Hoivarobotin armoilla

Uncanny Valley jatkaa Circus Maximuksen teknologia- ja tekoälypohdintojen oivallista sarjaa.

Rekvisiitta tekee hienon vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista: Puoli-Q:n aulassa on elektronisten ja mekaanisten härpäkkeiden lumoava romukasa, ulkoasultaan kuin kaatopaikka, mutta raksuttava, vilkkuva ja liikkuva, kaatopaikaksi kaikin puolin eloisa. Näyttämö on baaritiskien ja elektroniikkaromun ympäröimä ahdas tila. Vaikutelma on vahvasti dekadentti ja ongelmajätteinen, miltei postapokalyptinen vähän WALL-E -tyyliin.

Rullatuolissa istuu hoivarobotin (Marc Gassot) huomaan hylätty yksinäinen vanhus (Lorenz Backman). Kone toimii, miten toimii: tottelee nauhuriin saneltuja käskyjä niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Tästä on saatu aikaan hillitön absurdi törmäilykomedia, joka hyvien näyttelijäsuoritusten ja äänen ja hulluutensa voimin onnistuu todella naurattamaan. Esitys on todella hassu.

Mutta itku pitkästä ilosta: kun törmäilysekoilu pitkittyy ja kierrokset kasvavat, pääsevät synkät sävyt voitolle. Mikään ei ole enää hauskaa. Eikä ole tarkoituskaan. Uncanny Valley on mitä angstisin kuvaus ihmisten välisen vuorovaikutuksen puutteesta, väkisin pitkitetystä elämästä (”Tahdon tämän matkan jatkuvan ikuisesti.”) ja siitä tilanteesta, kun vanhuksella ei ole enää muuta jäljellä kuin epätoivoisen raivon varassa huudetut kiroukset.

Esityksen nimi viittaa Masahiro Morin hypoteesiin, jonka mukaan epäsopivan lähellä inhimillistä oleva robotti synnyttää torjuntareaktion, sen kaltaisen kuin minkä alla olevan videon robottivauva monissa aiheuttaa:

Nimi sekä ennakkomateriaali synnyttävät odotuksia juuri ihmisenkaltaisuuden käsittelyn suhteen, mutta niitä ei lunasteta. Hoiva-androidin rullatuolivanhuksessa herättämä kiukku on ennemminkin huonosti toimivan koneen herättämää harmistusta, sama primitiivinen sadattelu- ja potkimisreaktio, jonka kesken matkan hyytyvä auto tai piiputtava ruohonleikkuri saattavat saada aikaan. Sillä erotuksella tietenkin, ettei kenenkään koko elämä ole ruohonleikkurin varassa. Epäinhimillisen ja inhimillisen välinen raja ylitetään kyllä lopulta, ihmiskunnan esihistoriaan rinnastuvien symbolien kera, mutta siitä ei saada irti mitään erityisen mainittavaa.

Mainittavampia ja keskeisempiä ovat ne kysymykset, jotka koskevat ihmisten ja ihmisten sekä ihmisten ja teknologian olemassaolevia suhteita. Näytelmä on helppo nähdä esimerkiksi nykyisen vanhustenhoidon kritiikkinä.

Suosittelen. Vielä on muutama päivä aikaa käydä katsomassa.

Kävin teatterissa: Mrozekin Tango

.

Huom!

Esitys sisältää savua, tupakointia,

kiroilua, alastomuutta, kovia ääniä,

improvisoitua puhetta ja tulta.

.

.

Heh. Varoituksen pohjalta pidin Teatterikorkean Mrozek-sovituksesta jo ennen kuin esitys oli alkanut.

Aloitan nyt siitä, mistä en pitänyt, niin pääsen sen jälkeen tärkeämpiin asioihin.

Ensinnäkin esityksen alkupuoli oli perin hyperaktiivinen, hanat kaakossa koko ajan, mikä heikensi sen nautittavuutta hivenen. Jos paahtaa eteenpäin koko ajan täysillä, ei voi enää kiihdyttää. Sitä varten intensiteettiä sopii hetkittäin myös pudottaa. Toiseksi. Jälkipuoliskon metateatteriosio venähti vähän liikaa. Esityksen intensiteetti pääsi siinä hetkeksi putoamaan.

Muuten näytelmä oli kyllä hyvä.

Näytelmän asetelma on jokseenkin tämä: avantgardisti-isän ja muiden vapautuneiden hippivanhusten kasvattamalla nuorella Arturilla ei ole tilaa kapinoida. Vapaa seksi ei maita, isukin pienelle sisäpiirille järjestämät performanssit eivät tunnu tärkeiltä, merkitykset ovat muutenkin nihilistis-ironisen sekoilun melskeessä päässeet hiukan kadoksiin. Niitä sitten etsitään uuden, uljaamman maailman perustaksi; vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Avangardeparodiointi, erinäiset terävät huomiot siitä sun tästä, ja monet hillittömyydessään tehokkaat visualisoinnit pitivät naamani virneessä suurimman osan esityksen ajasta. Hyvää, ironista huumoria, joka tuli hetkittäin kiusallisenkin lähelle, niin että pohjimmiltaan vakavat teemat jäivät vielä kotiin vietäviksi ja päässä pyöriteltäviksi.

Erityisesti minua pohdituttivat taiteen etiikkaa koskevat kysymykset ja esityksen itseanalyyttinen ja -kriittinenkin metaosio. Paljonko teatteriopiskelijoiden lopputyössä on kyse vain siitä, että näytetään kaikki mitä osataan? No, nämä tyypit kyllä osasivat, kaikenlaista. Mutta kuten lienee jo tullut ilmi, eivät ”vain”.

Ja vähän aiheen ohi: Riittävän oikean näköisen pistoolin kanssa sohiminen on nykyaikana yllättävän vahva, levottomuutta herättävä ärsyke. Paljon voimakkaampi kuin mitä se oli ennen surullisenkuuluisia kouluammuskelutapauksiamme. Joihin näytelmässä viitattiin kyllä tietoisestikin.

Suosittelen.