Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Ei ainoastaan lapsille

Varoitus: Kaupallinen tiedote.

Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa

Ruoalla ei saa leikkiä

3 € hintaan!

Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.

Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle. Älä niele purematta.

Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9

.

“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)

“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)

“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)

“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Kaivos

Ku työvuoro loppui ja me lähdettiin ylös päin, ja sitten kun me huomattiin, että käytävä oli sortunut tukkoon, oli eka ajatus, että nyt tuli noutaja. Tää oli tässä, ja me kuollaan tänne. Kaksi sekuntia myöhemmin tuli seuraava ajatus: kaivetaan sen sortuman läpi. Onhan meillä työkalut. Rod kuitenkin tajusi, että ei se käy. Jos toi kerran on sortunut, niin se sortuu uudestaankin. Siitä yritetään vasta, kun mikään muu ei auta. Ensin me sinnitellään niin pitkään ku ikinä mahdollista ja odotellaan pelastajia. Meillä on aika paljon ruokaa ja kaikkea, pärjätään ainakin kuukausi.

Ei meidän tarvinut odottaa kuukauttakaan, pari viikkoo ku pora jo tuli seinän läpi. Me pistettiin siihen lappu, että hyvin menee. Saatiin yhteys yläkertaan.
Siitä reiästä rupesi tulemaan sapuskaa ja videokamera ja sen semmoista. Me pyydettiin, että ne lähettäisivät hammasharjat. Toive toteutettiin heti. Me pyydettiin, että ne antaisivat viinaa, kun täällä pimeessä oli vähän ahdistavaa. Naisiakin oltais kaivattu, mutta anorektikotkin olisivat liian paksupäisiä siihen koloon. Ja viinaa ne eivät lähettäneet, joku periaatepäätös että maan alla pitää olla selvin päin. Idiootit.

Paavilta saatiin kuitenkin rukousnauhoja stressileluiksi. Joku siellä ylhäällä sai sitten neronleimauksen, että kaikki uskonnot on tasa-arvoisia, ja niin meille tuli pieni buddha-patsas ja taskukokoinen Koraani.

Kukaan ei osannut lukea arabiaa. Niin me sitten saatiin muuta kirjallisuutta, kaikkea, mitä oli painettu pieneen kokoon: runoja ja mietelmiä, mutta kaikkea muuta kanssa. Ja sanomalehti tulee joka päivä rullalle käärittynä. Meillä on jo kuution kokoinen paali sanomalehtipaperia.

Ja kaikkea muutakin ne laskee tänne alas, mitä ne pitää välttämättömänä: Kännyköitä. Kenttää ei ole, mutta niillä voi pelata. Viherkasveja piristämään paikkoja. Mutta ei ne kukat ilman valoa menesty. Ne mätänee ja haisee. Rannekelloja. Ne on aika hienoja, vaikka onkin pelkkiä kopioita. Ettei ajantaju menisi. Hygieniatuotteita. Vesivärejä ja muovailuvahaa ja kyniä ja paperia, että pystyttäisiin toteuttamaan ja terapoimaan itseämme. Brändituotteiden merkkejä, kun kokonaiset tuotteet ei mahdu. Psyykelääkkeitä. Lisää kirjoja. MP3-soittimia. Puhtaita sukkia. Rahaa. Ilman rahaa ei voi tulla toimeen.

Alkaa olla ahdasta. Me pystytään nukkumaan enää korkeintaan kuusi tuntia yössä, kun ei ole makuutilaa tarpeeksi kuin pienelle osalle kerralla. Kaikki uusi tavara vie kaiken muun tilan. Eikä nukkumisesta tuu mitään, kun joku laite piippaa koko ajan siinä vieressä.

Viinan lisäksi meille ei lähetetä pornoa, kun ne haluaa, että täällä ollaan siististi. Kaikki ei kuitenkaan ole. Menee hermot, päästäispä pian pois.

Kertomuksia pimeestä

Siitä on jo ihan simona aikaa, kun uusälyttömyyspiireissä alettiin suunnitella absurdin kotimaisen proosan antologiaa. Hanke on ollut milloin missäkin tuulessa (on ollut myötää, laitaista, vastaista ja tietenkin myös kustannusalan turbulenssia), ja hienoja tekijöitä on saatu mukaan myös uusälyttömyyden ulkopuolelta. Lopultakin olemme päässeet aivan loppusuoralle. Tekstit on toimitettu, tekijät saavat parin viikon kuluessa sopimuksen hyväksyttäväkseen ja sitten se jo meneekin taittoon.

Kertomuksia pimeestä kustantaa Turkulainen pienkustantamo Turbator, ja arvioitu julkaisuajankohta on lokakuussa.

Kokoelman upeat novellistit ovat tässä – jämptissä järjestyksessä sukunimen mukaan:

Tuuve Aro, Tapani Bagge, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Pasi I. Jääskeläinen, Harri Kumpulainen, Jukka Laajarinne, Alvari Lume, Juri NummelinMarkus Nummi, Sari Peltoniemi, Arvi Perttu, Tiina Raevaara, Miina Supinen.

Sivumennen sanottuna: kirjasta tulee suorastaan erinomainen!

Kesäpäivän kevennykseksi

<a href="”>

Uusälyttömän moraalin hahmottelua

Ontologinen kysymys

Millaista olisi ihmisen toiminnan oltava, jotta se olisi harmoniassa epäharmonisen, kaoottisen ja ennakoimattoman maailman kanssa?

Ihminen on osa maailmaa. Hänen toimintansa on oltava epäharmonista, kaoottista, ennakoimatonta.

Kysymys vapaudesta

Vapaus on keskeinen itseisarvomme. Millaisia käyttäytymissääntöjä voimme siitä johtaa?

Säännöttömiä! Epäharmonisuuden, kaoottisuuden ja ennakoimattomuuden vaatimuksen. Sillä jos ihminen alkaa toimia ennalta määrätyllä, säännönmukaisella tavalla, on hänen käyttäytymisensä ennustettavissa kuin minkä tahansa elottoman kappaleen. Moraalisäännöt tekevät seuraajistaan elottomia, epäväpaita kappaleita. Sääntöjä on siis rikottava.

Sääntöjä ei kuitenkaan tule rikkoa säännönmukaisesti. Tämä on yksi vapaan sielun suurimmista haasteista.

Pragmaattinen kysymys

Millainen elämä on tarkoituksenmukaisinta?

Kuten taloustieteilijät ovat viisaudessaan osoittaneet, on inhimillinen elämä kilpailua ja kamppailua. Jokainen jalkapalloilija, pokerin pelaaja ja nyrkkeilijä tietää, miten kamppailu voitetaan: hyvä strategia sisältää hämäyksiä, oikkuja, häilyvyyttää ja ennakoimattomuutta.

Menestyksen salaisuudet ovat nämä: epäharmonia, kaaos, arvaamattomuus.

Yhteenveto

Eiköhän tämä jo tullutkin selväksi.

Sano EI systemaattisuudelle.

Lopputuleman jatke

Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.

Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.

Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.

Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.

Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.

Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.

Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.

Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.

Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.

Tauon jälkeen tanssi Balet Ryss Dostojevskin Kellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!

Kirsti Kurosen Runoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.

Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)

Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:

Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.

Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!

Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.

Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.

Että semmoinen ilta.

Karmiina

suuttumus

”Minkäs teit, tyttö”, ruumis lausui matalalla äänellä. ”Minkäs teit. Tästä minä en enää koskaan nouse.”

Meristä    Tuuli    Touko    Vilja    Kuismaa
valhetta, brandyn, väsymyksen
Se liittyy karmaan
Vai niin sinä uskot
Karmiina tukehdutti Nipsun
ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa
”Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus ei toistu!”

nopeasti nuorentavaa kollageenivoidetta à 49 euroa, hienonhienoa nukkaa tehokkaasti poistavan autoharjan 29 euroa, vatsalihaksia kiinteyttävän ja jo viikossa uskomattomia tuloksia antavan sähkötyynyhierojan 89 euroa

sormus. Vihreäkivinen, leveärenkainen kantasormus.
tunsi pimeyden kouran puristuvan ympärilleen

Oli uusi aamu, uusi ihmeellinen aamu heidän elämässään, ja synkeä menneisyys voisi nyt korvautua lupaavalla tulevaisuudella.

Kuollut sisko ja timpuri Keränen ja pehmeähuulinen Lasse Sjöblom sekoittuivat hänen päässään piinalliseksi houreeksi. He kaikki nauroivat hänelle, osoittivat sormellaan

Kuin pahantahtoiset salamat olisivat tanssineet hänen aivoissaan, pää tuntui räjähtävän, ja hän sulki silmänsä.

vihan
petturin
Kunhan leikitteli huvikseen ja huristeli hienossa tuolissaan punomassa juonia. Ei timpurikaan häntä koskaan rakastanut! Lasse Sjöblom ei välittänyt hänestä! Kukaan ei todella hänestä piitannut, ei edes äiti. Ei varsinkaan äiti, joka heitti puolustuskyvyttömät kaksoset kylmään kaivoon… Mielikuva sai Karmiinan irvistämään.

”Etpä tietenkään”, mutisi sisko ja tuijotti hänkin syyttävästi. Nyt kuolaava Kaspar, sinelmäinen Lasse ja sisko lähestyivät Karmiinaa vääjäämättä. – En minä tarkoittanut… Karmiina koetti tarttua siskoa kädestä, mutta tämä veti omansa pois.

Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus

Vihreäkivinen sormus

Aaro Keränen, Veljeskilta 19.4.1975

Elina
nyt hyvin
ei tarvitsisi enää

Hän näki heidät kaksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa pesemässä hampaita kirkkaanvärisillä harjoilla.
Mutta jostain syystä mielikuva ei syttynyt. Hän keskittyi ja pinnisteli, mutta tulevaisuus ei tahtonut hahmottua. Viime yön jälkeensä jättämä raskaus ei suostunut väistymään.
Koti, koti, koti

Niissä oli jotakin painostavaa, ehkä se johtui äänettömyydestä. Linnut olivat kerta kaikkiaan lakanneet laulamasta

ei tavoittanut sitä
ajatus asfalttitiestä oli aiheuttanut
Hopeanhohtoinen
tien? Se ei ollut mahdollista. Ei

vapaudentunne

Ei ennen kuin viisi vuotta, kolme kuukautta ja viisitoista päivää sitten.
Vanhaa vihaa Maisa ei enää osannut lietsoa esiin.
Mihin ihmeeseen hän jalkoja tarvitsisi, jos halusi syventyä 1900-luvun alun kapinallisiin naistaiteilijoihin?

oksentaa
hänen aamurituaalinsa
napit
Vihreä teekään ei saanut häntä syöksymään vessaan.

Todellinen vallanjako oli alkanut selvitä Ninnille. Vihreää Vaaraa ei johtanutkaan rakohammas Kuisma vaan Meri, jadesilmäinen nainen. Häneen Ninni oli päättänyt luottaa. Meri ei turhia arkaillut, hän oli tuosta vain karistanut pölyt kannoiltaan ja tehnyt valinnan, ketkä sopivat tositoimiin. Mukaan eivät päässeet turhanjauhajat ja höpöttäjät.

vastaansanomaton varmuus
jättämään unelmat

”Ei ole rakkautta ilman oikeutta, ei ole oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…” Tyhjät sanat lapsuudesta kohosivat nyt ylös muistin sopukoista ja alkoivat täyttyä merkityksellä.

Jenkkiraudastahan löytyi
huumeita ja pitkin leviteltyjä
paitsi lopullinen
itsepuolustusta

Karmiina, jolla oli Elinan siniset silmät…

kassaneiti hymyili, koko marketti hymyili
Yksi niistä vilautti keskisormea, mutta Kauno Mielonen vain nauroi.
Pieni-ikkunaiset elementtitalot keräsivät seiniinsä auringon lämpöä ja hymyilivät kutsuvina, nekin olivat varmasti täynnä sellaisia pareja kuin he, onnellisia pareja ruokakasseineen!

Tultiin ja tultiin. Yksinhän sinä tulit. Täällä mitään lounasta ole. Ruuat on syöty. Kaapit on tyhjät. Mene muualle kerjäämään.

laittanut sota-aikana aivan
hemmoteltu

Ei Jussille. Ei isälle. Hänelle, pojalleen.

Ajatus rahasta luopumisesta tuntui äkkiä raskaalta.
Tilalle hän sai vain kaksi vaivaista paperinpalaa. ennen ei ollut!!

Sormus
syvästä halveksunnasta jota hän tunsi korun omistajaa kohtaan
Von Gylling,    Järvinen

Vihreän Vaaran

– No, Karmiina sanoi. – Ensimmäiseen seitsemääntoista vuoteen ei juuri mitään. Mutta kaksi viime päivää ovat olleet tapahtumia täynnä.

ilmoitus ”väkivalloin kaapatusta bussista”

naamion kasvoiltaan!

Camilla Westerholm!

Ninni

viskattu

Liikarumuudesta

”Anarkiakoneessa?” Sana kuulosti hyvältä. Se toi Maisan mieleen sähköisen pyörätuolin. Ja Kalervon.

Suunnasta johon Camilla oli kadonnut pyyhälsi lyhyt vahtimestari Kalle. Nyt mies ei vaikuttanut lainkaan ujolta saati kohteliaalta. Mitään sanomatta hän asteli Maisan luo, tempaisi hänet syliinsä ja lähti kantamaan ulos. Ninni kipitti perässä.

oli luottanut hunajahiuksisen käärmeen lumoon

toisen kerran tänään
haihatustensa vuoksi!
se ei ollut häntä varten.
Ne eivät enää koskettaneet

Sisko oli katsonut häntä samoin ilmein kuin kaikki muutkin.

Ei hän enää saattaisi lähteä Eurooppaan, mitä ne siellä hänestä ajattelisivat? Nauraisivat ulos. Kaikki paljastuisi, kaikki oli jo nyt paljastunut. EI hän enää saattaisi tehdä muuta kuin kadota, painua maan sisään, kadota pimeyteen

saanut pahempiakin

Ilma oli hyinen, mutta hän ei huomannut sitä. Lassen valkeat kasvot katsoivat häntä pimeästä. Ne olivat kuoleman kasvot. Ne olivat aivan lähellä, yhä lähempänä, ja nyt ne sekoittuivat kuolleen Keräsen kasvoihin. ”Minkäs teit, tyttö, minkäs teit…”

Aikakäsityksistä (2)

Joskus tuolla Genevessä vaimoni kertoi afrikkalaiselle työtoverilleen, että tulevana viikonloppuna kelloja siirrettäisiin tunnilla eteenpäin, kesäaikaan. Työtoveri kuvitteli, että vaimoni pilaili, ja kun sai kuulla puolivuosittaisesta kellojen kääntelystä, puisteli päätään ja nauroi eurooppalaisten hulluudelle.

Onhan tuon toimenpiteen perustelukin kuin jostakin hölmöläistarinasta: ”Matosta pitäisi tehdä pidempi, mutta kun ei ole aineksia… Vaan otetaanpa maton toisesta päästä!”

Nauraisin itsekin, ellei kellojen vääntely olisi myös väsyttävää, viheliäistä ja vahingollista touhua. Tosiasiassahan se jopa  vähentää aikaa:  vuorokausirytmien sorvaaminen tappaa.