Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Muutama sananen kirjasta.

Harjukaupungin salakäytävät muistuttaa keskeiseltä juonikuvioltaan kirjailijansa esikoisromaania, Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Kummassakin teoksessa tongitaan aikuisten henkilöiden, joista useat työskentelevät kirjallisuuden parissa, salaseuramaiseen lapsuuteen kytkeytyviä mysteerejä. Jääskeläisen suurimpina vahvuuksina pidän ennen kaikkea hänen kykyään luoda outoa, tummaa ja ennen kaikkea salaperäistä tunnelmaa, sekä myös sujuvaa, hyvin rytmitettyä kerrontaa.

Harjukaupungin salakäytävät on mielenkiintoinen yhdistelmä surrealismia (miten hämmästyttävällä tavalla Jyväskylän maaperässä ryömittävät tunnelit tuntuvatkin uskottavilta!), psykomaantieteellistä kokemuksellisuutta (Toiset paikat ovat merkityksellisempiä kuin toiset, ja Jyväskylässä on järjestetty myös opastettuja kävelyretkiä kirjan kohteisiin), absurdia scifiä (m-hiukkasia), trillerin tai rikosromaanin aineksia, kokeellisuutta ja vaikka mitä. Teos on mitä osuvin reaalifantastisen kirjallisuuskäsityksen demonstraatio: se on kirjoitettu keinoja kaihtamatta ja lajityyppejä säästämättä.

Olen aina viihtynyt Jääskeläisen proosan – kaikkein eniten hänen novelliensa – parissa oikein hyvin. Nautin tämänkin kirjan ilokseni. Kummassakin hänen romaanissaan minua on kuitenkin hieman häirinnyt taipumus selittää, ei läheskään kaikkea mutta minun makuuni liikaa. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pitävät mysteereistä (ja taikatempuista) enemmän kuin siitä, että ne selitetään, ja Salakäytävien voimakas salaisuuksien tuntu alkaa rikkoutua jo kirjan puolivälistä alkaen. (Tilalle tulee tietenkin kaikenlaista muuta, mutta kun häviölle joutuu juuri se minun eniten ihailemani ominaisuus!)

Salakäytävien myötä Jääskeläinen on alkanut näyttää silmissäni kirjailijalta, joka ei ainoastaan kirjoita kirjoja vaan ennen kaikkea tuotantoa. Romaani täydentää ja vahvistaa kirjoittajansa profiilia, se on hänen aiempien teostensa yhteydessä selkeästi enemmän, omaperäisempi ja jotakin parempaa kuin yksinään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Postinkantaja kolauttaa kahdesti

Postinkantaja kävi, hyvää työtä teki. Luukusta kolahti uusi n&n ja pari sekuntia myöhemmin Tähtivaeltaja. Jälkimmäisessä Juhani Hinkkanen arvostelee Kertomuksia pimeestä -antologian:

”[…]kokoelma sisältää outoja tarinoita, pieniä surrealistisia kertomuksia. Niiden logiikka on unen logiikkaa. […] Tekstejä on siis lähestyttävä varovaisesti, vähän kerrallaan ja pieninä annoksina. […] Jos mieleenpainuvimpia tekstejä pitäisi etsiä, ne olisivat todennäköisesti Jääskeläisen Salainen kirjeenvaihtoystävä, Nummelinin Puitten juuret ja Pertun Lesonen ja naiset. Toisaalta lähes yhtä hyvin esiin voisi nostaa melkein mitkä tahansa kolme muuta tarinaa, mikä kertoo paljon tekstien yleisestä tasosta. Menkää ja omaksukaa uusälyttömyys!”

Mukava juttu. Hinkkasen antamassa lukuohjeessa on sitä paitsi pointtinsa. Samoin kuin on pointtinsa siinä, että esiin olisi voinut vaihtoehtoisesti nostaa joitain muitakin tarinoita. Olen nimittäin törmännyt pariin lyhyeeseen Kertomuksia pimeestä -merkintään blogosfäärissäkin, ja toden totta, toistaiseksi lukijat ovat ilmoittaneet suosikeikseen aivan eri novelleja – yhtään päällekkäisyyksiä ei ole esiintynyt.

Kirja-alan vastauutisia

1) Uutiset ovat useammin huonoja kuin hyviä.

2) Samaan aikaan uutiset pyrkivät olemaan mieluummin hätkähdyttäviä kuin arkisia. Ne yrittävät tarjota kiinnostavaa ja poikkeavaa informaatiota, jotka ovatkin pitkälti yksi ja sama asia: ihmisen, kuten monien muidenkin eläinten, mielenkiinto kohdistuu muutokseen ja poikkeamiin, ei tapahtumattomuuteen. Jo pienet vauvat kohdentavat kiinnostuksensa odottamattomaan. Vastaavasti liike kiinnittää huomiomme paljon tehokkaammin kuin pysähtyneet kappaleet, eikä kukaan osta lehteä, jonka uutiset toistelevat jo tunnettua, esimerkiksi sen kaltaisia tietoja, kuin että valtaosa ihmisistä on kaksijalkaisia.

Kaksi edellä mainittua seikkaa viittaavat siihen, että pääosin asiat sujuvat hyvin. Huonot uutiset ovat poikkeuksia todellisuudessamme. Jonkinlaiset vastauutiset sen sijaan saattavat kertoa todellisuudesta enemmänkin kuin itse uutiset. Molemmilla on toki paikkansa.

Vastauutisia:

1) WSOY julkaisi viime viikolla Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa. En ole vielä lukenut kokoelmaa mutta olen kuullut joitakin sen kertomuksia, jotka olivat ihan sairaan hyviä, joten voihan se tuntemattomilta osin olla vaikka mitä keskinkertaista sontaa. Mutta tuskinpa kuitenkaan! Lööpin aihe: On ilmeistä, että jopa WSOY julkaisee edelleen myös hyvää, julkaisemisen arvoista kirjallisuutta!

2) Loki-kirjojen mentyä naftaliiniin jäi suomalaiseen kustannusmaailmaan ammottava aukko: kukaan ei enää julkaise mitään sellaista. Kävin hiljattain Atenan ja Schildtsin yhteisessä lehdistötilaisuudessa kertomassa ja etenkin kuulemassa, mitä tänä syksynä tapahtuu. Korviin särähtivät pahasti tiedot, joita Tiina Piilolan ja Pasi I. Jääskeläisen uusista kirjoista kerrottiin. Ja omastani. Lööpin aihe: Pirskatti! Sellaista julkaistaan sittenkin!

Kertomuksia pimeestä

Siitä on jo ihan simona aikaa, kun uusälyttömyyspiireissä alettiin suunnitella absurdin kotimaisen proosan antologiaa. Hanke on ollut milloin missäkin tuulessa (on ollut myötää, laitaista, vastaista ja tietenkin myös kustannusalan turbulenssia), ja hienoja tekijöitä on saatu mukaan myös uusälyttömyyden ulkopuolelta. Lopultakin olemme päässeet aivan loppusuoralle. Tekstit on toimitettu, tekijät saavat parin viikon kuluessa sopimuksen hyväksyttäväkseen ja sitten se jo meneekin taittoon.

Kertomuksia pimeestä kustantaa Turkulainen pienkustantamo Turbator, ja arvioitu julkaisuajankohta on lokakuussa.

Kokoelman upeat novellistit ovat tässä – jämptissä järjestyksessä sukunimen mukaan:

Tuuve Aro, Tapani Bagge, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Pasi I. Jääskeläinen, Harri Kumpulainen, Jukka Laajarinne, Alvari Lume, Juri NummelinMarkus Nummi, Sari Peltoniemi, Arvi Perttu, Tiina Raevaara, Miina Supinen.

Sivumennen sanottuna: kirjasta tulee suorastaan erinomainen!