Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird

Aamun maisemia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sopertelua: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa

Aluksi juonireferaatti:

viaton, puhdas, puhas, puh, pyh, pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä! pyh äh pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä py pypy hä hä hä py hä py hä nietshe py hä py häpy häpy häpy häpy häpeä HÄPEÄ

Ja sitten se arvottava osuus:

Huh. Huhhuh.

* * *

Yrittäisinköhän vielä sanoa kritiikin normaalikaavan ulkopuolellakin jotakin?

Janne Kortteisen esikoisteosta lukee ihan väkisinkin suorana ja avoimena purkautumisena, kirjallisena Art brutina, jossa kirjailija ilmaisee itseään karkeasti ja etäännyttämättä. En tunne Kortteista henkilökohtaisesti, joten en tiedä, missä määrin luentani tekee hänelle oikeutta, mutta en osaa olla samastamatta kertoja Janne Kortteista kirjailija Kortteiseen.

Minulla oli hyvä ystävä, joka eli aikanaan vähän samanlaisessa psykoottisessa hybriksessä: suolsi samantapaista tekstiä ja oli huonosti ymmärretty nero. Oriveden opistossa haudutettu ja kristillinen nietzscheläinen hänkin. Aikanaan hän muuttui puolimykäksi ja eristäytyi käytännössä kaikista ystävistään. Näen hänet edelleen silloin tällöin likaisena ja laihana kävelemässä kaupungilla ja tutkimassa roskia. Luulen hänen ja Kortteisen tapaisia nuorukaisia olevan maassamme paljon. Kortteista ei tästä joukosta erota niinkään ajattelun erinomaisuus tai tyylikäs ilmaisu: marginaalit kuohuvat ilmaisukanavaansa etsivää luovaa hulluutta.

Suurin ero Kortteisen ja ystäväni – silloin kun tämä vielä oli kunnianhimoisessa vaiheessaan – välillä on Kortteisen pitkäjänteisyydessä, kyvyssä hahmotella repaleistaan jotain suurempaa, kokonaisuus.

Teorian tasolla Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole mullistava teos. Se näyttää ennemminkin vain toteuttavan Surrealismin manifestin mukaista ideaalia sensuroimattomasta ja vastuuttomasta ilmaisusta (kuten kouluampujat toteuttavat surrealistista tekoa sellaisena jollaiseksi Breton sen joskus möläytti) yhdistettynä sieltä sun täältä poimittuihin runouden ja myös muiden kirjallisuudenlajien keinoihin. Tämähän keksitään aina välillä uudelleen.

Joskus sanat ovat kuitenkin myös konkreettisia tekoja. Mullistavaa Kortteisen tekstistä tekee sen käytäntö, runsas, märkivä rehellisyys. Kirjailija nylkee tekstissä itsensä kuin nahkiaisen. Sisäpuolen ja ulkopuolen välinen nahka ei suojellut häntä yhteen suuntaan, ja nyt se ei suojele häntä – tai lukijoita – toisinkaan päin. Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on kommunikointia tavalla, jolla kivoihin rakenteisiin ja metaforiin piiloutuva ilmaisu ei ole.

Kortteisen teosta lukiessani olen iloinen siitä, että minun nuoruudessani pornon joutui nolostellen ostamaan kaupasta tai kioskista, ja sen kuvasto oli melkoisesti tiukemmin säädeltyä kuin nykyään. En voi kuin sääliä nykynuoria, jotka saavat ilmaiseksi klikkailla kaikenlaisilla päällekakkaamisväkivaltajutuilla itsensä turruksiin.

Kirja hymyilytti ja hyydytti hymyni. Se suretti. Tempaisi mukaansa, mitä en olisi etukäteen näkemieni katkelmien perusteella arvannut. Vyörytti. Ahdisti ja pelotti. Riemastutti ennennäkemättömyydellään. Keskenkasvuisimmissa paikoissaan ärsytti.

Ehkä se teki senkin, mitä oli tarkoitus. Tunnekylmiöihin, ihmisten väliseen tyhjyyteen ja turmeltuun viattomuuteen katsominen muistutti siitä, miten tärkeää rakkaus lopulta on.

Vuoden kirja?

* * *

Lisäys 19.1.

Koska Kortteisen kirja on mitä suurimmassa määrin teko, ei pelkkää puhetta, on sitä myös tekona tarkasteltava. Esteettisen hehkutuksen päälle eettinen varaus.  Lähimmäisiään ja tuttaviaan kohtaan Kortteinen näyttää suhtautuvan monin paikoin paskamaisesti, usein myös tavalla, joka osoittaa nietzscheläisittäin tarkasteltuna lähinnä reaktiivista ajattelua. Tarkoitukselliseen epäonnistumisen projektiin, jollaiseksi kirja julistautuu, tämä tietenkin sopii.

Saatan olla väärässä, mutta luulen, että tämä on kertoja Kortteisen lisäksi myös kirjailija Kortteisen ongelma.

Manalaiset virtaukset

Maasta kohoavat ilmanvaihtotorvet ja vastaavat putket kiehtovat mieltäni. Ne muistuttavat siitä, ettei maa ole pelkkää maata, vaan ihmisten rakentama Koneisto ulottaa lonkeronsa myös jalkojemme alle. Siellä kulkee informaatio. Siellä kulkee paska. Siellä kulkee vesi ja sähkö ja lämpö, autoja ja junia. Jossain niistä vallitsee polttava kuumuus, jossain kauhea paine, mutta pinta on tyyni.

Siellä on myös tyhjyyttä. Joskus kadulla, kun bussi kulkee ohi, huomaa kamaran notkuvan ja tajuaa, miten ohuella kuorella kävelee.

Liitännät 12-21

Jäiset okaat

Rorsachin testissä

Jossain oli joku juttu, joka innosti minut altistamaan itseni mustetahroille. Wikimediasta löytyivät ne ihan oikeat ja kovin salaiset läiskät:

Kuva 1:

Kuva 2:

Kuva 3:

Kuva 4:

Kuva 5:

Kuva 6:

Kuva 7:

Kuva 8:

Kuva 9:

Kuva 10:

Yritin tulkita kuvat mahdollisimman nopeasti, jotta vastauksista tulisi rehelliset.

Mitä sinä näet? (Tämän voi ottaa vaikka meemihaasteena.)

Koska en halua manipuloida tulkintojanne, ovat omat näkemykseni vasta kommenttiloorassa.

Tyttö ja Photo Booth

Tässä Macissa tuli ohjelma nimeltä Photo Booth, jolla voi yrittää ottaa itsestään passikuvan, tai sitten kuvaan voi lennossa vääntää erilaisia affiinisia muunnoksia. Tyttö on leikkinyt ohjelmalla paljon, ja kerran hänellä oli leikkikaveri mukanaan, jolloin työhuoneestä kuului sellainen kikatus ja hekotus, että.

Valokuva 46Valokuva 29Valokuva 61Valokuva 70Valokuva 80Valokuva 174Valokuva 87Valokuva 95Valokuva 94Valokuva 89

Olin vaikuttunut. Niin yksinkertaisilla efekteillä niin surrealistista kuvaa!

Ja niinhän siinä kävi, että minäkin innostuin:

Valokuva 117Valokuva 108Valokuva 2Valokuva 7Valokuva 9Valokuva 106Valokuva 23

Surrealismin portinvartija

Tennispalatsin taidemuseossa on nyt meneillään Suuntana surrealismi -näyttely, jossa riittää ihmeteltävää muutamaksikin käyntikerraksi. Jerusalemin Israel-museosta on tuotu runsain mitoin klassikkomateriaalia. Hyvin edustettuina ovat esimerkiksi  Joan Miró, René Magritte, Kurt Schwitters, Paul Klee, Man Ray, Max Ernst jne. jne. Inspiroivien teosten lisäksi näyttelyyn on järjestetty omatoimitila, jossa suurikokoiset jääkaappirunomagneetit, frottaasityöpaja, siirreltävät lonkerokarvat ja säkkituolit antavat virikkeitä puuhasteluun. Syntyy kaikenlaista, kuten ihmissyöjäsäkkituoli:

P7090025

Pian kuvan napattuani huoneeseen käveli yksi vahtimestareista ja häiriintyi installaatiostamme: ”Hmh. Taas niillä on pelattu. Onpas kummallinen asetelma.” Näin valittaen hän purki hirviömme, levitteli lonkerot ja säkkituolit vähemmän häiritseviin positioihin pitkin lattiaa.

Niinpä niin.

Neljäs kuva

J. Pekka Mäkelä haastoi minut kuvameemiin. Piti laittaa neljännen kuvakansion neljäs valokuva kuvatekstien kera näytille. Mietin tovin, miten neljäs lasketaan, kun on näitä kansioita ja alakansioita sun muita. Päädyin kuvakirjaston neljännen riittävän suuren ”rullan” neljänteen kuvaan.
Se näyttää tältä:

p2250005

Kuva on otettu 25.2.2005. Kävimme perheen kanssa erään synkkäsävyisen ja erittäin populäärin sveitsiläissurrealistin nimikkomuseossa. ”Hirviömuseossa”, kuten paikka tyttärellemme nimettiin. Museota vastapäätä, kadun toisella puolen oli päivän ehdottomasti hienoin kohde: kapakka, jonka kalustuksen ja sisustuksen kyseinen taiteilija oli suunnitellut kattoa ja lattialaattoja myöten. Se oli semmoinen wohohou!-juttu mitä suurimmassa määrin. En nimeä sisustussuunnittelijaa. Nimetkää te, kuka ensimmäiseksi ehtii.

Ja haaste leviää. Haluaisivatkohan HannaH, Reijo Valta, Johannes Knektman, ja Miina Supinen lähteä mukaan?