Painossa nyt

t8a4hv

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle.  Älä niele purematta.

Hoivarobotin armoilla

Uncanny Valley jatkaa Circus Maximuksen teknologia- ja tekoälypohdintojen oivallista sarjaa.

Rekvisiitta tekee hienon vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista: Puoli-Q:n aulassa on elektronisten ja mekaanisten härpäkkeiden lumoava romukasa, ulkoasultaan kuin kaatopaikka, mutta raksuttava, vilkkuva ja liikkuva, kaatopaikaksi kaikin puolin eloisa. Näyttämö on baaritiskien ja elektroniikkaromun ympäröimä ahdas tila. Vaikutelma on vahvasti dekadentti ja ongelmajätteinen, miltei postapokalyptinen vähän WALL-E -tyyliin.

Rullatuolissa istuu hoivarobotin (Marc Gassot) huomaan hylätty yksinäinen vanhus (Lorenz Backman). Kone toimii, miten toimii: tottelee nauhuriin saneltuja käskyjä niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Tästä on saatu aikaan hillitön absurdi törmäilykomedia, joka hyvien näyttelijäsuoritusten ja äänen ja hulluutensa voimin onnistuu todella naurattamaan. Esitys on todella hassu.

Mutta itku pitkästä ilosta: kun törmäilysekoilu pitkittyy ja kierrokset kasvavat, pääsevät synkät sävyt voitolle. Mikään ei ole enää hauskaa. Eikä ole tarkoituskaan. Uncanny Valley on mitä angstisin kuvaus ihmisten välisen vuorovaikutuksen puutteesta, väkisin pitkitetystä elämästä (”Tahdon tämän matkan jatkuvan ikuisesti.”) ja siitä tilanteesta, kun vanhuksella ei ole enää muuta jäljellä kuin epätoivoisen raivon varassa huudetut kiroukset.

Esityksen nimi viittaa Masahiro Morin hypoteesiin, jonka mukaan epäsopivan lähellä inhimillistä oleva robotti synnyttää torjuntareaktion, sen kaltaisen kuin minkä alla olevan videon robottivauva monissa aiheuttaa:

Nimi sekä ennakkomateriaali synnyttävät odotuksia juuri ihmisenkaltaisuuden käsittelyn suhteen, mutta niitä ei lunasteta. Hoiva-androidin rullatuolivanhuksessa herättämä kiukku on ennemminkin huonosti toimivan koneen herättämää harmistusta, sama primitiivinen sadattelu- ja potkimisreaktio, jonka kesken matkan hyytyvä auto tai piiputtava ruohonleikkuri saattavat saada aikaan. Sillä erotuksella tietenkin, ettei kenenkään koko elämä ole ruohonleikkurin varassa. Epäinhimillisen ja inhimillisen välinen raja ylitetään kyllä lopulta, ihmiskunnan esihistoriaan rinnastuvien symbolien kera, mutta siitä ei saada irti mitään erityisen mainittavaa.

Mainittavampia ja keskeisempiä ovat ne kysymykset, jotka koskevat ihmisten ja ihmisten sekä ihmisten ja teknologian olemassaolevia suhteita. Näytelmä on helppo nähdä esimerkiksi nykyisen vanhustenhoidon kritiikkinä.

Suosittelen. Vielä on muutama päivä aikaa käydä katsomassa.

Surrealistin ruokaa

Eräänä päivänä muistin, että lapsena olin useinkin kuullut kiinalaisesta pääskynpesäkeitosta. Ruokalajista ei ole ollut puhetta pariinkymmeneen vuoteen, ja äkkiä aloin epäillä. Näin lintuinfluenssan aikakaudella tuntuu vähintäänkin epäuskottavalta, että joku uuttaisi hyvät liemet sellaisesta tikkurakennelmasta, joka on liimattu kasaan linnun syljestä, ja johon linnunpoikaset ovat sitten ruikkineet ulosteitaan. Oli aivan pakko tarkistaa, ettei kyseessä sittenkin ollut jokin lapsille kerrottava höynäytysjuttu. Mutta ei. Kyllä se on ihan oikea ruokalaji.

.

Samaan outouden kategoriaan kuuluu kaktusviikuna, jollaisia ostin kokeen vuoksi. Varsin pian sekä tyttäreni että minä huomasimme seikan, josta ei hedelmäosastolla varoiteltu: kaktusviikunaan ei pidä koskea paljain käsin. Sen pintaa peittävät hennot näkymättömät piikit, jotka ihoon asettuessaan aiheuttavat tuskaa ja ärtymystä. Sisällä on puolikarkeaa soraa, jonka seassa vähän vesimelonia. Kuka tämmöisen on mennyt keksimään ja miksi näitä myydään?

.

Yritän tässä miettiä, mitkä muut ruokalajit olisivat yhtä kummallisia. Ihan heti en keksi; moneen olemme tottuneet. Muistan tosin elävästi eräänkin puolitoistavuotiaan naurahduksen ja epäuskoisen ilmeen, kun hän sai ensimmäisen kerran spagettia syödäkseen.

Ilmoitus: Ruoalla ei saa leikkiä

t8a4hv

Myytiinkö kaupan hyllylle nukahtanut mies makkarana? Kuinka päättyivät vaarin synttärit, kun päivänsankari innostui syömään täytekakun kynttilöineen päivineen? Millaista on miekannielijän elämä?

Jukka Laajarinteen kirjoittama Ruoalla ei saa leikkiä on lyhyiden absurdien tarinoiden kokoelma, jossa mennään rohkeasti varoituksilla ja kieltotauluilla varustetulle alueelle. Jutuissa ei tehdä pilkkaa ruoasta vaan viedään asiaan liittyvät tabut ja ennakkoluulot niin pitkälle kuin mahdollista: ruoan kanssa leikkiessä voi todellakin käydä huonosti, joskus jopa kalpaten. Kaukana ovat kokkiohjelmien kevyet vaihtoehdot ja suussa sulavat jälkiruokavinkit – nyt kerrotaan ketsupit seisauttavia juttuja kyökin puolelta ja kattiloiden pohjilta.

Kuvitus: Martti Ruokonen.

Julkaisuajankohta: Huhtikuu, 2009. WSOY. ISBN 978-951-0-35040-9

Uusälytön illanvietto la 8.11.

Pääkaupunkiseudun ihmetystukiryhmä performoi!

Ohjelmassa muun muassa

lausuntaa:
Harri Hertell, Tuukka Hämäläinen, Jukka Laajarinne, Jaakko Rissanen…

kamarioopperaa: Ihminen on ihmiselle koira.
Noin 15-minuuttinen esitys perustuu tunnetun kyynikkofilosofin, Diogenes sinopelaisen elämään ja tekoihin.
Musiikki: Janne Viertiö. Libretto: Jukka Laajarinne. Rooleissa mm. Johannes Kärkkäinen, Jaakko Latikka, Olav Tirkkonen, Jukka Halme, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Anna Kärkkäinen, Ilari Aula…

musiikkia:
Lasse Kaikkonen: sovituksia lehmän nännikumille
Musta Köksä (LEM)

Vapaa pääsy! Olkaa niin tervetulleet!

Aika: Lauantaina 8.11. klo 19 alkaen.
Paikka: Ravintolalaiva Wäiskin keskikerros, Hakaniemenranta 11.

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.