

(Erilaiset rakkaudet sitten kyllä muodostavat wittgensteinilaisittain perheyhtäläisen ryhmän. )

Rakkauden tarve on sittenkin aika usein rakkautta itseään; kenties Heathcliffin katkeruus ja Cathyn dramaattiset pelitkin ovat. Ehkä vihakin voi olla.

Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Kehosta ja mielestä

Kysymys mielen ja kehon suhteesta tuntuu äkkisiltään banaalilta filosofian peruskysymykseltä, jota kaikki alan opiskelijat joutuvat jo ensimmäisillä kursseillaan miettimään, ja josta on vaikea sanoa mitään, mitä kaikki eivät jo olisi kuulleet. Mutta toisaalta: aivonäkökulman korostuminen ihmisten käsityksissä on vielä banaalimpaa, ja ennen kaikkea aivokorostus on inhimillisen kokemuksen puitteissa tarkasteltuna niin puutteellinen, että sitä tekee mieli sanoa suorastaan virheelliseksi.

Descartesin sielu-ruumis-dikotomiaa lähestyvässä aivonäkökulmassa ”minä” tai mieli ymmärretään aivotoimintana. Keho puolestaan on mielen tai aivojen työkalu maailmassa pärjäämiseen, tai jonkinlainen käyttöliittymälaitteisto, jonka kautta aivoihin sijoittuva mieli ovat vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Tämän käsityksen puolesta voidaan esittää paljon käytännöllistä todistusaineistoa: Lyödään Ossia päähän, niin Ossi hukkaa lähihistoriansa, ja jos hyvin käy, persoonallisuuteenkin tulee tilapäisiä muutoksia. Lobotomia tai aivoverenvuoto voivat muuttaa persoonaa pysyvästi. Aivojen toimintaan vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat ihmisen tapaan kokea todellisuutta. Ja niin edelleen.

Näistä havainnoista ei liene erimielisyyttä. Eikä käytännön tasolla ehkä seuraavasta johtopäätöksestäkään: aivot ovat merkittävä tekijä mielen tai minuuden taustalla.* Jos jäämme aivoihin, emme kuitenkaan tavoita puoliakaan siitä, mitä ”minä” meille todella merkitsee emmekä läheskään kaikkea sitä mitä tarkoitamme mielellä. Me nimittäin käytämme ajatteluumme myös kehoamme. Meidän tunteemme ovat suurelta osin kehollisia. Lisäksi me identifioidumme kehoomme: minuus pitää sisällään myös ruumiin.

Myös näitä väitteitä tukevaa havaintomateriaalia on olemassa paljon.

Kognitiiviset toimintomme ovat kehollisia: ihminen, jonka otsa on siloiteltu botoxilla, ei havaitse toisten ihmisten ilmaisemia kielteisiä tunteita yhtä hyvin kuin verrokkinsa, sillä tunteita ymmärretään kielteisten eleiden avulla, esimerkiksi otsaa rypistämällä. Ihminen, joka istuu kädet puuskassa, jalat ristissä, oppii huonommin uutta kuin avoimeen asentoon istutettu verrokkinsa.

Tunteemme ovat suurelta osin kehollisia: pelko, nolous, rakkaus, ilo, suru… Ne koetaan sykkeen nopeuden muutoksina, ihon lämpötilan muutoksina, kurkkua kuristavana tunteena, vatsassa, lihaksissa. Jos nämä keholliset aistimukset poistettaisiin tunteista, niistä ei jäisi paljonkaan jäljelle. Tätä väitetään menestyksellisesti kokeillun traumojen hoidossa: kun ylipääsemättömän traumaattista muistoa on toistuvasti muisteltu betasalpaajien vaikutuksen alaisena, muisto ja tunne ovat etääntyneet toisistaan; muisto on lakannut aiheuttamasta tunnetta.

Minuutemme on kehollista: Jos minulta amputoidaan käsi, se muuttaa minäkuvaani. Jos minut kastroidaan, se muuttaa minuuttani vielä enemmän. Jos minua halataan… niin, silloin halataan minua, ei minun kehoani. Rakastellessa mielen ja ruumiin yhteys on ehkä ilmeisimmillään. Hyvä tai huono kunto tai ruumiinvammat vaikuttavat suoraan siihen, miten hahmotan ympäristöni: ovatko matkat pitkiä, ovatko mäet korkeita tai jyrkkiä. Sydänsiirron läpikäyneet ihmiset ovat toisinaan kokeneet persoonallisuutensa muuttuneen (ensimmäisen kerran väitteen kuullessani suhtauduin siihen varsin skeptisesti, mutta toisaalta syke ja tunne-elämä ovat niin kiinteässä yhteydessä toisiinsa, että olen sittenkin taipuvainen ottamaan tämän tosissani).

Vaikka minuudesta kertova tarina kenties lopulta kurotaankin kasaan aivoissa, ei se sijaitse siellä. Sitä eletään koko keholla.

—

*Havaintojen perusteella on toki yksinkertaisempaa, kauniimpaa ja ilmeisempää, että aivot sijaitsevat mielessä kuin päin vastoin, mutta sivuuttakaamme tämä kysymys tällä kertaa.