Vajaa kuukausi sitten kirjoittamani teksti kirjailijan sivullisuudesta taisi olla paljolti kesälomareaktio. Lomahankkeet oli hoidettu, mutta ympärillä lomailevan perheen ansiosta en päässyt vielä työskentelemäänkään. Kuulun nimittäin niihin, jotka eivät pysty keskittymään (kirjojen) kirjoittamiseen, jos samassa huoneistossa hääräilee muita ihmisiä, joiden voi kuvitella hetkenä minä hyvänsä vaativan huomiotani. Tarvitsen myös säännöllisen työrytmin.
Vietin siis kuukauden päivät joutilaisuuteen pakotettuna. Aluksi se ahdisti, mistä kirjoitinkin, mutta pikku hiljaa totuin tilanteeseen. Kun en pystynyt tekemään keskeneräiselle romaanilleni mitään, lopetin myös sen alituisen ajattelemisen. Tavallisestihan minä kirjoitan aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla luen lähdekirjallisuutta, ja etenkin iltaisin pyörittelen työhöni liittyviä ajatuksia. Olen töissä lähes kaiken muulta elämältä liikenevän ajan.
Mutta tämä pakkoloma! Tottumisvaikeuksien jälkeen aloin nauttia epikurolaisesta vastuuttomuuden tilastani. Ja enemmän. Lukeminen on jo vuosia tuntunut ennen kaikkea työnteolta ja velvollisuudelta, mutta yllättäen aloinkin pitää siitä taas. Aloin lisäksi muuttua luovaksi, saada uusia romaani-ideoita. Hyvänen aika, minähän olen kuin… minä itse, pitkästä aikaa.
Olin tiennyt tämän pitkään, mutta asia oli jälleen tarpeen myös kokea: Aivot tarvitsevat lepoa.
Nyt, loman jälkeen, kirjoittaminen tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen lomaa. Luen kirjoittamaani, parantelen sitä, ja, hei, sehän toimii. En olisi uskonut, mutta sehän toimii.
Jukka Laajarinne 