Kipulokerosta jonnekin muualle

Katsottiinpa mekin pari päivää sitten Kathryn Bigelowin The Hurt Locker.

Alkajaisiksi: The Hurt Locker on ihan hyvin ohjattu ja näytelty sotaelokuva. Muutamat kohtaukset ovat jopa jännittäviä ja saavat katsojankin adrenaliinitason pikkuriikkisen kohoamaan, kuten lempparikohtaukseni, jossa porukka joutuu maaseudulla väijytykseen.

Käsikirjoitus on himppasen suoraviivainen: siinä on tämä Lethal Weapon -tyyppinen jamppa, joka haluaa liikkua omilla rajoillaan, ja hakeutuu sitten toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin, eivätkä hänen kaverinsa tietenkään pidä siitä, koska vaarat ovat ainakin osin yhteisiä. Välillä suoritetaan tehtäviä, välillä tapellaan kasarmilla. Kun nyt oikein pysähtyy miettimään, tuntuu siltä, että Bigelowin täytyy olla melkeinpä nero, jotta on saanut asetelmasta synnytettyä jokseenkin jäntevän ja katsottavan kokonaisuuden.

Adrenaliininarkkarin henkilökuva on yllätyksetön ja melko yhdentekevä: ilmiö lienee joko kirjallisuudesta, lehdistöstä tai omasta kokemuksesta tuttu melko monille. Samoin kotiutumisen ongelmat. Päähenkilön ja ja hänen kavereidensa suhteet noudattelevat Hollywoodin peruskuvastoa eivätkä myöskään herätä juuri muuta kuin väsymyksen ja ärtymyksen tunteita. Sotilaiden sooloilut ja muu organisaation löyhyys menevät jotenkin väärällä tavalla epäuskottavuuden puolelle: se, mikä on toimii Batmanilla, ei toimi sellaisessa elokuvassa, joka yrittää näyttää vakavalta.

Se, mikä on The Hurt Lockerin juonenkuljetuksen keskiössä, on siis varsin keskinkertaista ja yllätyksetöntä, pahimmillaan jopa kehnoa juttua tai huttua.

Elokuvan kiinnostavimmat piirteet löytyvätkin juonenkuljetuksen liepeiltä: amerikkalaissotilaiden ja bagdadilaisten väliset suhteet ovat uskottavia, tunnelma paranoidi. Ihmiset – tavalliset ihmiset pallopeleineen ja tavallisine elinkeinoineen – joita ollaan vapauttamassa tai suojelemassa, ovat kaikki potentiaalisia salamurhaajia ja itsemurhapommittajia.

Ensimmäisen parhaasta ohjauksesta palkitun naisen elokuvassa sukupuolitematiikka on myös tavallisuudesta poikkeava: jokseenkin olematon. Leffa kertoo ainoastaan miehistä.

Tähän liittyen. The Hurt Locker ei ensinkään rakennu Hollywoodissa perinteisen ja jopa pakollisen parinmuodostustarinan varaan. Mistä tämä voisi kertoa? Esimerkiksi Slavoj Žižekin mukaan tämän tyyppiset elokuvat ovat yleistymässä mutta selitystä asiaan hänellä ei vielä oikein ole.

Erinäisten miesasiamiesten vastausyritys on helppo arvata: naiselle kuten Bigelowille, toisin kuin miehille, ei rakkaus ole elämässä kovin tärkeää. (Hyvää naistenpäivää!) En kuitenkaan osta tätä selitystä.

Joku jossain kuvaili, miten Neuvostoliitossa yritettiin kasvattaa kansaa, jonka ensimmäisenä kiinnostuksen kohteena olisi vallankumouksen edistäminen. Hanke ei aivan onnistunut: nuoriso mietti kuitenkin koko ajan pelkkää parinmuodostusta. Olisiko Amerikka kykenemässä siihen, mihin Neuvostoliitto ei kyennyt? Tuottamaan kuluttajia, joiden tarvehierarkiassa keinotekoiset tarpeet ohittavat yhä useammin ”luonnolliset” tarpeet? Huono selitys tämäkin, löydän siitä heti useita heikkouksia.

Ehkä Žižekiltä bongaamani kysymys onkin asettunut väärin päin: ehkä tulisikin miettiä, miksi parinmuodostus on ollut elokuvakerronnassa niin keskeinen aihe, ettei sitä juuri koskaan ole voinut jättää sivuun? Ja onko se todella edes ollut sitä?

Taisi tulla taas ihan turha kirjoitus.