Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.
Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.
Hyppy käytännön psykologiaan.
On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.
Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.
Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.
Jukka Laajarinne 
Kiitoksia linkityksestä.
…Kirjoitin muuten juurikin samansuuntaisista asioista – vähän eri kantilta tosin – ihan samoihin aikoihin kuin sinä. Synkronismia? Johdatusta? …Eihän se sattumaakaan _voi_ olla..
Toivuttuani videon aiheuttamasta hetkellisestä masennuksesta ymmärsin suhtautuneeni väärin täydelliseen epäonnistumiseeni havainnoinnissa. Ihminen on evoluution huipputuote ja sen pohjalta kyky olla näkemättä epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta täytyy olla haluttu ominaisuus. En huomannut videossa mitään, paitsi huijauksen korttitempussa, joten olen täydellinen. Jos sen sijaan olisin lopussa epäillyt, etteivät kortit alunperin olleet kaikki sinisiä…
Kirjojen suurkuluttajana toivoisi kirjailijoilta eniten sitä että he kirjoittavat itsekkäästi itselleen. Uskon vakaasti että sillä tuotokset ovat parhaita ja tavoittelevat Jukan mainitsemia mahdottomia.
Kohderyhmäajattelu ja kustantamoiden kaulapannassa kirjoittaminen ei voi saada aikaan kuin inspiraation ja näkökulmien latistumista? Vai olenkohan ihan väärässä?