Avainsana: eksistenssi

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Urasta ja perheestä

1

Pienten lasten isät tekevät tutkimusten mukaan pidempää päivää kuin lapsettomat kollegansa. Miksi näin?

Jos menestyvä uraputkiaivo sanoo tekevänsä 60-tuntista työpäivää perheensä eteen, suoltaa hän mitä todennäköisimmin silkkaa tuubaa. Terve perhe ei nimittäin yksinkertaisesti tarvitse tai kaipaa kymppitonnin kuukausituloja. Keskeinen kannustin pitkiin työpäiviin ja on mitä todennäköisimmin jokin aivan muu.

Kunnianhimo ja menestymisen tarve voitaneen nimetä yleisiksi liikuttajiksi ilman, että mennään paljonkaan metsään. Joku saattaa vaalia myös korvaamattomuuden illuusiota eikä velvollisuudentunnoltaan kehtaa jäädä hoitovapaalle.

Kun sata vuotta sitten pettuleipää järsivän perheen isä hiihti viikoiksi savotalle, saattoi hän tehdä sen ihan rehellisesti perheensä vuoksi. Vastaava saattaa olla tilanne niukkatuloisimmissa talouksissa edelleen.

Olen myös kuullut keskituloisten isien kertovan, että he viettävät mielellään aikaa työpaikalla, koska lasten tulon myötä tilanne kotona on muuttunut… no… haastavaksi.

2

Kun ministeri, suuryrityksen pomo tai armeijan pomminpurkaja ilmoittaa onnistuneesti yhdistäneensä työn ja perhe-elämän, on kyseessä dialektinen taikatemppu, jota voidaan nimittää vaikkapa paskapuheeksi.

Työn ja perheen elämänpiirit on nimittäin varsin tiukasti erotettu toisistaan. Pomminpurkaja ei voi viedä lapsia työpaikalleen eikä pommeja kotiin vaimonsa ja lastensa viihdykkeeksi.

Voisimme toki ruveta saivartelemaan: Eikö onnellisen perheen esilletuominen vaalikampanjassa ole perheen ja työn sujuvaa yhdistämistä? Eikö työhuolista kotona valittaminen ole sitä? Toki. Tämän kirjoituksen painopiste on kuitenkin toisaalla.

Puhun ajankäytöllisestä joko-tai tilanteesta. Olet töissä tai kotona. Olet paikalla tai sitten poissa.

On harhainen kuvitelma, että kaiken voisi saada, kuten vaikkapa samanaikaisen vauhdikkaasti keulivan uran ja kolmevuotisen hoitovapaan (paitsi joissakin aivan erityisissä ja etuoikeutetuissa ammateissa kuten omassani): työpaikalta poissa vietetyt vuodet ovat työpaikalta poissa vietettyjä vuosia, ja kotoa poissa vietetyt illat ovat kotoa poissa vietettyjä iltoja. Asioiden välillä yksinkertaisesti joutuu valitsemaan ja on aina joutunut valitsemaan.

Ulkoiset valintapaineet ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita: miesten on odotettu tekevän uraa, naisten on odotettu keskittyvän perheeseen. Asioiden onnistunutta yhdistämistä ei ole odotettu keneltäkään ennen kuin viime vuosikymmeninä. Jos aiemmat odotukset ovat olleet epäreiluja, ovat nykyiset, kuten jo sanoinkin: harhaisia. Molemmista ulkoisista odotuksista olisi luovuttava, henkilökohtaisten valintojen vapaus asetettava niiden tilalle sekä näitä asioita arvioitava huolellisesti ja rehellisesti jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan lapsia hankkimaan.

Eikä sitten ruveta ulkopuolelta urputtamaan, tekeepä mies- tai naisministeri millaisia valintoja tahansa. (Paitsi silloin, kun he toimivat harhaisella (lue: epärehellisellä) tavalla: asettuvat esimerkiksi ehdokkaaksi tietoisena siitä, että ovat aivan kohta jäämässä kotiin.)

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että olisi valittava pelkästään työ tai pelkästään koti. Nykyään tätä ei vaadita kummaltakaan sukupuolelta. Mutta valittava on: jos haluaa johtaa 50 000 ihmistä työllistävää firmaa, aiheutuu siitä joitakin käytännön seurauksia. Jos haluaa  viettää paljon aikaa lastensa kanssa, aiheutuu siitäkin eräitä käytännön seurauksia.

Työn ja perheen yhdistämisen asemesta tulisikin puhua ajan onnistuneesta jakamisesta näiden elämänpiirien välillä.

Kaikkea ei vain voi saada.

Ei kukaan.

Kosmologian professorin uskonnottomuudentunnustus

Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on hieno ja puhutteleva teos. Mutta aloitetaan miinuksista:

Uskontoa Enqvist ei ymmärrä ja tunnustaakin tämän suoraan. Uskonnollisten käytäntöjen kuvaus kirjassa jääkin yksipuoliseksi: uskonnollisuuden negatiiviset piirteet ilmaistaan selkeästi ja enemmän tai vähemmän ohimennen todetaan, että hyviäkin puolia uskontomeemeissä saattaa olla. Uskonnollisuutta verrataan muun muassa skitsofreniaan ja virussairauksiin. Tässä kaikessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta valitut vertaukset ja käytännön esimerkit näyttävät hienoisesti ristiriitaisilta sen neutraliteetin kanssa, jota Enqvist monin paikoin näyttelee. ”Mä en vaan tajua” -puhe näyttää enemmän retoriselta taktiikalta kuin loppuun asti aidolta asenteelta.

Mutta se siitä. Kukapa meistä kykenisi totaaliseen puolueettomuuteen yhtään missään, ristiriidattomuudesta puhumattakaan?

Tästä kaikesta ei löydy mieltä tai merkitystä, Enqvist kirjoittaa. Näkemämme maailman pinnan alla piilottelee sen sijaan valtaisia voimia ja energioita, jotka kuitenkin ovat laskettavissa ja hallittavissa, niin että niiden avulla kartalta voidaan pyyhkiä kokonaisia kaupunkeja. Näiden voimien takana, kun tarpeeksi syvälle mennään: nada. Ei mitään. Tässä mielessä Enqvist on nihilisti (samoin kuin olen minä).

Ihmiselon ja -kuolon kuvauksessa Enqvist on vahvimmillaan: rapistuvien vanhempiensa ja muiden sukulaistensa hiipuvaa minuutta sekä atomipommituksia maalaillessaan hän tavoittaa jotakin hienoa ja koskettavaa. Minuuden ja vapaan tahdon fiktiivinen narratiivisuus sekä nanotehdaskehojemme ja niiden muistojenkin väistämätön katoavaisuus ovat mitä kauneinta ja humanistisinta kirjallisuutta, tiukasti kiinni ei-missään. Tyhjyyden kuvausta parhaimmillaan ja terapeuttisimmillaan.

Vaikka Enqvist asettuu mielenfilosofiassaan Dennettin kaltaisten funktionalistien tuntumaan, ei hän ole joukon jyrkimpiä. Sisäisen, jakamattoman tunne-elämän ja merkityksen hän nimittäin tunnustaa. Jos kaikki rakentuukin fysiikalle, joka ei rakennu millekään, syntyy aivotoiminnasta silti mieltä ja merkitystä.

Kun hän kirjan lopulla alkaa surra elämättömiä ja ennen kaikkea rakkaudettomasti elettyjä elämiä, osoittautuu, ettei hän tässä mielessä olekaan nihilisti (kuten en ole minäkään): asioilla on väliä. Elämässä voi ehkä sittenkin olla mieltä.

Tukeutuessaan näin merkityksen etsinnässään yksityiseen, perustavalla tavalla jakamattomaan kokemukseen, Enqvist tulee lopulta lähelle sitä, mitä pitää uskonnollisena uskona: tunteeseen.

Kysymys: onko kovinkaan suurta väliä sillä, kokeeko saavansa rakkautta mekaaniselta nanokoneklöntiltä jonka minuus on pelkkä tarina, vaiko henkiolennolta, joka myös on pelkkä tarina?

(Vastaan saman tien omaan kysymykseeni: on sillä väliä. Perustelut joskus toiste.)

Kannattaa lukea.

Sopertelua eetteriin

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Ajallisuudesta taas

Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.

Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.

Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?

Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.

Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.

Koiruuksia

Leena Krohn vastaili Kirsi Pihan Lukupiirissä Valeikkunaa koskeviin kysymyksiin. Erääksi kysymykseksi nousi, mitä on pitänyt tapahtua henkilölle, joka harrastaa seksiä julkisella paikalla (eräs kirjan aiheista) toisten katsellessa. Kysymyksenasettelu oli psykologinen, mutta filosofisesta kirjasta puhuttaessa olisi voitu esittää myös toisenlainen kysymys: mistä doggailussa on kysymys?

Ja heti ensimmäiseksi tulee mieleen nimityksellisestikin kiinnostava tapaus: kyynikkofilosofit Krates ja Hipparkhia, joiden kerrotaan harjoittaneen sukupuoliyhteyttä julkisesti. Sana ”kyynikko” tullee kreikan koiraa merkitsevästä sanasta κύων, jolla näitä eläimellisesti käyttäytyviä viisaita ja aivan erityisesti Diogenesta pilkattiin.

Mitä dogging heille merkitsi?

Se oli irtisanoutumista ihmisyhteisöstä ja sen normien alistavuudesta. Kyynikot pitivät esikuvinaan eläimiä ja lapsia ja pyrkivät saavuttamaan mielentyyneyden itseään karaisemalla sekä harjoittelemalla riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Yrityksenä oli päästä jonkinlaiseen henkiseen luonnontilaan, vapaaksi toisten asettamista konventioista ja ulkokultaisuudesta. Olisikohan ollut Diogenes tai ehkä Antisthenes, joka totesi myös jotakin sen suuntaista, että se, mikä on hyvää, on hyvää kaikkialla. Jos seksi kerran on hyväksyttyä ja tunnustettua toimintaa, miksi se tulisi kätkeä makuuhuoneisiin?

Myös nykyaikainen doggaaja saattaa ajatella hieman edellä mainittuun tapaan, mutta luulen, että kyse on kuitenkin jostakin muusta. Valeikkunassaan Krohn yhdistää doggailuun sadomasokismin. Voisin kuvitella, että koiruuksien harrastajat saavat julkisuudesta lisäkiihoketta. Tekemällä itsestään julkisen eläimen he masokistin tavoin esineellistävät itseään. He tekevät itsestään yleisönsä objektin, yrittävät melkoisen äärimmäisellä vapaudenilmaisulla tehdä itsestään epävapaan, jotakin, joka nimenomaan määrittyy siitä, että toiset katsovat. Kysymys on vapaudesta vapautumisesta, siis sartrelaisittain tarkasteltuna eräästä huonon uskon ilmenemistavasta (kuten on lähes kaikessa muussakin itsereflektion tuottamassa käyttäytymisessä).

Hipparchia_of_Maroneia_Villa_Farnesina

Kuvassa Hipparkhia