Myst-estetiikkaa

Pieni tovi sitten TC linkitti muutaman hienon kuvan, jotka kytkeytyvät siihen, mitä eräät kutsuvat Myst-estetiikaksi. Sanoisin, että Myst-estetiikka oli vahvimmillaan sarjan kahdessa ensimmäisessä pelissä, Mystissä ja Rivenissä: arvoituksellisia hylättyjä rakennelmia oudoissa maisemissa. Hiljaisuutta, yksinäisyyttä, surrealismia. Koneiden ja pelimoottoreiden kehittyessä kuviin alkoi tulla liikettä ja eloa, ja alkuperäinen tunnelma ainakin osin menetettiin.

Ohessa muutama valokuva, joissa on hieman jotakin sellaista. Kuvasarjan voi vaikka kuvitella eteneväksi kertomukseksi. Se ei ihan vielä ole sitä, mistä unelmoin: että kuvia olisi niin sairaan paljon ja monenlaisia, että niistä pystyisi koostamaan Mystin tapaan klikkailtavan ympäristön.

p7030052

p9080018

dsc06252

p5200004

p7030054

p5260029

p5260021

p6250028

p7140033

p2020006

p4300053

p3190005

Surrealistin ruokaa

Eräänä päivänä muistin, että lapsena olin useinkin kuullut kiinalaisesta pääskynpesäkeitosta. Ruokalajista ei ole ollut puhetta pariinkymmeneen vuoteen, ja äkkiä aloin epäillä. Näin lintuinfluenssan aikakaudella tuntuu vähintäänkin epäuskottavalta, että joku uuttaisi hyvät liemet sellaisesta tikkurakennelmasta, joka on liimattu kasaan linnun syljestä, ja johon linnunpoikaset ovat sitten ruikkineet ulosteitaan. Oli aivan pakko tarkistaa, ettei kyseessä sittenkin ollut jokin lapsille kerrottava höynäytysjuttu. Mutta ei. Kyllä se on ihan oikea ruokalaji.

.

Samaan outouden kategoriaan kuuluu kaktusviikuna, jollaisia ostin kokeen vuoksi. Varsin pian sekä tyttäreni että minä huomasimme seikan, josta ei hedelmäosastolla varoiteltu: kaktusviikunaan ei pidä koskea paljain käsin. Sen pintaa peittävät hennot näkymättömät piikit, jotka ihoon asettuessaan aiheuttavat tuskaa ja ärtymystä. Sisällä on puolikarkeaa soraa, jonka seassa vähän vesimelonia. Kuka tämmöisen on mennyt keksimään ja miksi näitä myydään?

.

Yritän tässä miettiä, mitkä muut ruokalajit olisivat yhtä kummallisia. Ihan heti en keksi; moneen olemme tottuneet. Muistan tosin elävästi eräänkin puolitoistavuotiaan naurahduksen ja epäuskoisen ilmeen, kun hän sai ensimmäisen kerran spagettia syödäkseen.

Tennarissa

Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.

Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.

Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.

Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: ”Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”

Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.



Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen