Katsottiinpa mekin pari päivää sitten Kathryn Bigelowin The Hurt Locker.
Alkajaisiksi: The Hurt Locker on ihan hyvin ohjattu ja näytelty sotaelokuva. Muutamat kohtaukset ovat jopa jännittäviä ja saavat katsojankin adrenaliinitason pikkuriikkisen kohoamaan, kuten lempparikohtaukseni, jossa porukka joutuu maaseudulla väijytykseen.
Käsikirjoitus on himppasen suoraviivainen: siinä on tämä Lethal Weapon -tyyppinen jamppa, joka haluaa liikkua omilla rajoillaan, ja hakeutuu sitten toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin, eivätkä hänen kaverinsa tietenkään pidä siitä, koska vaarat ovat ainakin osin yhteisiä. Välillä suoritetaan tehtäviä, välillä tapellaan kasarmilla. Kun nyt oikein pysähtyy miettimään, tuntuu siltä, että Bigelowin täytyy olla melkeinpä nero, jotta on saanut asetelmasta synnytettyä jokseenkin jäntevän ja katsottavan kokonaisuuden.
Adrenaliininarkkarin henkilökuva on yllätyksetön ja melko yhdentekevä: ilmiö lienee joko kirjallisuudesta, lehdistöstä tai omasta kokemuksesta tuttu melko monille. Samoin kotiutumisen ongelmat. Päähenkilön ja ja hänen kavereidensa suhteet noudattelevat Hollywoodin peruskuvastoa eivätkä myöskään herätä juuri muuta kuin väsymyksen ja ärtymyksen tunteita. Sotilaiden sooloilut ja muu organisaation löyhyys menevät jotenkin väärällä tavalla epäuskottavuuden puolelle: se, mikä on toimii Batmanilla, ei toimi sellaisessa elokuvassa, joka yrittää näyttää vakavalta.
Se, mikä on The Hurt Lockerin juonenkuljetuksen keskiössä, on siis varsin keskinkertaista ja yllätyksetöntä, pahimmillaan jopa kehnoa juttua tai huttua.
Elokuvan kiinnostavimmat piirteet löytyvätkin juonenkuljetuksen liepeiltä: amerikkalaissotilaiden ja bagdadilaisten väliset suhteet ovat uskottavia, tunnelma paranoidi. Ihmiset – tavalliset ihmiset pallopeleineen ja tavallisine elinkeinoineen – joita ollaan vapauttamassa tai suojelemassa, ovat kaikki potentiaalisia salamurhaajia ja itsemurhapommittajia.
Ensimmäisen parhaasta ohjauksesta palkitun naisen elokuvassa sukupuolitematiikka on myös tavallisuudesta poikkeava: jokseenkin olematon. Leffa kertoo ainoastaan miehistä.
Tähän liittyen. The Hurt Locker ei ensinkään rakennu Hollywoodissa perinteisen ja jopa pakollisen parinmuodostustarinan varaan. Mistä tämä voisi kertoa? Esimerkiksi Slavoj Žižekin mukaan tämän tyyppiset elokuvat ovat yleistymässä mutta selitystä asiaan hänellä ei vielä oikein ole.
Erinäisten miesasiamiesten vastausyritys on helppo arvata: naiselle kuten Bigelowille, toisin kuin miehille, ei rakkaus ole elämässä kovin tärkeää. (Hyvää naistenpäivää!) En kuitenkaan osta tätä selitystä.
Joku jossain kuvaili, miten Neuvostoliitossa yritettiin kasvattaa kansaa, jonka ensimmäisenä kiinnostuksen kohteena olisi vallankumouksen edistäminen. Hanke ei aivan onnistunut: nuoriso mietti kuitenkin koko ajan pelkkää parinmuodostusta. Olisiko Amerikka kykenemässä siihen, mihin Neuvostoliitto ei kyennyt? Tuottamaan kuluttajia, joiden tarvehierarkiassa keinotekoiset tarpeet ohittavat yhä useammin ”luonnolliset” tarpeet? Huono selitys tämäkin, löydän siitä heti useita heikkouksia.
Ehkä Žižekiltä bongaamani kysymys onkin asettunut väärin päin: ehkä tulisikin miettiä, miksi parinmuodostus on ollut elokuvakerronnassa niin keskeinen aihe, ettei sitä juuri koskaan ole voinut jättää sivuun? Ja onko se todella edes ollut sitä?
Taisi tulla taas ihan turha kirjoitus.
Jukka Laajarinne 
Ainakin nästä nykyajan ns. uranaisista tulee niin itsenäsiä, että vanhanaikainen rakastuminen ja siihen liittyvä koti ja lapset eivät sovi ollenkaan kuvaan. Lukaisin äskettän jostain venäläisestä miesprostituoidusta, joka palvelee korkeassa asemassa olevia, hyväpalkkaisia, kiireisiä naisia. Mikähän mahtaa tilanne olla lännen puolella?
Ei ainoastaan Amerikassa vaan meilläkin jo peruskoulun yläasteella tytöillä on samansuuntaisia haaveita urasta, kuuluisuudesta, talosta ja tavaroista. Haaveiden luettelossa yleensä viimeisenä on kyllä (vielä) mukava mies ja kaksi lasta. Esimerkiksi rakastamisesta ei mainita mitään, tuo ”mukava” on ainoa tunteisiin viittaus.
Ilmeisesti elokuvat kertovat vain totuuden.
Eihän meillä enää ole satujakaan, jotka päättyvät: Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.
Hyvää naistenpäivää, Jukka. Unohda hetkeksi nuo sotaelokuvat. Muista, että naistenpäivä panee nuorenkin miehen sydämen lujille!
Nyt tuosta elokuvasta vöyhkätään jokaisessa uutislähetyksessä. Kyseessä on siis tuiki tavallinen sotaelokuva, jonka ainoa erikoisuus on se, että sen on ohjannut nainen.
Luulen, että elokuvan erikoisuus on, että se käsittelee yhä käynnissä olevaa tilannetta ja puhuttelee amerikkalaisia siksi kovin paljon. Ja niitä sotilaiden ja siviilien välejä kuvattiin todella erittäin uskottavasti ja hyvin: luultavasti juuri niistä syntyi tietty totuudellisuuden illuusio, jonka vuoksi elokuvaa on katseltu aivan eri silmin kuin keskivertotoimintapähellystä.
Mutta joo: Hollywood on Hollywood ja Oscar on Oscar. Asiaa sen paremmin tuntematta (tätäkin leffaa koskevat palkintotiedot nyt vain sattumalta osuivat radiosta korviini) heitän mutu-arvion: parhaat elokuvat palkitaan kyllä jossain ihan muualla.
Niin: voisiko olla, että rakkaus on kokemassa jonkinlaista kulttuurimurrosta? Eihän semmoinen romanttinen ikuinen parisuhde ja perhe nykymaailmaan oikein mahdu, kun pitää pyörittää taloutta… Mitä siitäkin tulisi, jos kansalaisen/kuluttajan lojaliteetti kohdistuisi jonnekin muualle kuin rahaan?
Eihän se rakkaus mitään kulttuurimurrosta koe, höh! Ja se parisuhdekin mahtuu vallan hyvin tähän nykymaailmaa. Oikeastaan tästä kaikesta ei selviä ilman toista ihmistä.
Rakkauttakin alkaa vähitellen harmaiden hapsien myötä ymmärtää vähän laajemmin kuin pelkkänä romanttisena pipellyksenä tai intohimona. Minäkin halailen nykyään kauppareissulla tuttuja vanhoja mummoja.
Rakastava kansalaiskuluttaja on myös iloinen kuluttaja!
Nykyään rakkaus on minusta vähän niin kuin iloinen ja vilpitön nauru.
Olin minäkin hieman pettynyt Hurt Lockeriin, kovin oli ohkainen ja kliseinen tämä päähenkilön kertomus. Miljöön aitous ja leffan yleinen tunnelma sen sijaan sai plussaa.
Kyllä Bigelow on silti Oscarinsa ansainnut, jos vaihtoehtona olisi ollut teknisesti loistava, mutta juonellisesti vielä tuhat kertaa hötöisempi ja kliseisempi Avatar. Mutta jos haluaa nähdä todella hienoa ja aidonmakuista Irak-kuvausta, suosittelen HBO:n tv-sarjaa Generation Kill.
Mun mielestä on ihan kummallista nykypäivänä päivitellä sitä, että NAINEN ohjaa sotaleffan ja vielä sellaisen, missä ei ole suurta rakkaustarinaa. Huoh. Romanttinen ikuinen parisuhde on ollut kautta aikojen silkkaa epärealistista ideologiaa, jota on sitten erilaisilla säännöillä ja pakotteilla yritetty sovittaa väkisin todelliseen maailmaan. On pelkästään virkistävää kun kerrankin esille pääsee elokuva, joka ei yritä aivopestä suurta yleisöä tällä normiharhalla, joka monen kohdalla johtaa vain pettymyksiin, katkeruuteen ja epäonnistumisen tunteisiin.
(Ja ei, en ole sitä mieltä että rakkaus ylipäätään on turhanpäiväistä.)
Kun blogailee vasemmalla kädellä, joutuu välillä täsmentämään positioitaan:
Ei se minustakaan ihmeellistä tai päiviteltävää ollut, enkä kokenut päivitteleväni, että nainen sen ohjasi. Jos nimittäin tuolla ”on ihan kummallista nykypäivänä päivitellä” -ilmaisulla minun kirjoitustani kommentoit.
Huomionarvoisaa tuossa naisasiassa oli, että Bigelow on vasta ensimmäinen parhaasta ohjauksesta palkittu nainen.
Ja mielenkiintoista on, että tuo rakkaustarina on niin järjettömän vallitseva, että se tungetaan tavallisesti ihan kaikkein epätodennäköisimpiinkin paikkoihin. Romanssin osuus esim. Bronson-leffasta oli aika iso, kun ottaa huomioon, että elokuva kertoo 34 vuotta vankilassa (näistä 30 vuotta eristyksessä) olleesta kaverista. Hurt Locker kuuluu tässä suhteessa harvinaisiin poikkeuksiin, mikä mielestäni oli myös huomionarvoinen asia. Kaavaa ei yleensä tule edes ajatelleeksi, niin itsestäänselvänä sitä pidetään.
Anteeksi Jukka, minä kirjoittelin vasemmalla kädellä, kun olin just lähdössä ovesta ulos, mutta en malttanut olla kommentoimatta 😉 En ajatellutkaan että se olisi sulle ihme ja kumma, vaan loikkasin pälpättämään yleisemmin tästä ponnistaen:
”Erinäisten miesasiamiesten vastausyritys on helppo arvata: naiselle kuten Bigelowille, toisin kuin miehille, ei rakkaus ole elämässä kovin tärkeää.”
(Ja ehkä myös vähän tammikuu44:n kommentista.)
Miksi ihmeessä työn ja perheen yhdistäminen on onnistunut miehiltä läpi vuosisatojen, mutta jostain syystä yleinen käsitys tuntuu olevan, että nainen voi valita vain joko-tai? Ja että jos nainen haluaa toteuttaa itseään muualla(kin) kuin kotiympyröissä, se tarkoittaa heti että hän on valmis uhraamaan rakkauden, parisuhteen ja perheen kokonaan sen eteen. Eihän miehestäkään sanota, että hän ei piittaa perheestä ja rakkaudesta tehdessään töitä, vaan hän tekee sen nimenomaan perheen TAKIA.
Onneksi nykyään mennään kohti aitoa tasa-arvoa, pikkupikkuhiljaa mutta silti ilahduttavasti lisääntyvässä määrin, esimerkiksi siten että mieskin voi ”uhrata” palasen urakehityksestään ollakseen kotona lasten kanssa.
Pahoittelut, rönsyilee nyt varmaan ihan ohi alkuperäisen aiheen 😉 Sanottakoon siis vielä tämä: Tuo romanssiteeman väkisin tunkeminen lähes joka leffaan on suorastaan pilannut monta muuten hyvää elokuvaa. Kyllä minua ainakin kiinnostaa maailmassa moni muukin kuin parisuhdeasiat, eikä se tarkoita että olisin kylmä ja tunteeton :p
Ja tuo on tosiaan häkellyttävää, että yksikään nainen ei ole ko. Oscaria ennen Bigelow’ta saanut. Vähän samaan tapaan oli uskomatonta, että Halle Berry sai parhaan naisnäyttelijän Oscarin ensimmäisenä mustana naisena vasta 2000-luvulla.
Tuo erinäisten miesasiamiesten vastausyritys oli ihan oma arvaukseni: eräiden kirjoittelussa on toisinaan esiintynyt väite, että naiset eivät biologisista syistä ole yhtä romanttisia kuin miehet. (Perustelut mielestäni hatarat.) Yhdistin väitteen tähän leffaan ihan yhdistelemisen ilosta, kun etsiskelin erilaisia viistoja näkökulmia.
Yleisesti ottaen ihmiset voivat valita vain joko-tai, sukupuolesta riippumatta. Vähän niin kuin se leffan sankari. Valinta ei tosin yleensä ole niin totaalinen kuin elokuvan tapauksessa. Mutta taidanpa kirjoittaa tästä erillisen jutun, jos en tänään niin huomenna.
Viistot näkökulmat on parhaita! Välillä omani on niin viistoja, että meinaan kellahtaa kumoon 😉