Ismien arvioinnista

Saamme toisinaan kuulla seuraavanlaisia arvostelmia:

”Kristinusko on upea asia. Valitettavasti vain syntiset ihmiset ovat turmelleet sen.”

”Kommunismi oli hieno aate. Ihmiset vain pilasivat sen.”

”Ei islamia voi syyttää siitä, että sitä käytetään väkivaltaisen politiikan välineenä.”

Väitän, että ylläolevat arvostelmat ovat yksinkertaisesti vääriä. Ismit ja ideologiat eivät nimittäin ole joitakin kauniita ja metafyysisiä visioita, joilla ei olisi yhteyttä käytäntöön. Aatteet eivät koskaan ole olleet erillään ihmisistä eivätkä ihmiset aatteista. Ismit eivät koskaan ole olleet kauniita ja puhtaita, vaan ne ovat aina olleet koosteita erilaisista vaikutteista ja vaikuttimista, ja ne ovat ottaneet konkreettisen olemuksensa käytänteinä. Viime kädessä ismien eettinen arvo ilmenee vain ja ainoastaan siinä, millaisina käytännön tekoina ne ilmenevät.

Islam ei ole väkivallaton rauhan uskonto niin kauan, kuin sen nimissä tehdään terrori-iskuja ja kivitetään syntisiä. Kristinusko ei ole rakkauden uskonto niin kauan, kuin sen nimissä alistetaan ihmisiä ja harjoitetaan erilaisia väkivallan muotoja, eikä kommunismi ole ollut vapauden ja tasa-arvon aate. Sama pätee ismeihin yleensäkin: ne eivät ole joukko kauniita ajatuksia vaan kuuluvat inhimillisen toiminnan kenttään: ne ovat sitä, mitä niiden kannattajat niistä tekevät.

Tietenkin nämä ismit ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajansa. Suomen tataarien islam on olennaiselta osin eri uskonto kuin Osama Bin Ladenin islam. Samoin on olemassa tasa-arvoa ajavia feminismejä, vastuullista kapitalismia ja niin edelleen. Keskeisin väitteeni tässä kirjoituksessa on, että uskontoja ja ideologioita voidaan arvioida sillä perusteella, millaista käyttäytymistä niiden opeista sikiää.

Jos päästämme uskonnon tai ideologian pälkähästä, koska sen puhdas ydin edustaa meille kaikkea hyvää, olemme tehneet virhearvion. Olemme valikoineet ytimeksi jotakin, joka ei ole aatteesta kuin pieni epäedustava pirstale, eikä se ole totuus asiasta.

Ja koska natsit ovat aina niin helppo vertailukohde… miltä kuulostaisi tämä:

”Kansallissosialismi oli hieno ekologinen ja pientä ihmistä arvostava aate. Harmi, että saksalaiset pilasivat sen.”

Mitä sitten voimme sanoa suurista aatteista ja laajalle levinneistä ismeistä? Ainakin sen, että ne ovat monimuotoisia. Islamia esimerkiksi ei voi totuudenmukaisesti paketoida sen paremmin ”rauhan uskonnoksi” kuin ”väkivallan uskonnoksikaan”, niin mukavaa kuin meistä kaikenlainen isojen asioiden lokeroiminen onkin.

Epäilyksen alaisia?

En ole Anna Kontulan uutta kohukirjaa lukenut. Parin haastattelua kuultuani olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, että ehkä minä voisin sittenkin alkaa pitää itseäni taas feministinä. Jos vain muistan aina lisätä, että olen kolmannen aallon feministi. Ne toisen aallon tyypithän ovat vähän sellaisina jälkimarxilaisia luokkataistelijoita, joille minä olen sukupuoleni vuoksi luokkavihollinen. Ehkä me kolmannen aallon feministit voisimme päästä sukupuolten välisestä sotatilasta yli ja etsiä ennemminkin oikeudenmukaisuutta kuin toisen ihmisryhmän dialektista kumoamista?

Mutta sitä minun oikeastaan piti sanomani, että eikö se kansanedustaja raiskaajana -osio ole saanut vähän hassuakin kritiikkiä osakseen? Lähinnä ihmettelen Kontulalle esitettyä vaatimusta kohdentaa kertomus henkilöön sillä perusteella, että nyt ovat kaikki mieskansanedustajat leimattuja ja epäilyksen alaisia. Kuinka kyseisen kritiikin logiikka toimii? Kuvitellaanpa, että ”kansanedustaja” korvattaisiin ”helsinkiläisellä”. Vaatisivatko kaikki helsinkiläismiehet rötöstelijän nimeä esiin sillä perusteella, että tapahtunut heittää varjon (leijan?) koko helsingin ylle? Tuskin.

On totta, että vähän päälle sata mieskansanedustajaa on melkoisesti vähemmän kuin vähän päälle 200 000 helsinkiläismiestä, mutta ei ihan pieni ryhmä kuitenkaan. Jotta rinnastus olisi tässä suhteessa vertailukelpoisempi, kysyttäköön, nostettaisiinko sama argumentti pöydälle, jos raiskaaja olisi ”kuvanveistäjä”? Epäilen.

On voitava kirjoittaa olennainen ilman, että kirjoittaa kaiken.