Kirja-alan vastauutisia

1) Uutiset ovat useammin huonoja kuin hyviä.

2) Samaan aikaan uutiset pyrkivät olemaan mieluummin hätkähdyttäviä kuin arkisia. Ne yrittävät tarjota kiinnostavaa ja poikkeavaa informaatiota, jotka ovatkin pitkälti yksi ja sama asia: ihmisen, kuten monien muidenkin eläinten, mielenkiinto kohdistuu muutokseen ja poikkeamiin, ei tapahtumattomuuteen. Jo pienet vauvat kohdentavat kiinnostuksensa odottamattomaan. Vastaavasti liike kiinnittää huomiomme paljon tehokkaammin kuin pysähtyneet kappaleet, eikä kukaan osta lehteä, jonka uutiset toistelevat jo tunnettua, esimerkiksi sen kaltaisia tietoja, kuin että valtaosa ihmisistä on kaksijalkaisia.

Kaksi edellä mainittua seikkaa viittaavat siihen, että pääosin asiat sujuvat hyvin. Huonot uutiset ovat poikkeuksia todellisuudessamme. Jonkinlaiset vastauutiset sen sijaan saattavat kertoa todellisuudesta enemmänkin kuin itse uutiset. Molemmilla on toki paikkansa.

Vastauutisia:

1) WSOY julkaisi viime viikolla Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa. En ole vielä lukenut kokoelmaa mutta olen kuullut joitakin sen kertomuksia, jotka olivat ihan sairaan hyviä, joten voihan se tuntemattomilta osin olla vaikka mitä keskinkertaista sontaa. Mutta tuskinpa kuitenkaan! Lööpin aihe: On ilmeistä, että jopa WSOY julkaisee edelleen myös hyvää, julkaisemisen arvoista kirjallisuutta!

2) Loki-kirjojen mentyä naftaliiniin jäi suomalaiseen kustannusmaailmaan ammottava aukko: kukaan ei enää julkaise mitään sellaista. Kävin hiljattain Atenan ja Schildtsin yhteisessä lehdistötilaisuudessa kertomassa ja etenkin kuulemassa, mitä tänä syksynä tapahtuu. Korviin särähtivät pahasti tiedot, joita Tiina Piilolan ja Pasi I. Jääskeläisen uusista kirjoista kerrottiin. Ja omastani. Lööpin aihe: Pirskatti! Sellaista julkaistaan sittenkin!

Erään kirjailijan markkinat

Joukko WSOY:n kirjailijoita uhkaa lähdöllä, uutisoi Hesari. Södikan johdolle valituskirjeen jättäneet Tuomas Kyrö, Tommi Liimatta, Tapio Liinoja, Rosa Liksom, Sofi Oksanen, Riku Rantala, Juha Ruusuvuori, Asko Sahlberg, Roman Schatz, Jim Thompson, Ilpo Tiihonen ja A.W Yrjänä esittävät kritiikkiä erityisesti Södikan toimitusjohtajaa sekä viestintä- ja markkinointijohtajaa kohtaan.

”Kirjeen mukaan osa kirjailijoista harkitsee kustantajan vaihtamista, osa taas miettii palkkaavansa oman, talon ulkopuolisen markkinointiviestinnän ammattilaisen”, sanotaan Hesarin sivulla.

Ja pakkohan tätä on kommentoida. En nimittäin yhtään ihmettele. Joskaan en tiedä, miten johtajien vaihdokset ovat vaikuttaneet asioihin.

WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastoa en voi haukkua: toimitustyö on ollut hyvää ja tulokset usein kovinkin kauniita. Mutta markkinointi, markkinointi…

Kymmenestä kirjasta, jotka WSOY on minulta julkaissut, muistan kahta markkinoidun millään sellaisella tavalla, että olisin huomannut. Ensimmäinen oli Madonluvut, kun se kohosi Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Toinen oli Mummon kone voittaessaan yhteispohjoismaisen kuvakirjakilpailun. Sen sijaan, kun Minä en laske kymmeneen palkittiin kaksi vuotta sitten Turun kirjamessuilla, ei kustantamon osastolla ollut kirjaa ainuttakaan kappaletta.

No, hyvä on, pehmennetään vähän: jokainen kirjani on näkynyt kertaalleen lehtimainoksen osana.

Yleisesti ottaen tekemisiäni on joka tapauksessa myyty lähinnä tiskin alta.

Toisinaan se on tuntunut himppasen turhauttavalta.

Ja nyt sitten itsekriittinen argumentti perään: ymmärränhän minä, että jos Suomessa julkaistaan vuosittain useita tuhansia teoksia, eivät ne kaikki voi näkyä. Tietenkin markkinoinnissa on harjoitettava askeesia ja valintaa, jotta kirjamainonnan signaali ei muuttuisi pelkäksi kohinaksi.

Ehkä tämänkin ongelman juuret ovat lopulta siinä että meitä kirjailijoita nyt vain on liikaa, tai me kirjoitamme liian paljon?

(Mutta kyllä ne – ihan muut puljut – tuntuvat kaiken maailman muovisälpettä myyvän ja mainostavan joka paikassa vaikka kuinka paljon…)