Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.
Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.
Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.
Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: ”Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”
Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.
Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen
Jukka Laajarinne 