Kolme asiantuntijalausuntoa

Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.

Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.

Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.

Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”

Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.

[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”

Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.

Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.