”Lasten luontokirjan sankarit ovat pienenpieniä, mutta innostavat lukijaa kysymään suuria kysymyksiä ja tutkimaan luontoa avoimin mielin. Kirjailija Jukka Laajarinne ja kuvittaja Mari Luomakertovat uutuudestaan Mansikkamysteeri, joka on tarina tiedon etsimisestä. Haastattelijana lastenkirjailija ja runoilija Reetta Niemelä.”
Ohjelma on katsottavissa festivaalien YouTube-kanavalla 5.5. Tervetuloa seuraamaan!
”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)
Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.
Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!
Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.
Syntyi pari oivallusta.
Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.
Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!
”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)
Lisää hahmoluonnoksia. (c) Mari Luoma
Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?
Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.
Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin.
Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.
Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.
Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma
Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.
Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!
”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)
Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.
Aino ja Ville TietäväisenVain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.
Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.
Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.
Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.
Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:
Sadun päivänä 18.10. on jo vuosien ajan järjestetty monenlaista lastenkirjallisuusohjelmaa eri puolilla Suomea. Näin myös tänä vuonna. Helsingin kirjailijat on menossa mukana: Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7) on 3-6 -vuotiaille suunnattua ohjelmaa sekä aamu- että iltapäivällä. Aamupäivällä talon täyttävät lähiympäristön päiväkotiryhmät, jolloin heille esiintyvät Katri Tapola, Leena Erkkilä, Sari Airola sekä Jukka Laajarinne.
Iltapäivällä kello 12:30-14 esiintyvät Leena Laulajainen, Sari Airola ja Jukka Laajarinne.
Ohjelma koostuu satujen luennasta, laulusta ja leikistä, sadutuksesta sekä mehu- ja keksitarjoiluista. Lapsivieraille lahjoitetaan ilmaiset kirjat. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!
Mikäli Villa Kivi on hankalassa paikassa, on Sadun päivää mahdollista viettää muuallakin, esimerkiksi lukemalla itse lapselle satu tai osallistumalla johonkin muuhun päivän tapahtumaan. Tapahtumatietoja löytyy esimerkiksi Suomen teattereiden Satupäivä-sivuilta.
Päätin hiljattain, etten enää kirjoita edes blogiini kaverikritiikkejä. Hygieniasyistä.
En siis kirjoita kritiikkiä nytkään. Kerron vain, että saimme tyttäreni kanssa viime talvena kunnian toimia Johanna Sinisalon Möbiuksen maan esilukijoina. Seuraavaksi kuvailen lyhyen kohtauksen elämästämme viime viikolta.
ISÄ: Katos, mitä me saatiin tänään.
TYTÄR: Mö… Möbiuksen maa. Mikä se on?
ISÄ: Möbiuksen maa. Muistatko, kun me joskus luettiin tietokoneelta semmoinen? Se on nyt kirjana.
TYTÄR: Ai… se, missä on se rengas?
ISÄ: Just se.
TYTÄR (hypähtelee ilmaan ja alkaa hihkua): Joo! Joo! Luetaan se, jooko! Luetaan!
Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.
Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.
Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.
Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”
Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.
[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”
Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.
Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.
Yksi vanhemmuuden eduista on se, että tulee luettua myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka muuten saattaisi helposti jäädä paitsioon.
Johan & Päivi Ungene: Bestikset Johanna ja ulla
Bestikset Johanna ja Ulla riidoissa
Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla
Bestikset Johanna ja Ulla salaisuuksien jäljillä
Kun tyttäreni tarttui übersöpön näköiseen kirjaan Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla, yritin ehdotella kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta hän oli jo päätöksensä tehnyt. Olemme nyt lukeneet sarjan kolme ensimmäistä osaa ja olemme pääosin pitäneet lukemastamme.
Johan ja Päivi UngenenJohanna ja Ulla -kirjojen vahvuus on eläytyvän realistisessa lapsikuvauksessa. Tai maailman kuvaamisessa lapsen silmin. Tyttöjen touhuissa yhdistyvät absurdi, mielikuvitus ja sosiaalisten pelien pelaaminen. Sarja näyttää kylmäävän aidolla tavalla myös tyttöyden pimeät puolet: kateuden, kilpailun ja juonittelun, joista – minun mielestäni – kirjoihin tulee juuri se särmä, joka tekee niistä lukemisen arvoisia.
Talo-Ulla sanoi, että oli olemassa niin sanottu rauhanpalkinto. Se myönnettiinn joka vuosi niille jotka olivat olleet kilteimpiä maan päällä. Hänestä tuntui että hän saisi sen.
”Me”, minä sanoin.
”Jos on kiltti, on myös antelias”, Ulla vastasi silloin.
Että minun pitäisi suoda palkinto hänelle eikä olla niin kateellinen.
(Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla)
Taustalla häilähtelee myös yhteiskunnallisia teemoja, ja suorastaan särmättömyyttä vastaan tuntuu suunnatun Maailman kilteimpien Johannan ja Ullan kohtaus, jossa nämä esittävät pienelle Elisabetille kilttiä lastenohjelmaa. Kaiken ruman ja mahdollisesti pelottavan sensuroiminen esityksestä tekee siitä mitäänsanomatonta kitschiä, ja Elisabet nukahtaa kesken shown.
Vielä huomattavasti enemmän minun makuuni istuvat Supernaiivista tutun Erlend LoenKurt-kirjat.
Erlend Loe: Kala
Kurtin käytöshäiriö
Kurt on tärkeä
Kurtilla keittää
Kurttila
Kurt on trukkikuski, jolla on taipumuksena jättää työpaikkansa ja yrittää jotain muuta. Ja erinäisten sekoilujen jälkeen palata taas arkeen. Hän on naimisissa Anne-Lise -nimisen arkkitehdin kanssa, ja heillä on kolme lasta.
Kurt-kirjojen ihmiset ovat lapsellisia. Trukkikuski käyttäytyy kuin uhmaikäinen pikkukakara, ja myös muita aikuisia ohjaavat varsin alhaiset vietit. Tilanne taitaa olla tosielämässä kovin valitettavan samantapainen vain sillä erolla, että tosielämän aikuiset peittelevät alhaisia motiivejaan ja hillitsevät käytöstään paljon taitavammin kuin Kurt-kirjojen aikuiset lapset.
Loe ikään kuin riisuu ihmiset kaikesta sumutuksesta, näyttää heidän sisäiset lapsensa paljaina ja tekee sen terävästi ja aivan hillittömän hauskasti.
Tämä tekee kirjojen aikuisista ja koko maailmasta ja sen tilanteista myös helposti lapsen ymmärrettäviä.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa Tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä)
Kurt on tärkeä on ollut tähänastisen elämäni kivuliain lukukokemus: juuri katkenneen kylkiluun kanssa on paha hytkyä naurusta. Fanitan. Sarjan uusimpaan osaan on tarkoitus tarttua aivan lähipäivinä. Maltan tuskin odottaa, kun se näyttääkin niin hurjalta:
Tässä kolme blogia, joita olen alkanut seurata vasta hiljattain tai jopa aivan äsken:
Juha SironMitä tapahtuu todella: Kirjailija käsittelee kirjallisuutta. Hyvinkin mielenkiintoinen.
Päivi Heikkilä-HalttusenLastenkirjahylly: protesti vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille. Tässä asiassa onkin protestoimista. Muistuu mieleen eräs keskustelupätkä parin viikon takaisista kustantamon kemuista…
Kollega: Onnittelut hienosta kritiikistä. Kerrankin joku meistä lastenkirjailijoista sai osakseen huomiota!
Minä: Niin. Kun kirjoitin aikuisille.
Ja kolmantena kehumisen arvoisena ja uudehkona pitää mainostaa Kotus-blogia: kaikkea kielestä.
Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.
Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.
Jukka Laajarinne 