Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.
Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.
Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?
Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.
Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)
Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.
Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?
Hmmm…
Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?
Jukka Laajarinne 
Olen samaa mieltä siitä, että lapsien lapsille kirjoitetut kirjat voivat olla mielekkäämpää ja helpompaa kuunneltavaa kuin aikuisten kirjoittamat. Toisaalta, aikuisten kielen kuuleminen auttaa oppimista ja sanavaraston kehittymistä. Voitaisiin siis löytää balanssi näiden välillä.
Kootut kirjallisuusuutiset- Kookas.fi
Lasten itsensä kirjoittamat jutut ovat upeita. Mutta kuinka paljon olet nyt niitä lukenut eli alkaako siellä ilmetä jokin sama kaava tai jotain, joka toistuu niissä jutissa, sellaista jonka lapset ovat jo toisltaan ikään kuin kopioineet?
Opettajat tavallisesti valitsevat noihin kirjoihin vain sellaisia ”hyviä” juttuja.
Se kustantamo voisi julkaista vaikka niitä samoja juttuja, joita lapset ovat kirjoittaneet koulusa: 3. luokan kaikkien oppilaiden kaikki jutut vuodelta 2009. – Mikä aarre muutaman kymmenen vuoden kuluttua!
Totta, Nattuli. Vaikka kyllä lapsetkin varmaan toistensa sanavarastoja kartuttaisivat, ovathan he kai aika lailla erilaisista perheistä lähtöisin.
tammikuu44: Ei me niitä kaikkia olla vielä luettu, ja näkyyhän siinä toki valikoinnin tehneen aikuisen kädenjälki. Huomaan, että kirjoituksessani yllä jäi jonkin muokkausvirheen vuoksi pari sanaa pois. Ajatukseni oli, että lapset saisivat valikoida julkaistavat tekstit (mielellään ihan kunnon materiaalitarjonnasta, eivät omiaan), jolloin syntyisi ihan oikea julkaisukynnys; kriteerit vain olisivat erilaiset kuin aikuisten pyörittämissä kustantamoissa.
Kaikkea maailmassa kirjoitettuahan ei kannata painaa, edes lasten tekemää.