Avainsana: Runot

Huomenna on tänään – limerikkihaaste

Sain Jaakko Yli-Juonikkaalta limerikkihaasteen.

Alkujaan Opuscololta liikkeelle lähtenyt haaste kuului näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:”Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA

    (Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

3. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

4. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka – siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

En tietenkään lukenut ohjeita. Tajusin vain, että minun piti kirjoittaa limerikki. Perinteisimmän limerikkimuodon kolmen ja kahden anapestin mittaiset säkeet saivat minut heti kättelyssä ihan puihin, ja päätin kirjoittaa runon vasta ”huomenna”. Nyt haasteen vastaanottamisesta on kulunut jo, mitä, kymmenkunta päivää, joten pakko oli tehdä jotain. Vähän lipsuin muotopuhtaudesta, mutta tämmöinen tuli:

Oli Kai, kotinaan sen Pyhtää,
pyllykarvoja ei kai yhtään.
Maisteli olutta,
horjuili polutta,
siilin piikkejä pois sai nyhtää.

Nyt sitten huomasin, että aikaa oli vain syyskuun loppuun, eli eiliseen. Tämä tarkoittanee, että haasteketju katkesi tähän.

Ärsyke – responssi

 

Mon amie – Ihon lempeä värähdys, sydämen läikähdys. Onnen hetkessä vain kevyt syyllisyyden pohjavirta, ei mitään vakavaa, raportit voi vääristellä.

 

Sun ami – Raivokas kuohu. Kaatunut kirjahylly, rikkoutunut ikkuna. Hoipparoit pihalla keräilemässä tavaroitasi, kotisi menettänyt. Kaikki, kaikki on nyt tolaltaan pois.

 

 

Seuraavana Pasila

Juna on inspiroiva paikka. Tai epäpaikka, sehän ei ole missään vaan siinä välillä. Junassa ennakoidut ja päämäärätyt raiteet yhdistyvät joutilaisuuteen ja tarkoituksettomaan oleiluun: juna on pakotettu vapauden tila. Luultavasti tästä johtuen minunkin pöytälaatikossani on yllättävän monta nimenomaan junassa kirjoitettua runoa.

Olli Sirkiän esikoiskokoelma Seuraavana Pasila on kirjoitettu pääsääntöisesti tai kokonaan työmatkoilla IC-junissa ja asemilla. Määrätyssä ympäristössä samaisesta ympäristöstä kirjoittaminen lähentää kokoelmaa ajatuksellisesti oulipolaisiin metodeihin (tiedätte kyllä, kuka ensimmäiseksi tulee mieleeni) ja sitoo kokoelman tekstit yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta junat ja asemat ja kohtuullisen pitkät matkat tarjoavat runoilijalle huomattavan paljon liikkumavaraa. Konsepti on siis mitä mainioin.

Seuraavana Pasila sisältää monenlaista variointia: joku runo rakentuu tapahtumien rytmin varaan, monessa on kielellisiä monimielisyyksiä, osassa leikitään psykologisilla assosiaatioilla, jotkut ovat melko konstailemattomia tunnelma- ja tilannekuvia.

En tässä esittele katkelmia tai tekstinäytteitä, koska Sirkiän alias Erikeeperin tyyliin ja taitoihin on helppo tutustua myös hänen blogissaan.

Junamatkojen toisteisuudessa on vaaransa: kun on istunut 20 IC-junassa, on istunut niissä kaikissa, ja matkan kiinnostavana näkeminen muuttuu haasteeksi. Tunnelmakuviin havaintojen toistuvuus ja tavallisuus soluttavatkin tiettyä epäkiinnostavuutta. Laajan aineiston karsiminen hieman kovemmalla kädellä tai joidenkin runojen tiivistäminen yhdistämällä olisivat luultavasti tehneet kokoelmalle hyvää.

Lievästi häiritsevänä koin myös sen, miten runoilija toistuvasti kirjoittaa runoihinsa ”runoilijan” ja ”runon”. Ovatko kirjoittajan ja kirjoittamisen kirjoittaminen kirjoitukseen tarpeellinen ratkaisu tässä kokoelmassa? Olisi kenties ollut jännitteisempää, jännittävämpää ja puhuttelevampaa, jos kokijaksi olisikin esitelty kirjanpitäjä.

Kun toissapäivänä lopetin kirjan lukemisen, huomasin sattuman johdatuksesta käyttäneeni kirjanmerkkinä junalippua. Eräät kokoelman osuvimmista runokuvista ja muista yksityiskohdista pyörivät edelleen päässäni, ja edellä esittämistäni kriittisistä huomioista huolimatta jäi yleiskuva sangen ilahduttavaksi.

Oivallinen pelinavaus! Jään kiinnostuneena odottelemaan Sirkiän seuraavaa kokoelmaa.

Lopputuleman jatke

Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.

Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.

Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.

Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.

Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.

Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.

Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.

Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.

Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.

Tauon jälkeen tanssi Balet Ryss Dostojevskin Kellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!

Kirsti Kurosen Runoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.

Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)

Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:

Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.

Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!

Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.

Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.

Että semmoinen ilta.

Minä runouden lukijana

Tunnustan: Luen runoja aika vähän.

Hauskempi niitä on kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on lukea, kun runoilijat selvittelevät ajatuksiaan, metodejaan ja runousoppejaan. Olen siis tukkanuottasilla vallitsevan paradigman kanssa: minusta on kivaa, kun tekijät selittelevät tekemisiään. (Sillä kuka niitä teoksiakaan jaksaa?)

Sulkeistettu lause edellä näyttää vähän rumalta, mutta älköön kukaan suuri runoilija ottako sitä itseensä. Se on yleistys eikä välttämättä koske juuri sinua.

Joka tapauksessa valtaosa runoista asettuu luennassani kahteen kategoriaan:

1) Liian helpot

2) Käsittämättömät

Liian helppojen runojen joukko sisältää tyypillisesti tavanomaisuuksia, miltei small talkiin rinnastettavaa lätinää, jossa sanat vain on laitettu vähän poikkeavaan järjestykseen ja välimerkit unohdettu. En epäile, etteivätkö kyseisetkin kirjoitukset olisi tekijälleen ja varmasti myös monille lukijoilleen merkityksellisiä. Useinhan suuret tunteet ja inhimilliset peruskokemukset toistuvat ihmisillä hyvinkin samankaltaisina. Tiettyyn paatuneisuuden tilaan päätynyt lukija ei voi kuitenkaan kokoelman sulkiessaan kuin huokaista ja todeta, ettei se liiallisessa tuttuudessaan erityisesti puhutellut tai herättänyt yhtään mitään.

Käsittämättömien runojen luokka on mielenkiintoisempi. Käsittämättömän runon äärellä kuvittelee, että teksti olisi kyllä avattavissa tai ymmärrettävissä sillä tavoin, että se ajatuksellisesti hiertäisi jotakin paikkaa, kipeyttäisi lihaksia, joita en tiennyt olevankaan. Jos vain olisi jotakin kosketuskohtaa. Mutta kun ei ole. Kun kosketuskohtaa ei löydy ensimmäisellä lukukerralla, jää runo musteeksi paperilla eikä toista lukukertaa koskaan tule. Avainnipusta kerta kaikkiaan puuttuvat kaikki sellaiset avaimet, jotka lukkoon sopisivat. Tai ehkä paremminkin lukko on jumissa, ja niitä avaimia pitäisi väännellä ja roplata pitkään, ennen kuin minkäänlaista myönteistä kehitystä putkahtaisi tietoisuuteen. Ei semmoista jaksa. Mieluummin sitä siirtyy jonkin toisen kirjan pariin.

Näiden luokkien väliin jää huomattavan pieni ryhmä sellaista runoutta, joka on minulle sopivan vaikeaa. Se tarjoaa helposti – jo ennen varsinaista vaivannäköä – joitakin tarttumakohtia, joista solmua voi alkaa nypertää löysemmälle. Se ei tietenkään purkaudu tai tyhjene ikinä kokonaan eikä edes suurelta osin pienellä vaivalla. Antaa kuitenkin heti jotakin, ei liikaa, ja houkuttelee siten jatkamaan parissaan, lukemaan uudelleen, tulkitsemaan.

Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis  helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.

Jotta teos voisi haastaa lukijansa painiin, on sen ensin tultava kosketusetäisyydelle jalkoihin kuitenkaan tallautumatta. Sen Musta ja punainen tekee.

Älä nyt jää miettimään

No niin no niin koitas nyt olla ripeä ei tässä ole nyt aikaa ihmettelyyn kuulitko bussi lähtee ihan kohta Mihin sä oot ne sun sandaalit laittanut et sä voi sukkasillasi mihinkään lähteä missä ne on Älä siinä ihmettele kun laita muita vaatteita sillä aikaa tossa on kauluri ja missä mun avaimet Huh hyvä taskussa pipo päähän noin ja lapaset mukaan missä ne sun sandaalit on mihin sä oot ne laittanut missä ne on katotaas naulakon alta Voi itku joudutaanko me nyt odottamaan seuraavaa bussia

.

Runotorstain 118. haasteen aiheena oli oheinen Elegian valokuva.

P.S. Psykoanalyyttinen torjuntanäytös on nyt kokonaisuudessaan kuultavissa Nokturno.org -sivustolla.