Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.