Kategoria: Tasa-arvo

Muijat, töihin sieltä?

Luin juuri Virpi Salmen pöllöpäisen kolumnin Hesarista.

Salmen lähtökohtana on, että kodinhoidontuki, antaessaan äideille mahdollisuuden jäädä pois töistä, aiheuttaa naisten työttömyyttä, ja on siksi järjetön. (Sivuutan tässä Mikkoloihin perustuvan ad hominem -retoriikan, vaikka aivan reilua olisi vastata Salmelle samalla mitalla: Keltikangas-Järvinen on alan tutkija, Salmi taas Nyt-liitteen entinen toimitussihteeri. Veto olisi kuitenkin yhtä halpamainen kuin Salmen, joten jätän sen tekemättä.)

Virpi Salmesta on vaikea löytää tutkimustuloksia, joihin keskustelussa viitataan. Vinkki: varteenotettavassa kirjallisuudessa on yleensä ns. lähdeluettelo – se löytyy tavallisesti sieltä aivan kirjan tai artikkelin lopusta. Toinen vinkki: liikkeelle voi lähteä vaikka Farquharin (2007) useasta eri maissa tehdystä tutkimuksesta tekemästä yhteenvedosta, johon voi tutustua tässä. Pari sanaa tutkimuksen tuloksista: Pienimuotoinen laitoshoito voi olla kognitiivisille taidoille edullinen juttu. Enemmän kuin 2,5 tuntia päivässä ei kuitenkaan tuo lisäetua, ja saavutetut edutkin kadotetaan ajan myötä, ellei jatkokoulutus huomioi riittävästi jo tehtyä työtä. Laitoshoito on haitaksi terveydelle ja mm. lisää antibioottien kulutusta. Liian intensiivinen päiväkotiosallistuminen saattaa aiheuttaa antisosiaalista käytöstä (asiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua stressinsäätöjärjestelmän toimintaan ja kehitykseen) sekä heikentää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Hyödyt ja haitat lienee syytä asettaa omia valintojaan punnitessaan vastakkain sen sijaan että väittäisi, että se toinen vaakakuppi on tyhjä – tai kadoksissa, kuten Salmelta.

Menen nyt suoraan Salmen loppupäätelmiin, koska niistä minulla on mielipide:

”Lapsen etu ei ole muuta kuin on epämääräinen tekosyy, jolla voi perustella mitä tahansa itselleen edullista lähtien siitä, että meillä on järjestelmä, jolla tuetaan maailman korkeimmin koulutettuja naisia jäämään työttömiksi.

Sen sijaan yhteiskunnan etu on paljon yksiselitteisempi. Sen mukaan aikuisen naisen paikka on töissä.”

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu on palkkatöissä. Yhteiskunnan etu on siis se, että jollekulle muulle kuin lapsen äidille maksetaan lapsen hoitamisesta. Vieraan lasta hoitava on yhteiskunnalle eduksi, omaa lastaan hoitava ei. Miksiköhän minulla on sellainen tunne, että jokin tässä haiskahtaa?

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu myös poikkeaa sen jäsenten eduista. Jos isän tai äidin etu on saada jäädä kotiin, on yhteiskunnan etu jotain aivan muuta. Ja minä kun olin kuvitellut, että yhteiskunta on ihmisiä varten. Ehkä olen myös ottanut liian tosissani sen retoriikan, jonka mukaan modernin yhteiskuntamme tärkeimpiä perusteita on se, että se mahdollistaa erilaisten elämänvalintojen tekemisen – sen sijaan, että vaikkapa pohjoiskorealaisten tavoin joutuisimme alistumaan diktatuurille. Juuri näitä valinnan mahdollisuuksia vastaan Salmi kirjoituksessaan hyökkää: ihmisten ei tule valita edullisimmaksi katsomaansa ratkaisua vaan se, jota Virpi Salmi pitää edullisimpana.

Jos minulta kysytään, elämme jo 2000-lukua, ja aikuisen ihmisen paikka on siellä, missä aikuinen ihminen itse pitää tärkeimpänä olla.

Urasta ja perheestä

1

Pienten lasten isät tekevät tutkimusten mukaan pidempää päivää kuin lapsettomat kollegansa. Miksi näin?

Jos menestyvä uraputkiaivo sanoo tekevänsä 60-tuntista työpäivää perheensä eteen, suoltaa hän mitä todennäköisimmin silkkaa tuubaa. Terve perhe ei nimittäin yksinkertaisesti tarvitse tai kaipaa kymppitonnin kuukausituloja. Keskeinen kannustin pitkiin työpäiviin ja on mitä todennäköisimmin jokin aivan muu.

Kunnianhimo ja menestymisen tarve voitaneen nimetä yleisiksi liikuttajiksi ilman, että mennään paljonkaan metsään. Joku saattaa vaalia myös korvaamattomuuden illuusiota eikä velvollisuudentunnoltaan kehtaa jäädä hoitovapaalle.

Kun sata vuotta sitten pettuleipää järsivän perheen isä hiihti viikoiksi savotalle, saattoi hän tehdä sen ihan rehellisesti perheensä vuoksi. Vastaava saattaa olla tilanne niukkatuloisimmissa talouksissa edelleen.

Olen myös kuullut keskituloisten isien kertovan, että he viettävät mielellään aikaa työpaikalla, koska lasten tulon myötä tilanne kotona on muuttunut… no… haastavaksi.

2

Kun ministeri, suuryrityksen pomo tai armeijan pomminpurkaja ilmoittaa onnistuneesti yhdistäneensä työn ja perhe-elämän, on kyseessä dialektinen taikatemppu, jota voidaan nimittää vaikkapa paskapuheeksi.

Työn ja perheen elämänpiirit on nimittäin varsin tiukasti erotettu toisistaan. Pomminpurkaja ei voi viedä lapsia työpaikalleen eikä pommeja kotiin vaimonsa ja lastensa viihdykkeeksi.

Voisimme toki ruveta saivartelemaan: Eikö onnellisen perheen esilletuominen vaalikampanjassa ole perheen ja työn sujuvaa yhdistämistä? Eikö työhuolista kotona valittaminen ole sitä? Toki. Tämän kirjoituksen painopiste on kuitenkin toisaalla.

Puhun ajankäytöllisestä joko-tai tilanteesta. Olet töissä tai kotona. Olet paikalla tai sitten poissa.

On harhainen kuvitelma, että kaiken voisi saada, kuten vaikkapa samanaikaisen vauhdikkaasti keulivan uran ja kolmevuotisen hoitovapaan (paitsi joissakin aivan erityisissä ja etuoikeutetuissa ammateissa kuten omassani): työpaikalta poissa vietetyt vuodet ovat työpaikalta poissa vietettyjä vuosia, ja kotoa poissa vietetyt illat ovat kotoa poissa vietettyjä iltoja. Asioiden välillä yksinkertaisesti joutuu valitsemaan ja on aina joutunut valitsemaan.

Ulkoiset valintapaineet ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita: miesten on odotettu tekevän uraa, naisten on odotettu keskittyvän perheeseen. Asioiden onnistunutta yhdistämistä ei ole odotettu keneltäkään ennen kuin viime vuosikymmeninä. Jos aiemmat odotukset ovat olleet epäreiluja, ovat nykyiset, kuten jo sanoinkin: harhaisia. Molemmista ulkoisista odotuksista olisi luovuttava, henkilökohtaisten valintojen vapaus asetettava niiden tilalle sekä näitä asioita arvioitava huolellisesti ja rehellisesti jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan lapsia hankkimaan.

Eikä sitten ruveta ulkopuolelta urputtamaan, tekeepä mies- tai naisministeri millaisia valintoja tahansa. (Paitsi silloin, kun he toimivat harhaisella (lue: epärehellisellä) tavalla: asettuvat esimerkiksi ehdokkaaksi tietoisena siitä, että ovat aivan kohta jäämässä kotiin.)

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että olisi valittava pelkästään työ tai pelkästään koti. Nykyään tätä ei vaadita kummaltakaan sukupuolelta. Mutta valittava on: jos haluaa johtaa 50 000 ihmistä työllistävää firmaa, aiheutuu siitä joitakin käytännön seurauksia. Jos haluaa  viettää paljon aikaa lastensa kanssa, aiheutuu siitäkin eräitä käytännön seurauksia.

Työn ja perheen yhdistämisen asemesta tulisikin puhua ajan onnistuneesta jakamisesta näiden elämänpiirien välillä.

Kaikkea ei vain voi saada.

Ei kukaan.

Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus

Jatkan tasa-arvokysymysten käsittelyä Hirliin kommentin pohjalta. Sitä paitsi tämä tasa-arvokeskustelu näyttää olevan yksi blogistanian keskeisiä kysymyksiä, joka räiskähtelevyydessään provosoi vähän väkisinkin ottamaan osaa. Yritän nyt hieman hahmotella tasa-arvokeskustelun ongelmia jonkin sorttisesta oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.

Pitäisin näin alkajaisiksi oikeudenmukaisuuden kriteerinä eräänlaista reiluuden ajatusta: syntyperän, sukupuolen tms. itse valitsemattomien ominaisuuksien ei tulisi määrätä ihmisen mahdollisuuksia ja velvollisuuksia, vaan niiden tulisi olla kaikille samat. Oikeudenmukaisuus on siis tässä mielessä jokseenkin yhtä tasa-arvon kanssa, ja siitä seuraa mielestäni tärkeä lisätoteamus:

Oikeudenmukaisuutta ei voi vaatia vain tietyille ihmisille vaan aina kaikille. Muutoin ollaan jo puolueellisia ja siksi epäoikeudenmukaisia.

Sivuutan siis kokonaan sen kaltaiset väitteet, kuin että ”kyllähän naiset ovat yhtä arvokkaita kuin miehetkin, ja juuri sen vuoksi suojelemme heitä pitämällä heitä kotona lukkojen takana.”

Netin tasa-arvokeskustelua hallitsee se piirre, mikä hallitsee montaa muutakin keskustelua: kovinta ääntä eivät välttämättä pidä fiksuimmat ihmiset vaan – äänekkäimmät.

Niin naisasialiikkeen kuin miesasiamiestenkin moraalisena heikkoutena on, että on valittu tietty ihmisryhmä, jonka etuja ajetaan jokseenkin tilanteessa kuin tilanteessa, kulloisistakin tosiasioista riippumatta. Esimerkiksi se, että jotkut feministit vaativat naisten välistä solidaarisuutta kiistatilanteissa, ei edusta pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Sen sijaan se edustaa moottoripyöräjengiläisen eetosta, jossa kerhoveljen puolelle asetutaan aina.

Seuraavat väittämät ovat kehnoja lähtökohtia asialliselle keskustelulle:

”Yhteiskuntamme on naisvihamielinen.”

”Yhteiskuntamme on miesvihamielinen.”

”Miehillä menee maassamme paremmin kuin naisilla.”

”Miehillä menee maassamme huonommin kuin naisilla.”

Ne ovat kehnoja lähtökohtia, koska niissä oletetaan perustaksi se, minkä pitäisi vasta harkitun ja monisyisen tarkastelun jälkeen tulla ilmi, jos on tullakseen. Väittämien taustalla on varmasti historiaa ja perusteluita, mutta ne on yleensä jätetty pohtimatta ja avaamatta, vaikka se olisi ymmärretyksi tulemisen kannalta ensisijaisen tärkeää.

Huomautettakoon, että Platon on vihjaillut esimerkiksi seuraavasta mahdollisuudesta: Oikeudenmukaisuus on sitä, että asioihin suhtaudutaan sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin niiden luullaan tai toivotaan olevan.

Esimerkkinä lasikaton ja lasilattian problematiikka

Naisia on vähemmän kuin miehiä sekä yhteiskunnan ylimmillä että alimmilla portailla. Naiset ovat aliedustettuina niin yritysten johdossa kuin syrjäytyneissäkin. On selvää, että tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät toteudu. Miten tähän tulisi suhtautua?

Miesasiamiehet: ”Taas meitä syrjitään.”

Naisasianaiset: ”Taas meitä syrjitään.”

Kumpikin näkökulma on perusteltu mutta vaatii laput silmillä -ajattelua, jossa keskitytään vain siihen ilmiön osaseen, joka ajaa omaa agendaa. Vaaditaan yhden tai toisen oireen muuttamista, mutta taustan avaaminen ei kiinnosta.

Mistä lasilattiassa ja -katossa sitten on kysymys? Väitän, että niin lattia kuin kattokin ilmentävät sitä, että naisena olemisen tila todella on hieman kapeampi kuin miehenä olemisen. Yksilöllisten ratkaisujen asemesta naisten elämässä painottuu tietynlainen keskiluokkaisuus tai kohtuullisuus. Muinaiskreikkalaisessa mielessä kohtuullisuus on hyve, modernin individualistin silmissä taas omapäiset ratkaisut. Kumpaa arvomaailmaa kohti meidät tulisi pyrkiä?

Ongelmanasettelu on ehkä, juuri liikkumavaran erilaisuuden vuoksi, pelkistettävissä akselille yksilöllisyys – yhteisöllisyys. Haluammeko ajatella ihmistä ensisijaisesti yksilönä vai yhteisön osana? Kysymys on aika paljon huolenpidon määrästä.

Jos ajamme yksilöyden asemaa, teemme toisille, niin kuin pikkupojille tehdään: annetaan niiden tulla toimeen. Ei mennä liian pian lohduttamaan, jos toista itkettää, sillä mikä ei tapa, vahvistaa. Annetaan vielä aikuisenakin vapaus, johon toki liittyy vastuu: huonoistä valinnoista seuraa huonoja seurauksia, hyvistä hyviä. Ovet ovat yhtä auki pankkiin kuin pahvihökkeliinkin. Tai no, eivät nyt sentään yhtä auki: syrjäytyminen on paljon helpompaa kuin menestyminen. Yksilö saa joka tapauksessa elää ja kuolla vapaana, ja se on tärkeintä. Oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan odotamme tietenkin itsellemme samaa kohtelua.

Jos taas painotamme yhteisöllisyyttä, teemme toisille, niin kuin pikkutytöille tehdään: pidetään niistä huolta, kehotetaan kohtuullisuuteen, estetään tekemästä tyhmyyksiä tai edes mahdollisia tyhmyyksiä. Ohjataan mukavalle polulle eikä seikkailuihin. Luultavasti ne alkavatkin pitää itseään tärkeänä yhteisön osana, jonka tekemisillä on merkitystä. Ihmisellä on hyvä olla jonkinlaiset raamit, joiden sisällä elää ja toteuttaa itseään.

Kärjistetysti jotenkin noin.

Eksistentialisti valitsee tietenkin individualismin: vapaus on arvo sinänsä. Siihen kuuluu tietenkin täysi omavastuu ja ahdistus sekä tarpeettomuuden tunne. Moni pakenee niitä kännäämiseen ja itsemurhiin.

Utilitaristi pohtinee hyvinvointia: naiset kulttuurissamme näyttäisivät voivan paremmin. He elävät pidempään ja terveempinä. Eikä uusliberalistien kuva ihmisestä järkevänä olentona pidä paikkansa: ihmiset tekevät tyhmyyksiä, jos viisaammat eivät valitse heidän puolestaan. Useiden mitattavissa olevien asioiden valossa rajat, kunhan ne on oikein asetettu, ovat ihmiselle hyväksi. Ongelmaksi jäävät ne asiat, joita ei voi mitata.

Jos jompi kumpi arvoasetelma on oikeampi kuin toinen, niin kumpi? Todettakoon, että kummankaan sukupuolen kasvatus ja yhteiskunnallinen asema ei maassamme ole lähelläkään minkäänlaista mahdollisuuksien ääripäätä. Jos jompi kumpi elämänmuoto on oikeampi, tulisiko mennä vielä sitä kauemmas samaan suuntaan? Vai löytyykö hyvä kompromissi jostain välimaastosta? Mitä oikeasti halutaan? Ja ennen kuin yrittää vastata tuohon viimeiseen kysymykseen, on muistettava: kaikkea ei voi saada. On valittava. Ja tämä, jos jokin, tunnutaan äänekkäimmässä tasa-arvokeskustelussa lähes poikkeuksetta unohdettavan.

Kriittisiä huomioita

Reduktionstinen kysymyksenasetteluni unohtaa tietenkin biologian (joka ihan aikuisten oikeasti myös vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen) sekä sen, että kattoja ja lattioita koskevat tiedot, tilastot, koostuvat lukuisista yksilöistä mutta yksilöt eivät tilastoista.

Teksti on kirjoitettu alusta loppuun eikä ole sen koommin tullut luetuksi. Saattaa keskeneräisyydestään johtuen sisältää valtavat määrät epäkoherenssia ja kummallista ajatuksenvirtaa. Mutta pelkkä blogaus tämä onkin.

Miksi naisten kirjoittamat kirjat eivät kiinnosta

Viime elokuussa kiinnitin huomiota siihen, että luin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta yli kolme kertaa niin paljon kuin naisten kirjoittamaa. Vääristymän korjaamiseksi asetin lukemisilleni sukupuolikiintiöt: lukisin jatkossa korkeintaan kaksi kertaa niin paljon miesten kirjoittamaa kuin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Kiintiösäännössä pysyminen on osoittautunut vaikeaksi. Asiaan on pitänyt kiinnittää huomiota, sillä naisten kirjoittama kirjallisuus ei jostain syystä näytä herättävän spontaania kiinnostustani. Lukulistalle on pitänyt ottaa kiintiönaisia.

Luulen, että se oli Kirsti Ellilä, joka kertoi mittailleensa Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuusarvostelujen palstamillimetrejä ja huomanneensa, että asiassa vallitsee epätasa-arvo. En nyt löydä tuota kirjoitusta, mutta päätin tehdä pistokokeen.

Paperikorimme on nimittäin täynnä, siinä on suunnilleen kuukauden viikonloppuhesarit. On mahdollista, että otokseni rajoittuminen juuri viikonloppujen lehtiin aiheuttaa jonkin kummallisen vääristymän, mutta vähän epäilen.

Mittasin palstamillimetrit kirjallisuusartikkeleista, C-osan kulttuurisivuilta ainoastaan, siitä otoksesta, mikä paperikorissa sattui olemaan. Juttujen kuvitukset ovat mittauksessa mukana. Tietokirjallisuutta ei ole eroteltu kaunokirjallisuudesta, joten mukana on joku tutkimuskin. Yhden joukkoarvostelun skippasin, kun siinä ei ollut helppo tehdä rajanvetoa siihen, milloin kirjoitettiin kenestäkin. Samoin ja samasta syystä sivuutin erään palkintoehdokkuusasettelun. Palstojen korkeudet mittasin 10 mm tarkkuudella.

Mittatulos näyttää tältä (pyöristetty kahden merkitsevän numeron tarkkuuteen):

Naiskirjailijat: 2530 mm

Mieskirjailijat: 22050 mm

Näyttää siis siltä, että Hesarin kirjallisuuskirjoittelusta yksi kymmenesosa käsittelee naisten kirjoittamisia. Kaksi rajanveto-ongelmien vuoksi hylkäämääni kirjoitusta olisivat voineet kohottaa naisten osuutta melkoisesti (n. 1000 mm lisää naisille, 2000 miehille), jolloin naisten osuus olisi kohonnut peräti kahdeksasosaan kaikesta kirjallisuuskirjoittelusta.

Sain kuitenkin suuntaa antavan vastauksen alkuperäiseen, tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen: en yksinkertaisesti osaa olla kiinnostunut asioista, joista en ole edes kuullut.

En tietenkään ole pelkästään Hesarin tiedonvälityksen varassa. Lienee kuitenkin ihan uskottava hypoteesi, että vääristymä vallitsee myös muissa medioissa.

Epäilyksen alaisia?

En ole Anna Kontulan uutta kohukirjaa lukenut. Parin haastattelua kuultuani olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, että ehkä minä voisin sittenkin alkaa pitää itseäni taas feministinä. Jos vain muistan aina lisätä, että olen kolmannen aallon feministi. Ne toisen aallon tyypithän ovat vähän sellaisina jälkimarxilaisia luokkataistelijoita, joille minä olen sukupuoleni vuoksi luokkavihollinen. Ehkä me kolmannen aallon feministit voisimme päästä sukupuolten välisestä sotatilasta yli ja etsiä ennemminkin oikeudenmukaisuutta kuin toisen ihmisryhmän dialektista kumoamista?

Mutta sitä minun oikeastaan piti sanomani, että eikö se kansanedustaja raiskaajana -osio ole saanut vähän hassuakin kritiikkiä osakseen? Lähinnä ihmettelen Kontulalle esitettyä vaatimusta kohdentaa kertomus henkilöön sillä perusteella, että nyt ovat kaikki mieskansanedustajat leimattuja ja epäilyksen alaisia. Kuinka kyseisen kritiikin logiikka toimii? Kuvitellaanpa, että ”kansanedustaja” korvattaisiin ”helsinkiläisellä”. Vaatisivatko kaikki helsinkiläismiehet rötöstelijän nimeä esiin sillä perusteella, että tapahtunut heittää varjon (leijan?) koko helsingin ylle? Tuskin.

On totta, että vähän päälle sata mieskansanedustajaa on melkoisesti vähemmän kuin vähän päälle 200 000 helsinkiläismiestä, mutta ei ihan pieni ryhmä kuitenkaan. Jotta rinnastus olisi tässä suhteessa vertailukelpoisempi, kysyttäköön, nostettaisiinko sama argumentti pöydälle, jos raiskaaja olisi ”kuvanveistäjä”? Epäilen.

On voitava kirjoittaa olennainen ilman, että kirjoittaa kaiken.

Identiteetin tyrkyttämisestä

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä pikkulapsille aletaan tuputtaa sukupuoli-identiteettiä tarpeettoman aikaisin. Väitän että useimmille alle kaksi ja puolivuotiaille sanat ”tyttö” ja ”poika” eivät merkitse oikein yhtään mitään, mutta niihin laatikoihin, merkityksettömin sanoin ja aiheettomin pukeutumiskoodein heidät lokeroidaan. Tokihan ihminen sukupuolensa joskus keksii, eli en minä sitä tarkoita, että asiaa pitäisi väen vängällä kartella tai piilotella. Tuputtaminen on kuitenkin toinen juttu.

Mutta tuo nyt oli oikeastaan vain sellainen johdatus seuraavaan asiaan.

Minä kun nimittäin ihmettelen, että miten ihmeessä kaikista identtisistä kaksosista aina tiedetään, kumpi syntyi ensin. Eivätkö ne edes syntyessään ole sen verran samanlaisia, että helposti sekoittuisivat vaikka ensimmäisen yön aikana, ennen kuin niiden vanhemmat ovat ehtineet tutustua niihin kunnolla? Paitsi tietenkin, jos ne heti merkitään jollain värikoodeilla ja muilla kommervenkeilla ja aivan erityisesti pidetään huolta siitä, etteivät ne mene sekaisin.

Mutta minkä vuoksi? Miksei pienten kaksoslastenkaan voi antaa kehittyä kaikessa rauhassa ilman, että niitä heti ruvetaan erottelemaan yhdeksi ja toiseksi? Jos ostan kaupasta kaksi samanlaista, yhtä tuoretta maitotölkkiä, en minä niihinkään kirjoita eri nimiä. Tölkkien erottaminen toisistaan muuttuu tärkeäksi vasta, jos toinen tölkki on avattu vaikka pari päivää ennen toista. Tai unohdettu muutamaksi tunniksi huoneenlämpöön. Eikö niiden pikkuvauvojenkin erottelun voisi jättää siihen, että ne ovat oikeasti tulleet erilaisiksi?

Selitysten etsimistä

Jatkan eilisen ajatuksia herättävän uutisen kommentointia. Lähteenäni toimii vain Helsingin sanomat (tiivistelmä täällä), sillä istun nyt kotona enkä esimerkiksi kirjastossa, jossa Yhteiskuntapolitiikka-lehti saattaisi olla luettavissa. Eikä Kuukkelikaan antanut mainittavaa lisävaloa siteerattuun tutkimukseen.

Verratkaamme Suomen tietoja

Norjan vastaaviin: naisia työttöminä 3%, työelämän ulkopuolella 4%, miesten vastaavat luvut ovat 1% ja 2%.

Lehtikirjoituksessa Suomen tilannetta pidetään sukupuolisesti epätasa-arvoisempana Norjaan verrattuna. Johtopäätöksessä jokin mättää, sillä molemmissa maissa naisia on työelämän ulkopuolella noin nelinkertainen määrä (Suomessa 4,33-kertainen ja norjassa 4-kertainen) miehiin verrattuna. Myös työttömien kohdalla suhdeluvut ovat melko samansuuruiset (Suomessa naisia työttöminä 1,33, Norjassa 1,5 kertaa enemmän kuin miehiä). En näe tässä merkittävää eroa näiden kahden maan välillä, mitä tulee työnjaon sukupuolittuneisuuteen.

Norja pomppasi silmiin, koska sitä käytettiin esimerkkinä siitä, ettei työaikojen joustavuudella ole asiassa väliä. Molemmissa maissa kun tehdään osa-aikaista työtä yhtä vähän. Jos vertailukohdaksi olisikin valittu Sveitsi, joka näiden lukujen valossa todellakin vaikuttaa tasa-arvoisemmalta kuin Suomi (mikä oli minulle, paikan päällä asuneelle, melkoinen yllätys) olisi osa-aikaisuudella kenties alkanut olla väliä. Samoin kuin sillä, että äitiyslomat ja vanhempainvapaat ovat siellä melkoisesti niukempina jaeltuja etuuksia kuin meillä.

”Yhdeksän maan vertailussa suomalaisnaisten asema on kehnoin”, sanoo ingressi, vaikka Italian tilanne näyttää mielestäni paljon pahemmalta: naisia on Italiassa ei-töissä yhtä paljon kuin Suomessa mutta näistä työttöminä, sellaisina, jotka ilmeisesti haluaisivat tehdä töitä, paljon enemmän.

Ja ei, en vieläkään halua väittää, että tasa-arvoasiat olisivat meillä kunnossa. Haluan vain todeta, että joko tutkijat itse tai heidän uutisoijansa ovat vetäneet mutkia suoriksi tulkinnoissaan.

* * *

On selkeä tasa-arvo-ongelma, että samassa asemassa työskentelevät naiset saavat 10 prosenttia pienempää palkkaa kuin miespuoliset kollegansa. Mutta onko tasa-arvo-ongelma, että naisvaltaisilta aloilta saadaan huonompaa palkkaa kuin miesvaltaisilta aloilta?

Siirryn nyt mutu-osastolle ja yksinkertaiseen kannustinkeittiöpsykologiaan – aluksi omakohtaisten kokemusten ääreen.

Lukiolaisena olin matemaattis-eksaktisti painottuneella luokalla. Luokkatovereistani yli puolet siirtyi opiskelemaan Otaniemeen. Joukostamme tuli myös lakimiehiä, lääkäreitä ja opistoinsinöörejä. Keskustelimme silloin aikanamme valinnoistamme ja pyrkimyksistämme. Otaniemen suosiota selitti pitkälti se, että sieltä päätyi hyvin palkattuihin töihin. Huomatkaa siis tämä: tekniselle alalle hakeudutaan usein rahan vuoksi. Ja nyt, kuulkaapa! Ne, jotka näkevät vaivaa saadakseen paljon rahaa, usein myös saavat sitä.

Itse lähdin opiskelemaan matematiikan opettajaksi. Jo silloin kiikarissani olivat lyhyet työviikot ja pitkät kesälomat. Huomaan tähän ikään asti työskennelleeni ajallisen vapauden eteen. Ja kas! Olen tavoitteessani onnistunut!

Joku lähtee opiskelemaan suomalaista kirjallisuutta, udmurtiaa tai käytännöllistä filosofiaa. Nämä ihmiset, useammin naiset kuin miehet, luulen, tavoittelevat ennen kaikkea humanistista sivistystä. Ja sitä saavat! Huomautettakoon kuitenkin aivan erityisesti, että näitä humanisteja ei ensisijaisesti ohjaile rahanhimo. Muuten he olisivat luullakseni lähteneet opiskelemaan jotakin, joka johtaa tuottaviin ammatillisiin näkymiin.

Yhteenveto tähänastisesta: on virhe kuvitella, että kaikkien ihmisten vaikuttimet olisivat samanlaisia, ja siksi on myös virhe olettaa, että kaikki ihmiset saavuttaisivat samanlaisia asioita.

Mutta sitten siihen tasa-arvokysymykseen.

Osa hyvin palkatuista diplomi-insinööreistä ja taloustieteilijöistä toimii tismalleen samanlaisista vaikuttimista kuin huonosti palkatut humanistit: mielenkiinnosta. Oppiakseen ymmärtämään. Molemmat työskentelevät itseisarvoisten asioiden parissa.

Tapahtuuko siis vääryys, kun toisesta hommasta maksetaan hyvin, toisesta ei juuri lainkaan? Miksi kirjailija joutuu hankkimaan toimeentulonsa kerjäämällä samaan aikaan, kun kännykkämaakari tahkoaa rahaa? Onko syntyvien tuotteiden ostamisen logiikassakaan eroa? Uusi kiva älykännykkä on kuluttajalle itseisarvoisesti kiehtova vimpula aivan samalla tavalla kuin uusi kiva kirja on jollekin toiselle. Onko sukupuolittunut talouselämä syyllinen siihen, että toisesta (maskuliinisesta) tuotteesta maksetaan ja sitä markkinoidaan ja siihen panostetaan, kun toinen (feminiininen) jätetään marginaaliin?

Tapahtuuko vääryys, kun humanistisia aineita ei lähdetä opiskelemaan isojen rahojen toivossa?

Ehkä ei. Luulen nimittäin, että humanistiset innovaatiot ovat aidosti vaikeammin tuotteistettavia kuin tekniset. Ensinnäkin suureen osaan humanistista ajattelua liittyy kapinamieli ja välineellisyyden vastustaminen. Tai no, kyllä se kapinakin on välineellistettävissä, mutta sen tekevät kyllä ihan toiset tyypit kuin nämä aidot humanistit.

Toiseksi: kännykkä tai paperi on universaalihko tuote. Niiden markkinat ovat globaaleja. Niitä kelpaavat niin valmistamaan kuin käyttämäänkin niin kiinalaiset kuin meksikolaisetkin. Sen sijaan kotimaisen novellin tai iskelmän tai historiantutkimuksen markkinat ovat huomattavan rajalliset, ja maailmalla kilpailijoita riittää. Vaikka olisi hyvä tuotekin.

Tasa- ja muista arvoista

Tänään kansalaiset ovat saaneet luettavakseen tuoreehkoja tilastotietoja sukupuolen vaikutuksesta akateemisesti koulutettujen työelämään. Vuonna 2005 viisi vuotta aiemmin korkeakoulusta valmistuneista naisista työttöminä oli 4%, miehistä 3%. Työvoiman ulkopuolelle naisista oli jättäytynyt 13%, miehistä 3%. Laajalti entuudestaan tunnettua on, että johtopaikoilla on enemmän miehiä kuin naisia.

Todellisia tasa-arvo-ongelmia on, kuten korkeakoulusta vastavalmistuneiden naisten korkea työttömyys sekä miehille langetettu armeija. En nyt puutu näihin asioihin. Sen sijaan rajaan mielenkiintoni tuossa ensimmäisessä kappaleessa ilmaisemiini tosiasioihin.

Luen noita tietoja siten, että naisilla on miehiä paremmin arvot kohdallaan. Se, että naiset noin runsaslukuisina jättäytyvät työelämän ulkopuolelle, kertoo mielestäni viisaudesta. Sen sijaan se, että miehiä on korkeimmilla johtopaikoilla kovin runsaslukuisina, herättää kysymyksen: Miksi? Miksi kukaan haluaa tehdä 14-tuntisia kokouspäiviä puku päällä ja kravatti kaulassa, jos vaihtoehtona on vaikkapa jäädä kotiin? Miksi tasa-arvokeskustelussa niin harvoin kyseenalaistetaan talouselämän tarjoama arvomaailma ja nähdään itsensä bisneksille myyminen vain ja ainoastaan jotenkin tavoiteltavana asiana?

Älkää ymmärtäkö minua väärin. En minä bisnespomoja halveksi. Jonkun ne pukumiehenkin (paska?)hommat täytyy tehdä. Onneksi ei kuitenkaan minun. Ne voivat hyvin hoidettuina olla suuressa ja järjestäytyneessä yhteiskunnassa yhtä tärkeää työtä kuin sairaanhoitajan tai roskakuskinkin.

Mutta kuinka moni ihminen kokee todella olevansa pakotettu hoitovapaalle? Tai edes hankkimaan lapsia? Harva työelämän ulkopuolelle jääminen taitaa olla mitään muuta kuin oma valinta, tai ainakin minun – itsekin tuon valinnan tehneenä – on vaikea nähdä sitä minään muuna. Ehkä työkyvyttömyyksiä lukuunottamatta. Ja siksi, toisin kuin tutkijat Kivinen ja Nurmi, en niin hirveästi ihmettele, että molemmat sukupuolet ovat työhönsä yhtä tyytyväisiä.