Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.
Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.
Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.
Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.
Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?
Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.
Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!
Jukka Laajarinne 