Avainsana: Tove Jansson

Syksyn markkinahumu on taas humisevimmillaan.

Kirjailija esiintyi torstaina kirjasto- ja kirjakauppaväelle Hotelli Presidentissä. Sitä ennen hän nautti ystävänsä ja kollegansa Tuuven seurassa ensin kaksi kupillista kahvia saadakseen päälle riittävän aktiivisuustason ja tasoitti tärinöitä kahdella pienellä keskioluella. Hotelli Presidentissä hän söi hieman, joi vielä lasillisen viiniä ja kupillisen kahvia, ja – voilà! – kohdalleen meni. Yleisö nauroi jokseenkin oikeissa kohdissa, mikä sai kirjailijan kuvittelemaan, että he nauroivat hänen jutuilleen tai hänen kanssaan, eivät niinkään hänelle. Tuli jopa vaikutelma, että muutamat kiinnostuivat Kehyksestä.

Heti seuraavana päivänä kirjailija lensi Göteborgin kirjamessuille. Hotellin aulassa Sisuradion leppoisat toimittajat ottivat hänet vastaan ja kysyivät muun muassa, mikä muumihahmo hän on. Kysymyksen koko paino avautui hänelle vasta hiljalleen seuraavan päivän kuluessa. Sama kysymys ja sen erilaiset variaatiot – myös väitelauseen muodossa – olivat kirjailijalle tuttuja jo niiltä ajoilta, kun hän ei ollut kirjoittanut muumeista montakaan sanaa.

Kirjassaan hän oli todennut jotakin sen tapaista, kuin että Muumi-kirjat ovat peili, josta ihmiset näkevät itsensä. Nyt hän vasta tajusi että juuri siitä on kysymys, enemmän kuin mistään. Siksi tuo yksi ja sama kysymys! Juuri rehellisesti, syvästi ja tarkasti kuvatut mutta kuitenkin selkeät, melkein mutteivät aivan karikatyyriset hahmot, elämänasenteiden kuvat, tekevät Janssonin tuotannosta niin erityisen. Kenen muun kirjailijan lukijat kohtaavat saman kysymyksen? Kuka Astrid Lindgrenin hahmoista sinä olet? Kuka A.A. Milnen hahmoista sinä olet? Ei, näitä kysymyksiä meiltä ei kysytä. Tove Jansson oli jotakin aivan erityistä.

Göteborgin kirjamessut ja kaupunki olivat kutsuneet kirjailijan ravintola Börseniin illalliselle. Pukukoodi: ”kavaj.” Kirjailija oli lukenut internetistä, mitä se tarkoittaa: pukutakki, housut (ei farkkuja), paita saa olla rennonkin värinen, kravatin asemesta kelpaa vaikka rusetti. Kirjailija oli pakannut mukaan rusetin, kauluspaidan ja suorat housut. Paikan päällä hän huomasi, että joillain oli farkut, muutamilla ei minkäänlaista kuristuslenkkiä kaulassa. Hänkin otti rusetin pois kaulasta.

Yönsä, kuten edellisenkin, kirjailija nukkui huonosti. Heräsi ennenaikaisesti. Hotellin saippuakääreet ja servietit olivat mustat. Osa varhaisimmista aamiaistajista pukeutui myös mustiin. Kahvinsakin kirjailija joi mustana, ja kaikki tämä rimmasi hauskasti hotellin nimen kanssa. Se oli: Gothia Towers.

Kello yhdeltätoista piti sitten esiintyä. Muumifilosofiaa käsittelevää paneelia varten oli varattu sairaan iso sali, ja sinne tuli sairaan paljon yleisöä. Muina panelisteina toimivat Sophia Jansson, Mark Levengood ja puheenjohtaja Janina Orlov. Yleisö istui pimennetyssä salissa, esiintyjät hikoilivat kuumien spottien alla, ja äkkiä kirjailijasta alkoi tuntua, että keskustelussa kiinnitettiin aivan liikaa huomiota hänen juttuihinsa. Luonnollisesti panelistit puhuivat ruotsia. Kirjailijakin yritti. Ei osannut. Yritti uudestaan. Ei osannut. Yritti taas. Ei osannut. Onneksi kaikki muut panelistit osasivat suomea ja pystyivät toimimaan tulkkeina. Siinä vaiheessa, kun kirjailija nöyryytettynä alkoi turvautua tähän mahdollisuuteen, hän oli jo lakannut puhumasta suomeakin. Nolo esitys.

Periaatteessa kirjailija tulee nolouden kanssa hyvin toimeen. Yleisö oli sitä paitsi varmasti paikalla ihan muiden – valovoimaisten – panelistien kuin hänen vuokseen, joten kovin suurta vahinkoa ei varmaan ollut tapahtunut. Mutta kuitenkin. Toipuminen vei loppuillan.

Iltapäivään mahtui vielä kaksi haastattelua. Ne menivät hieman paremmin kuin paneeli, joten ehkä tämä matka oli jotenkin perusteltavissa.

Ulkona tihkui vettä, kirjailija otti pienet tirsat ja meni baariin syömään tapaksia ja lukemaan. Tuntui yksinäiseltä ja hieman vieraantuneelta, miljöössäkin oli jotakin samaa kuin elokuvan Lost in Translation hotellibaarissa, mutta yksikään nuori kaunis nainen ei hakeutunut kirjailijan seuraan. Eikä hän itse jaksanut nähdä vaivaa. Tuli nukkumaanmenoaika, tuli sunnuntaiaamu.

Kotimatkaa varten kirjailijalle oli tilattu auto. Lentokentälle asti vain. Hän jakoi Scandinavian Limousine -firman ajoneuvon newyorkilaiskirjailija Maaza Mengisten kanssa. Kirjailijalla ei ollut käyntikorttia, koska hän ei ollut koskaan kuvitellut tarvitsevansa sellaista. Korttien asemesta he vaihtoivat rintaan kiinnitettäviä nimilappuja. Kirjailija rakastui sen verran kuin 15 minuutissa oli mahdollista ja päätti lukea Mengisten romaanin heti, kun ehtisi.

Ensi viikonloppuna kirjailija menee Turkuun.