Kehosta ja mielestä

Kysymys mielen ja kehon suhteesta tuntuu äkkisiltään banaalilta filosofian peruskysymykseltä, jota kaikki alan opiskelijat joutuvat jo ensimmäisillä kursseillaan miettimään, ja josta on vaikea sanoa mitään, mitä kaikki eivät jo olisi kuulleet. Mutta toisaalta: aivonäkökulman korostuminen ihmisten käsityksissä on vielä banaalimpaa, ja ennen kaikkea aivokorostus on inhimillisen kokemuksen puitteissa tarkasteltuna niin puutteellinen, että sitä tekee mieli sanoa suorastaan virheelliseksi.

Descartesin sielu-ruumis-dikotomiaa lähestyvässä aivonäkökulmassa ”minä” tai mieli ymmärretään aivotoimintana. Keho puolestaan on mielen tai aivojen työkalu maailmassa pärjäämiseen, tai jonkinlainen käyttöliittymälaitteisto, jonka kautta aivoihin sijoittuva mieli ovat vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Tämän käsityksen puolesta voidaan esittää paljon käytännöllistä todistusaineistoa: Lyödään Ossia päähän, niin Ossi hukkaa lähihistoriansa, ja jos hyvin käy, persoonallisuuteenkin tulee tilapäisiä muutoksia. Lobotomia tai aivoverenvuoto voivat muuttaa persoonaa pysyvästi. Aivojen toimintaan vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat ihmisen tapaan kokea todellisuutta. Ja niin edelleen.

Näistä havainnoista ei liene erimielisyyttä. Eikä käytännön tasolla ehkä seuraavasta johtopäätöksestäkään: aivot ovat merkittävä tekijä mielen tai minuuden taustalla.* Jos jäämme aivoihin, emme kuitenkaan tavoita puoliakaan siitä, mitä ”minä” meille todella merkitsee emmekä läheskään kaikkea sitä mitä tarkoitamme mielellä. Me nimittäin käytämme ajatteluumme myös kehoamme. Meidän tunteemme ovat suurelta osin kehollisia. Lisäksi me identifioidumme kehoomme: minuus pitää sisällään myös ruumiin.

Myös näitä väitteitä tukevaa havaintomateriaalia on olemassa paljon.

Kognitiiviset toimintomme ovat kehollisia: ihminen, jonka otsa on siloiteltu botoxilla, ei havaitse toisten ihmisten ilmaisemia kielteisiä tunteita yhtä hyvin kuin verrokkinsa, sillä tunteita ymmärretään kielteisten eleiden avulla, esimerkiksi otsaa rypistämällä. Ihminen, joka istuu kädet puuskassa, jalat ristissä, oppii huonommin uutta kuin avoimeen asentoon istutettu verrokkinsa.

Tunteemme ovat suurelta osin kehollisia: pelko, nolous, rakkaus, ilo, suru… Ne koetaan sykkeen nopeuden muutoksina, ihon lämpötilan muutoksina, kurkkua kuristavana tunteena, vatsassa, lihaksissa. Jos nämä keholliset aistimukset poistettaisiin tunteista, niistä ei jäisi paljonkaan jäljelle. Tätä väitetään menestyksellisesti kokeillun traumojen hoidossa: kun ylipääsemättömän traumaattista muistoa on toistuvasti muisteltu betasalpaajien vaikutuksen alaisena, muisto ja tunne ovat etääntyneet toisistaan; muisto on lakannut aiheuttamasta tunnetta.

Minuutemme on kehollista: Jos minulta amputoidaan käsi, se muuttaa minäkuvaani. Jos minut kastroidaan, se muuttaa minuuttani vielä enemmän. Jos minua halataan… niin, silloin halataan minua, ei minun kehoani. Rakastellessa mielen ja ruumiin yhteys on ehkä ilmeisimmillään. Hyvä tai huono kunto tai ruumiinvammat vaikuttavat suoraan siihen, miten hahmotan ympäristöni: ovatko matkat pitkiä, ovatko mäet korkeita tai jyrkkiä. Sydänsiirron läpikäyneet ihmiset ovat toisinaan kokeneet persoonallisuutensa muuttuneen (ensimmäisen kerran väitteen kuullessani suhtauduin siihen varsin skeptisesti, mutta toisaalta syke ja tunne-elämä ovat niin kiinteässä yhteydessä toisiinsa, että olen sittenkin taipuvainen ottamaan tämän tosissani).

Vaikka minuudesta kertova tarina kenties lopulta kurotaankin kasaan aivoissa, ei se sijaitse siellä. Sitä eletään koko keholla.

*Havaintojen perusteella on toki yksinkertaisempaa, kauniimpaa ja ilmeisempää, että aivot sijaitsevat mielessä kuin päin vastoin, mutta sivuuttakaamme tämä kysymys tällä kertaa.

Loman loppu

Vajaa kuukausi sitten kirjoittamani teksti kirjailijan sivullisuudesta taisi olla paljolti kesälomareaktio. Lomahankkeet oli hoidettu, mutta ympärillä lomailevan perheen ansiosta en päässyt vielä työskentelemäänkään. Kuulun nimittäin niihin, jotka eivät pysty keskittymään (kirjojen) kirjoittamiseen, jos samassa huoneistossa hääräilee muita ihmisiä, joiden voi kuvitella hetkenä minä hyvänsä vaativan huomiotani. Tarvitsen myös säännöllisen työrytmin.

Vietin siis kuukauden päivät joutilaisuuteen pakotettuna. Aluksi se ahdisti, mistä kirjoitinkin, mutta pikku hiljaa totuin tilanteeseen. Kun en pystynyt tekemään keskeneräiselle romaanilleni mitään, lopetin myös sen alituisen ajattelemisen. Tavallisestihan minä kirjoitan aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla luen lähdekirjallisuutta, ja etenkin iltaisin pyörittelen työhöni liittyviä ajatuksia. Olen töissä lähes kaiken muulta elämältä liikenevän ajan.

Mutta tämä pakkoloma! Tottumisvaikeuksien jälkeen aloin nauttia epikurolaisesta vastuuttomuuden tilastani. Ja enemmän. Lukeminen on jo vuosia tuntunut ennen kaikkea työnteolta ja velvollisuudelta, mutta yllättäen aloinkin pitää siitä taas. Aloin lisäksi muuttua luovaksi, saada uusia romaani-ideoita. Hyvänen aika, minähän olen  kuin… minä itse, pitkästä aikaa.
Olin tiennyt tämän pitkään, mutta asia oli jälleen tarpeen myös kokea: Aivot tarvitsevat lepoa.

Nyt, loman jälkeen, kirjoittaminen tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen lomaa. Luen kirjoittamaani, parantelen sitä, ja, hei, sehän toimii. En olisi uskonut, mutta sehän toimii.

Aivot

Sain hiljattain Anitalta aivot.

aivoni

Kiitos kannustavasta palautteesta. Olen kovasti miettinyt, minne ne seuraavaksi toimittaisin, ja lopulta tänään saavuin ratkaisuun. Aivot menevät Maaria Pääjärvelle.

Tuomariston perustelut: ”Se kaluaa samaa luutaa -blogi sai osakseen eniten kannatusta.”