Tulokulman kiinnittäminen näyttelyvierailun menetelmänä

Kun käyn taidenäyttelyssä, ennakko-odotukseni ja -luuloni sekä aiemmat kokemukseni vaikuttavat paljonkin siihen, millainen kokemus näyttelystä muodostuu. Pyrin kuitenkin kuuntelemaan taidetta, olemaan sille avoin. En ole mikään tabula rasa – siihen tuskin kukaan kykenee – mutta olen huomannut itsessäni taipumusta yrittää sivuuttaa ennakkoasenteeni.

Pari viikkoa sitten kävin muutaman filosofisen praktikon kanssa katsomassa Rembrandtin grafiikkaa esittelevää näyttelyä Koffin taidemuseossa jokseenkin päinvastaisella lähestymistavalla. Annoimme toisillemme temaattiset lähestymistavat näyttelyyn. Joku tarkasteli vedoksia ilon, joku tradition, kolmas teknologian näkökulmasta. Omaksi teemakseni osui kuolema. Kokeilemamme tapa tarkastella taidetta osoittautui antoisaksi ja hämmästyttävän hedelmälliseksi.

Rembrandtin uskonnolliset aiheet tarjosivat tietenkin helpon kuvakulman kuolemaan. Niistä oli kiva raapustella muistiinpanoja paperille. Eunukki ottaa kasteen vastaan, esimerkiksi. Eunukin iturata on katkaistu, tämä tietää hänelle geneettistä kuolemaa, tietyssä mielessä aitoa ja tiedostettua biologista kuolemaa. Hänen elämänsä ei jatku jälkeläisissä. Tarjoaako kaste jotakin tilalle? Vähän vastaavilla linjoilla tulkintani kulki katsellessani vedosta nimeltä Kuolema ilmestyy avioparille avoimesta haudasta. Vaikka pidän erityisesti freudilaisen psykoanalyysin tieteellistä perustaa parhaimmillaankin kyseenalaisena, en voi kuin arvostaa Freudin symbolistisia korostuksia tai vaikkapa vastaparia eros ja tanatos, jossa juuri sukupuolisuus virittyy kuoleman vastavoimaksi. Siinähän se oli Rembrandtin kuvaan ikuistettuna.

No, tämä kaikki oli vain älyllistä assosiointia ja näpertelyä. Jeesus nostetaan ristiltä on kuva, joka perustuu kuluneisuudessaan kuolleeseen aiheeseen – se ei puhuttele minua etenkään uskonnollisessa mielessä. Mutta Rembrandtin grafiikka aiheesta puhutteli. Jeesuksen roikkuva, veltto liha… tässä oli tavoitettu kuolemasta jotakin todellista ja konkreettista. En voinut olla muistamatta isäni ruumista kuolinvuoteellaan, kun hänen väsyneet keuhkonsa olivat viimeisen kerran pihahtaneet tyhjiksi. Oliko yksikään muu näkemäni (kuvataide)teos kuvannut kuolemaa näin aidosti? Aloin hahmottaa, miksi Rembrandtia pidetään niin suurena mestarina kuin pidetään. Tämä hahmotus on jäänyt saavuttamatta hänen tunnetumpien teoksiensa pohjalta. Kovin usein kuvien (tai aiheiden) kanonisointi ja ylenpalttinen viljeleminen kuluttaa niitä, kunnes niistä ei enää saa mitään irti. Mitä olisi Rembrandt vain tunnetuimpien teostensa kautta tarkasteltuna? Ei paljon mitään. Tämä on käynyt ennenkin mielessäni: ehkä etenkin kaikkein väkevimmän taiteen kouluopettaminen pitäisi kokonaan kieltää.

Varsinaisen läpimurron kuolema teki, kun katselin Rembrandtin omakuvia. Nuo silmät, ajattelin, nuo samat silmät, joita nyt katselen, ovat katselleet tätä samaa kuvaa. Mutta nyt niitä ei enää ole. Tästä eteenpäin olivat kaikki vedokset ajallisuuden ja elämän lyhyyden kuvia. Paimentyttö. Koulupojat. Aasi. Jokikinen ihminen, joita taiteilija oli kuvannut, käyttänyt mallinaan tai inspiraation lähteenä. Kuolleita. Olemattomiin rauenneita.

Kuva-analyysien vaihtuminen voimakkaaksi kuoleman hyökyaalloksi oli… jotakin. Näyttelyvierailusta tulikin meditaatio.

Tennarissa

Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.

Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.

Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.

Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: ”Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”

Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.



Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen