Avainsana: Ahdistus

Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.

Tapauskovainen vuorilla

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.

Antti-Ristuksen salattu luonto

Näin nyt sitten lopulta Antichristin, Lars von Trierin kohutun paluun kauhugenren pariin. Minua on jo pitkään viehättänyt ohjaajan tapa tehdä elokuvaa, joka on ilmiselvästi tarkoitettu pohdittavaksi, ei pelkästään ihmeteltäväksi ja koettavaksi. Sivumennen sanottuna on myös ihmeteltävä, miksi lempparinykyohjaajani (Trierin ohella esim. David Lynch) tuntuvat olevan neuroottisesti sekaisin myös studion ulkopuolella. Kai se vain on niin, että nerokkaan, ajatteluttavan taiteen tekemiseen tarvitaan jotain aivan muuta kuin normaali (normien mukainen) tapa tarkastella asioita.

Mutta siihen Antichristiin.

Kaikki Muumit ja olemisen arvoitus -kirjansa lukeneet tajuavat varmasti paljon ennen Willem Dafoen näyttelemää terapeuttia, mistä on kysymys, kun nainen pelkää jotakin määrittelemätöntä tai nimeämätöntä. Ahdistuksessa ihminen pelkää kaikkea ja ei-mitään – vapautta, viime kädessä omaa arvaamatonta itseään. Arvaamattoman luonnon läpitunkevuus on samaa kuvottavaa, jota Sarte kuvaili Inhossa. Koska ennakoimaton on kovin kauheaa ja sietämätöntä, se yritetään saada käsitteelliseen hallintaan tai lakaista maton alle – tässä elokuvassa etäännyttävän ja analyyttisen psykoterapian keinoin.

Aikoinaan katoliseksi kääntynyt von Trier käyttää usein kristillistä symboliikkaa ja teologiaa elokuviensa materiaalina. Antikristuksessakin koko luomakunta huokaa synnytystuskissaan, ja se, mitä luonto synnyttää, on tuskaa, kidutusta ja kuolemaa. Seksuaalivietti – erityisesti naisten – on kaiken pahan alku ja juuri: synti ja synty(mä) kytkeytyvät tiukasti yhteen. Niinpä tie luonnon pahuuden voittamiseen kulkeekin seksuaalisuuden nitistämisen, tässä tapauksessa sukuelinten ruhjomisten ja silpomisten (hyi saatana, kuten apostoli Paavali asian ilmaisisi), kautta.

Jälleen kerran älykäs ja mielenkiintoinen elokuva tanskalaisohjaajalta. Ei ehkä toteutukseltaan kaikkein väkevintä von Trieriä, mutta kuitenkin.