Joukko WSOY:n kirjailijoita uhkaa lähdöllä, uutisoi Hesari. Södikan johdolle valituskirjeen jättäneet Tuomas Kyrö, Tommi Liimatta, Tapio Liinoja, Rosa Liksom, Sofi Oksanen, Riku Rantala, Juha Ruusuvuori, Asko Sahlberg, Roman Schatz, Jim Thompson, Ilpo Tiihonen ja A.W Yrjänä esittävät kritiikkiä erityisesti Södikan toimitusjohtajaa sekä viestintä- ja markkinointijohtajaa kohtaan.
”Kirjeen mukaan osa kirjailijoista harkitsee kustantajan vaihtamista, osa taas miettii palkkaavansa oman, talon ulkopuolisen markkinointiviestinnän ammattilaisen”, sanotaan Hesarin sivulla.
Ja pakkohan tätä on kommentoida. En nimittäin yhtään ihmettele. Joskaan en tiedä, miten johtajien vaihdokset ovat vaikuttaneet asioihin.
WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastoa en voi haukkua: toimitustyö on ollut hyvää ja tulokset usein kovinkin kauniita. Mutta markkinointi, markkinointi…
Kymmenestä kirjasta, jotka WSOY on minulta julkaissut, muistan kahta markkinoidun millään sellaisella tavalla, että olisin huomannut. Ensimmäinen oli Madonluvut, kun se kohosi Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Toinen oli Mummon kone voittaessaan yhteispohjoismaisen kuvakirjakilpailun. Sen sijaan, kun Minä en laske kymmeneen palkittiin kaksi vuotta sitten Turun kirjamessuilla, ei kustantamon osastolla ollut kirjaa ainuttakaan kappaletta.
No, hyvä on, pehmennetään vähän: jokainen kirjani on näkynyt kertaalleen lehtimainoksen osana.
Yleisesti ottaen tekemisiäni on joka tapauksessa myyty lähinnä tiskin alta.
Toisinaan se on tuntunut himppasen turhauttavalta.
Ja nyt sitten itsekriittinen argumentti perään: ymmärränhän minä, että jos Suomessa julkaistaan vuosittain useita tuhansia teoksia, eivät ne kaikki voi näkyä. Tietenkin markkinoinnissa on harjoitettava askeesia ja valintaa, jotta kirjamainonnan signaali ei muuttuisi pelkäksi kohinaksi.
Ehkä tämänkin ongelman juuret ovat lopulta siinä että meitä kirjailijoita nyt vain on liikaa, tai me kirjoitamme liian paljon?
(Mutta kyllä ne – ihan muut puljut – tuntuvat kaiken maailman muovisälpettä myyvän ja mainostavan joka paikassa vaikka kuinka paljon…)
Jukka Laajarinne 
Meidän kirjoittajien pitäisi saada jonkinlainen yhteenliittymä, yhteinen markkinointi? =) Kaikille julkaisijoille, myös omakustantajille, tulisi löytyä vuosittainen hylly, jossa kaikkia tasavertaisesti esiteltäisiin. Riippumatta siitä, minkä kustannusliikkeen keuhkoihin ovat sattuneet ilmavirran mukana syökseytymään…
Kunhan ovat esillä ja kukin etsijä löytäisi omansa.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla ei tarvitsisi pihistellä mainosrahoissa. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
Sitäpaitsi lasten- ja nuortenkirjoja ostetaan miellään lahjaksi, varsinkin näin joulun alla. Helppo tapa katsoa mainoksesta mitä uutta on tarjolla. Lahjanostajat ovat monet sellaisia, jotka eivät lapsensa kanssa enää lastenosastolla kirjastossa vieraile tai ostele muuten vain omalle lapselleen kirjoja.
Juuri lastenkirjoja kannattaa mainostaa!
Mainostetaan sitten: Satuinen, lapsuutta arvostava linkki, yli viiskymppisille rattoisa retki lapsuuteen 😉 : http://pihlan.wordpress.com/
Vai saikohan tässä mainostaa? =)
Tuittu: tasaveroisen esilläolemisen ongelma on juuri siinä signaalin muuttumisessa kohinaksi. Kaikki on yhtä kuin ei mitään. Kenellä esimerkiksi olisi mielenkiintoa paneutua katalogiin, jossa kaikki vuoden kirjat olisivat yhtä laajasti esiteltyinä?
Ehkä nuo sanomalehtien julkaisemat ”Syksyn kirjat” -listat täyttävät jo sen tarpeen (vaikka onhan niihinkin jo valikoitu)?
Eivätkä kaikki kirjat sinne pääse, todellakaan. Jos ei itsellä riitä rohkeus, varsinkaan omakustantajalla, niin kuka sen hännän nostaa?
Tuntuu vain niin epäoikeudelliselta se, että hyvä ja rakastavakin kirja jää huomiota vaille. Hih, siis minun kirjani esim. =D
Niinpä.
Viimeisten 25 vuoden aikana on tapahtunut iso muutos: aiemmin näkyvillepääsemiskilpailu käytiin jo ennen kirjan kustantamista. Nyt julkaistaan enemmän, mutta yhtä harva kirja nousee framille kuin ennenkin. Pidän tätä nykytilannetta kuitenkin kivempana, moniäänisempänä, useammalle kirjalle edes mahdollisuudet antavana.
Ihan esikoiskirjailijana olin hämmentynyt, kun huomasin, etteivät kustantamot pidäkään jokaiselle kirjalle julkistamistilaisuutta, ja ettei isoja markkinointikiertueita olekaan. Nyt siihen on jo tottunut, että jos haluaa tuoda kirjaansa esille, on metelöitävä itse tai kollegiaalisessa koaliitossa. Ja ymmärrän hiljaisuuden jo tuon kohinan kannalta: mihin tarttua, jos kaikkea hehkutetaan? Mietin myös sitä, kuinka paljon euroja kustantajan kannattaa laittaa 1000 kappaleen kirjapainokseni markkinointiin – missä menee se raja, jolloin markkinointi aiheuttaa kirjalle tappiota? Pieni kulma Hesarissakin taitaa olla aika tyyris.
Oma fiilikseni kaunokirjallisuuden kustantamisesta on se, että paletti on pidettävä riittävän laajana, jotta joukosta nousisi menestystarinoita. Niihin sitten satsataan (jos satsataan, vrt vahingossa julkisuuteen päässyt paimenkirje). Olisi mukava kuulua niihin satsattaviin, mutta kun ei kuulu niin ei kuulu…
”Pieni kulma Hesarissakin taitaa olla aika tyyris.”
Mainio, ymmärrystä lisäävä pointti.
Täytyy myös esittää korjaus kirjoitukseeni: Muistin tässä, että kyllähän minua haastateltiin Jäiset jumalat -kirjan tiimoilta kirjan ja ruusun päivän markkinoilla Kampissa vuonna 2007.
Tilannekatsaus: Tällä hetkellä jotkut jo varmaan tietävät olevansa Finlandia Junior -ehdokkaita. Se olikin ainoa toivon hiven, joka ”Ruoalla ei saa leikkiä” -kokoelmalla olisi enää ollut. Nyt sen tietää varmuudella: signaali katosi kohinaan ilman, että yksikään iso päivälehti noteerasi millään lailla. Ilman, että kukaan saa ikinä edes tietää koko mestariteoksesta. Snif.
Jukka, minun kirjojani ei ole mainittu yhdessäkään lehdessä (sitä talvisotaa käsittelevää teosta, Elämä kuin unta, lukuun ottamatta ja sekin vain parissa paikallisessa), mutta nämä lastenkirjat ovat pysyneet vallan piilossa. Tietäähän tuosta sinun mestariteoksestasi nyt ainakin jo varsin moni! 🙂
Finlandia Juniorista tai Seniorista minä en edes haaveile.
Usvazine: Minulle taas olisi helpotus, kun pääsisi noista julkistamistilaisuuksista ja mainoskiertueista! Sen tähdenhän julkaisinkin kaksi viimeisintä omakustanteina, kun ajattelin, etten jaksaisi riehua ympäri maailmaa! =) Silti olisin tietysti mielissäni, jos joku ostaisi tuotoksiani. Eli jotenkin pitäisi markkinoida, mutta ilman omaa naamaa, kun ei se niin kummonen nähtävä ole eikä tämänikäinen jaksaisikaan enää…
No, täytyyhän toki ajatella, että olisiko kukaan muu näitä välttämättä edes suostunut kustantamaankaan. Tosin se viimeisin sopisi vallan hyvin vaikka kansanperinteen puolelle. Sanoi joku muu minulle tässä syssymmällä…
Hei, kiitos muuten tuitulle mainostamisesta! 😉