Urasta ja perheestä

1

Pienten lasten isät tekevät tutkimusten mukaan pidempää päivää kuin lapsettomat kollegansa. Miksi näin?

Jos menestyvä uraputkiaivo sanoo tekevänsä 60-tuntista työpäivää perheensä eteen, suoltaa hän mitä todennäköisimmin silkkaa tuubaa. Terve perhe ei nimittäin yksinkertaisesti tarvitse tai kaipaa kymppitonnin kuukausituloja. Keskeinen kannustin pitkiin työpäiviin ja on mitä todennäköisimmin jokin aivan muu.

Kunnianhimo ja menestymisen tarve voitaneen nimetä yleisiksi liikuttajiksi ilman, että mennään paljonkaan metsään. Joku saattaa vaalia myös korvaamattomuuden illuusiota eikä velvollisuudentunnoltaan kehtaa jäädä hoitovapaalle.

Kun sata vuotta sitten pettuleipää järsivän perheen isä hiihti viikoiksi savotalle, saattoi hän tehdä sen ihan rehellisesti perheensä vuoksi. Vastaava saattaa olla tilanne niukkatuloisimmissa talouksissa edelleen.

Olen myös kuullut keskituloisten isien kertovan, että he viettävät mielellään aikaa työpaikalla, koska lasten tulon myötä tilanne kotona on muuttunut… no… haastavaksi.

2

Kun ministeri, suuryrityksen pomo tai armeijan pomminpurkaja ilmoittaa onnistuneesti yhdistäneensä työn ja perhe-elämän, on kyseessä dialektinen taikatemppu, jota voidaan nimittää vaikkapa paskapuheeksi.

Työn ja perheen elämänpiirit on nimittäin varsin tiukasti erotettu toisistaan. Pomminpurkaja ei voi viedä lapsia työpaikalleen eikä pommeja kotiin vaimonsa ja lastensa viihdykkeeksi.

Voisimme toki ruveta saivartelemaan: Eikö onnellisen perheen esilletuominen vaalikampanjassa ole perheen ja työn sujuvaa yhdistämistä? Eikö työhuolista kotona valittaminen ole sitä? Toki. Tämän kirjoituksen painopiste on kuitenkin toisaalla.

Puhun ajankäytöllisestä joko-tai tilanteesta. Olet töissä tai kotona. Olet paikalla tai sitten poissa.

On harhainen kuvitelma, että kaiken voisi saada, kuten vaikkapa samanaikaisen vauhdikkaasti keulivan uran ja kolmevuotisen hoitovapaan (paitsi joissakin aivan erityisissä ja etuoikeutetuissa ammateissa kuten omassani): työpaikalta poissa vietetyt vuodet ovat työpaikalta poissa vietettyjä vuosia, ja kotoa poissa vietetyt illat ovat kotoa poissa vietettyjä iltoja. Asioiden välillä yksinkertaisesti joutuu valitsemaan ja on aina joutunut valitsemaan.

Ulkoiset valintapaineet ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita: miesten on odotettu tekevän uraa, naisten on odotettu keskittyvän perheeseen. Asioiden onnistunutta yhdistämistä ei ole odotettu keneltäkään ennen kuin viime vuosikymmeninä. Jos aiemmat odotukset ovat olleet epäreiluja, ovat nykyiset, kuten jo sanoinkin: harhaisia. Molemmista ulkoisista odotuksista olisi luovuttava, henkilökohtaisten valintojen vapaus asetettava niiden tilalle sekä näitä asioita arvioitava huolellisesti ja rehellisesti jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan lapsia hankkimaan.

Eikä sitten ruveta ulkopuolelta urputtamaan, tekeepä mies- tai naisministeri millaisia valintoja tahansa. (Paitsi silloin, kun he toimivat harhaisella (lue: epärehellisellä) tavalla: asettuvat esimerkiksi ehdokkaaksi tietoisena siitä, että ovat aivan kohta jäämässä kotiin.)

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että olisi valittava pelkästään työ tai pelkästään koti. Nykyään tätä ei vaadita kummaltakaan sukupuolelta. Mutta valittava on: jos haluaa johtaa 50 000 ihmistä työllistävää firmaa, aiheutuu siitä joitakin käytännön seurauksia. Jos haluaa  viettää paljon aikaa lastensa kanssa, aiheutuu siitäkin eräitä käytännön seurauksia.

Työn ja perheen yhdistämisen asemesta tulisikin puhua ajan onnistuneesta jakamisesta näiden elämänpiirien välillä.

Kaikkea ei vain voi saada.

Ei kukaan.